Rakel Liehu: Helene

Helene Schjerfbeckin elämästä ja taiteesta on kirjoitettu vuosikymmenten vieriessä monia elämäkertoja  ja kaunokirjallisia teoksia, eikä kiinnostus näytä laantuvan, sillä uusi Schjerfbeck-elämänkertaromaani, Mila Teräksen Jäljet, ilmestyi tämän vuoden alussa. Ennen kuin tartuin  Teräksen tulkintaan, luin runoilija Rakel Liehun noin viidentoista vuoden takaisen romaanin Helene.  Luin teokset peräkkäin, mikä toi kumpaankin lukukokemukseen vielä ylimääräistä hohtoa ja syvyyttä. 

Helene-romaani tuo yhteen kaksi vahvaa taiteilijaa: taidemaalari Helene Schjerfbeckin ja runoilija ja kirjailija Rakel Liehun. Lukiessa minusta  tuntuu siltä kuin he olisivat tämän kirjan myötä kohdanneet toisensa ajan ulottumattomissa ja tunnistaneet toisissaan ystävän, todellisen sielunsisaren,  On kuin Helene itse olisi valinnut Liehun  kertomaan tarinansa. 

Käsissäni on taideteos, joka ei kulu sadannellakaan lukukerralla.  Liehun teksti on sitä laatua, joka tyydyttää taiteenystävän (tai miksipä ei kenen tahansa lukijan) kauneudennälkää jo yksittäisillä lauseillaan. Tästä syystä luin Heleneä mahdollisimman hitaasti: en tahtonut kulkea yhdenkään tähtikirkkaan ajatuksen ohi keskittymättä. Viimeksi hidastelin tällä tavoin lukiessani Jukka Viikilän romaania Akvarelleja Engelin kaupungista. Ei ole sattumaa, että molemmat kirjailijat ovat  runoilijoita. 

Kun näin ilmaisuvoimainen kerronta yhdistyy herkkävireisen taiteilijan elämäntarinaan, lukijan on helppo juopua onnesta. Tahtoisin levittää Rakel Liehun eteen punaisen maton ja heitellä hänen jalkoihinsa krysanteemeja, ruusuja ja liljoja ja kiittää kirjallisuuden jumalia siitä, että meillä on joukossamme näin äärettömän taitavia kirjoittajia, taivaallisia valontuojia!

*

Liehu on kirjoittanut teoksen rohkeasti minämuodossa, ja tämä ratkaisu onkin mitä onnistunein. Minun oli hyvin helppoa luiskahtaa kirjan kautta Helenen ajatuksiin, hänen omimpaan maailmaansa, vaikka päiväkirja onkin fiktiivinen. Kuitenkin: näin hän oli saattanut maailman hahmottaa, näin ajatella. Kirjaa lukiessani mietin, olisiko Helene tunnistanut itsensä Liehun tekstistä. Jotenkin minä intuoin, että lähellä ollaan...

Pont-Aven, Bretagne 1883
Olipa kerran -juuri niin, tämä on satu, ei tällaista tapahdu kenellekään, olipa kerran Pont-Aven, Le pays d'amour, soma pieni kylä - mutta voinko puhua siitä?
Voin piirtää maiseman.
Tytön onkimassa.
Voin piirtää hurskaan hautajaiskulkueen viireineen. ja lammen, joka odottaa metsän uumenissa kuin kristallipikari...

Kuljemme Helenen mukana hänen elämänsä tärkeissä käännekohdissa, kohtaamisissa, suurimmissa iloissa ja suurimmissa suruissa, niissä hetkissä, jotka vaikuttivat hänen uraansa ja tapaansa hahmottaa maailmaa. Saamme kosketuksen Venäjän vallan aikaiseen Helsinkiin, käväisemme Helenen lapsuuden kesien masemissa Syndbyn kartanolla, hengitämme hänen kanssaan Pariisin, Bretagnen ja Englannin rannikkoseudun inspiroivaa ilmapiiriä, ja lopulta päädymme Ruotsiin, Mariefredissä sijaitsevaan lepokotiin, jossa miltei kaiken nähnyt, kuuluisuutensa noussut Schjerfbeck yhä vain maalaa, kahdeksankymmentävuotiaana kuukausipalkkalaisena...

Kun maalasin Tammisaaressa Einaria, panin taakse kaiken meri-ilman kimmellyksen... 
Maalaustaide on plus indiscret, häikäilemättömämpi kuin mikään. Se on todistus tekijänsä senhetkisestä moraalisesta tilasta. INTOHIMOSTA. 
Siitä näkee, jo kimpusta vähäisiä kieloja näkee, suhtautuuko työhönsä välinpitämättömästi vai ei. 

 Tammisaari 1930
Istun kevättä kantavan luumupuuni alla. Toukokuun ilma on niin kirkas, että sitä ei melkein ole. Myin 'Punaposkisen tytön. Kauppalasku vihdoinkin maksettu. 

 Me  juovumme taiteesta ja luovuuden riemusta - johon sekoittuu  elämän reaaliteeteistä juontuvaa katkeruutta.  Lapsuuden vaikeudet, naimattoman naisen rooli perheen huoltajana, rakkaudet, jotka eivät koskaan saavuttaneet lakipistettään... Niin sanotut  hiljaiset vuodet Hyvinkäällä... Ja myös se kuuluisa 'naistaiteilijan osa', olla jostain syystä aina vähän vähemmän kuin miespuoliset kollegat... Senkin rajan Helene lopulta ylitti.

Ennen kaikkea rakkaus: rakkaus taiteeseen, luovuus, joka etsi polkunsa ja kehityslinjansa, joka kasvoi ulos kaikista kehyksistä ja rajoista... rakkaat taiteilijaystävät.
Valo ja väri, ne aineettomat, jotka nostivat elämän kaiken maallisen yläpuolelle. Taide, jota hän hengitti niin kuin ilmaa hengitetään...

Parilla viivalla. Siihen olen aina kurkottanut, gauguinmaisen nopeaan vetäisyyn. Hyräilen kuten tavallisesti maalatessani, hyräilen, ettei ajatus säpsähtäisi katkeaisi, lyön samalla jalallani tahtia. 
Maalatessani olen Se-joka-loi-kuun-ja-auringon, maalatessani nukun elämänpuun alla ja näen unia, ajuruohon tuoksuisia ja humalluttavia.


Rakel Liehu: Helene
Wsoy 2003