Riitta Konttinen: Oma tie. Helene Schjerfbeckin elämä

Riitta Konttinen aloittaa Helene Schjerfbeckin (1862-1946) elämää luotaavan suurteoksensa pienellä mutta merkityksellisellä kertomuksella suklaarasiasta, jonka Albert Edelfelt antoi Schjerfbeckille palkkioksi tämän Edefeltin ateljeessa tekemästä, useiden viikkojen mittaisesta työstä Pariisissa talvella 1886-1887. Suklaarasia, josta Helene ei itse halunut myöhemmin paljoa puhella, mutta jonka tarina siirtyi meille jälkipolville Helenen taiteilijaystävän välityksellä...

Tarina suklaarasiasta paljastaa jotakin olennaista niistä asenteista, joita naispuolisiin taiteilijoihin ja heidän työhönsä kohdistui vain vähän yli vuosisata sitten. Eteenpäin oli päästy sitten 1700-luvun ja 1800-luvun alun, mutta kehitys oli tuskastuttavan hidasta. Naisten tekemää taidetta ei yksinkertaisesti arvostettu, vaan sen katsottiin olevan heidän kohdallaan korkeintaan viehättävää, harrastukseksi soveltuvaa näpertelyä. Naisista ei yleisen käsityksen mukaan oikein ollut ammattitaiteilijoiksi - Taiteen kentällä toimivien miehisten hegemonioiden mukaan heillä ei ollu tarpeeksi sisäistä voimaa ja sisäistä näkemystä, sopivaa sielunelämää. Vain harvat naistaitelijat mursivat lasikaton.

Omakuva 1884-1885. Kansallisgalleria, Ateneumin taidemuseo

Yksi näistä rajoja rikkoneista naisista on aikalaiskuvauksissa 'hauraaksi raajarikoksi' leimattu Helene (Helena) Schjerfbeck. On jollain tavalla kuvaavaa, että juuri hänenlaisellaan 'hauraalla sielulla' oli loppujen lopuksi tarvittava voima löytää oma tiensä Suomen taiteen huipulle huolimatta niistä lukuisista, ammatillista ja yksityiselämään liittyvistä esteistä, joita hänen tielleen osui ja joita sille ehdoin tahdoin asetettiin. Tämä teos, jossa saamme seurata Schjerfbeckin tietä taiteen marginaalista yhdeksi Suomen arvostetuimmista kuvataiteilijoista on kertakaikkisen vaikuttavaa ja voimaannuttavaa luettavaa.

 Riitta Konttisen Oma tie on ensimmäinen laaja ja yksityiskohtainen selvitys Helene Schjerfbeckin elämästä. Teos perustuu Schjerfbeckin laajaan kirjeenvaihtoon, jota hän kävi lukuisten taiteilijaystäviensä, tukijoidensa ja muun lähipirin kanssa. Aikaisemmin ilmestyneiden elämäkertojen hellimä kuva miltei täydellistä erakkoelämää viettäneestä, riutuneesta ja syrjäänvetäytyvästä  naisesta on poissa - eteemme piirtyy taiteilija, joka toki viihtyi paremmin tarkkailijana kuin seuran keskipisteenä  ja joka joutui kamppailemaan sekä ympäristönsä että itse itselleen asettamiensa paineiden kanssa, mutta joka samalla uskoi itseensä ja omiin visioihinsa.

Konttinen valottaa taiteilijamme elämäntietä varhaislapsuudesta vanhuuteen. Scherfbeckin taiteellinen intohimo, joka syttyi viisivuotiaana koetun onnettomuuden toipilasvuosina, paloi läpi vuosikymmenten, myös niinä kausina, jolloin hänen luovuutensa luultiin jo sammuneen.
Pääsemme todistamaan pienen Helenan taiteilijataipaleen alkua; sairastelun vuoksi elämästä syrjään jäänyt tyttö sai isältään värikynät ja ryhtyi piirtämään itselleen uusia maailmoita, salaa kaikilta muilta... Vintin rappusista putoaminen oli aihettanut Helenalle vamman, joka jätti hänelle pysyvän vamman, minkä vuoksi hän sai kantaa raskasta 'raajarikon' leimaa lopun ikänsä ja vielä sen jälkeenkin. Mielestäni myös Konttisella on muutamin kohdin tarve tulkita asioita tätä

kautta.

Antaudun Helenen mukaan... Varhaisvuodet Helsingissä ja Sjundbyn historiallisessa miljöössä piirustuskouluineen ja toipumisineen,  taideopinnot kotimaassa ja Pariisissa, Vuodet maailmalla; Pariisi, Bretagne, St Ives. Vaikutteita, taiteilijatoveruutta, opiskelua, maalaamista, näyttelyitä ja tunnustuksia - mutta myös yksinäisyyttä, epävarmuutta tulevasta, epäonninen rakkaus, jonka muisto varjosti Heleneä kauan...
Mutta korkeimmalle kohoaa taide, oma näkemys, johon oli uskottava silloinkin, kun se kyseenalaistettiin. Oli haettava omaa tyyliä ajan muotia ja makua vastaankin, vaikka harteilla lepäsi jo valmiiksi raskas taakka: 'naistaiteilijuus'...

"Yhtä merkillinen kuin vaikeasti selitettäväkin tosiasia on, että useimmat nuoremmista naistaiteilijoistamme ovat radikaaleja naturalisteja, jotka näyttävät pitävän kauneutta miltei luonnon tekemänä erehdyksenä, jota sen vuoksi täytyy huolellisesti välttää ja korjata. Ja joskus he todella onnistuvat. Mikäli olette maallisen vaelluksenne aikana kohdannut rumempia ihmiseksemplareja kuin kuin neiti Schjerfbeckin 'Kaksi sisarusta'(1881) tai neiti Westermarckin Silittäjättäret (1883), niin lienevät taiteilijattaret vihjeestä kiitollisia."(Helsingfors Dagblad)

Saunan edessä (Diana) 1915-1917. Hämeenlinnan taidemuseo

Ei liene ihme, että Schjerfbeck kaipasi pois, Pariisiin, St Ivesiin, taiteilijayhteisöihin, joihin kotimaan ummehtuneista taidekeskusteluista kantautui vain repaleisia kaikuja. Ulkomailla oli hyvä elää ja hengittää vielä silloinkin, kun arvostus kotimaassa alkoi kasvaa. Saan seurata Schjerfbeckin luomistyötä läheltä, sillä hänen teostensa syntyprosesseista löytyy paljon yksityiskohtaisia kirjemerkintöjä, joiden ansiosta esimerkiksi sellaiset työt kuin Toipilas, Tanssiaiskengät ja Haavoittunut soturi hangella saavat uutta, henkilökohtaista ulottuvuutta.

*

Tulivat hiljaiset vuodet, tuli sairastelu ja vastuu vanhenevasta äidistä. Helene vietti aikaa sanatorioissa ja  muutti (lääkärin määräyksestä) Hyvinkäälle, joka tuohon aikaan sijaitsi käytännössä Jumalan selän takana. Puhuttiin luomistyön hiipumisesta, erakoituvasta taiteilijasta, jonka ura lopahti ennen aikojaan. Kuinka väärässä aikalaiset olivatkaan...Oman tien ja uusien ilmaisukeinojen  hakeminen jatkui, vaikka Schjerfbeck ei esiintynytkään näyttävästi julkisuudessa. Ystävyyssuhteet taiteilijatovereihin säilyivät ja elämään tuli myös uusia, tärkeitä sielunkumppaneita. Kirjat nousivat näinä vuosina arvoon arvaamattomaan... Maalaamiselle ei jäänyt aikaa eikä voimia , toivo ja uupumus vuorottelivat, ja uskon, että toisinaan silkka sitkeys ja toivo saada maalata vielä joskus rauhassa, ilman muita huolia, pitivät hänet jotakuinkin pystyssä ja toiminnassa.

Olen melkein varma siitä, että Helenen Hyvinkäällä viettämä hiljainen kausi kantoi hedelmää tulevina vuosina, joita Schjerfbeckin taiteilijaystävät kuvasivat hänen renessanssikseen. Sama voima, joka on aistittavissa jo hänen nuoruuden tuotannossaan, jalostui ajan myötä suurien linjojen taiteeksi, yksinkertaiseksi, voimakkaaksi, sydänjuuriin asti vaikuttavaksi. Tuo voima, elämän henkäys  - vastustamaton kaipuu löytää tie taiteen ja kauneuden perusytimeen - säilyi Helenessä hänen elämänsä loppuun asti.

*

Taidehistorian professori, emerita Riitta Konttinen on armoitettu taidekirjojen luoja. Luulenpa, että minun on palattava hänen tuotantoonsa vielä tämän kevätkauden aikana, sillä näin hyviä lukukokemuksia tahtoo aina vain lisää...

Punatäpläinen omakuva 1944. Ateneumin taidemuseo

* Omasta tiestä on kirjoittanut myös Kirja vieköön -blogin Riitta


Riitta Konttinen: Oma tie. Helene Schjerfbeckin elämä
Otava 2004/ 2016