30.10.2017

Sadie Jones: Kotiinpaluu


"Siinähän te olette", Dicky sanoi hymyillen.
"Katsopa", Tamsin sanoi, "kissanpentusi on täällä. En tiedä miten se taas pääsi sisään. Olen leikkinyt sen kanssa. Härnää sitä tällä, se tykkää siitä."
Tamsin päästi irti Kitin kädestä ja poimi lattialta Clairen villalankavyyhden. Hän ojensi sen Kitille, joka tarttui siihen ja asettui lattialle kissanpennun viereen, lähelle äitiään. Tamsin ja Dicky vilkaisivat toisiaan. Tamsin hymyili hieman, ja Dicky nyökkäsi ja palasi sanomalehtensä pariin. Perhe istui olohuoneessa ja odotti että illallinen olisi valmis.

Yllä oleva kohtaus noudattelee miltei täydellsesti ikonisiksi muodostuneita mielikuviamme onnellisesta perhe-elämästä: kaikki näyttää olevan hyvin,  paremmin kuin hyvin, ja juuri siinä piilee kohtauksen suuri traagisuus.

Vain hetkeä aiemmin lukija on saanut todistaa kuinka perheen isä, tuo suopeasti hymyilevä ja lehteensä uppoutuva Dicky, on hakannut varhaisteini-ikäisen tyttärensä Kitin miltei sairaalakuntoon. Hän hallinnoi väkivallalla myös toista tytärtään Tamsia ja vaimoaan Clairea, mutta varoo aina jättämästä heihin näkyviä jälkiä.

Kohtaus tiivistää Kotiinpaluun ydinteeman: jokaiseen yhteisöön, olivatpa ne miten suuria tai pieniä tahansa, sisältyy aina vallan väärinkäytön mahdollisuus. Nokkimisjärjestykset liitettyinä sosiaaliseen statuksen ja kasvojen menettämisen pelkoon ovat vaarallinen yhdistelmä, joka saa ruutinsa ihmismielen synkimmistä pelon syvänteistä, niin myös tässä kertomuksessa. Sosiaalisen paineen alla saatamme ummistaa silmämme asioilta, jotka joissakin toisissa olosuhteissa näyttäytyisivät meille silkkana hulluutena.

Jones kietoo tarinansa kahden ylempää keskiluokkaa edustavan  perheen ympärille. Äsken tapaamamme hirviömäisen Dicky Carmichaelin alaisen Gilbert Aldridge perhe koostuu uudesta nuoresta vaimosta ja Lewis-pojasta, josta on vuosien mittaan kehkeytynyt kulmakunnan pelätyin nuorimies. Hänen isänsä yrittää  säilyttää kasvojaan ja huteraa sosiaalista statustaan, vaikka on selvää että korttitalo on luhistumaisillaan.

Traagisessa onnettomuudessa äitinsä menettänyt 19-vuotias Lewis nousee tarinan keskiöön. Poika on jäänyt yksin ja alkanut oirehtia, koska isä on kieltäytynyt näkemästä poikansa surua - ja siinä sivussa kieltänyt ehkä myös omat tunteensa - ja myöhemmin, asioiden luisuessa yhä pahempaan suuntaan, on liian myöhäistä etsiä yhteistä säveltä.

Jones seuraa Lewisin rosoista, vastoinkäymisillä reunustettua elämänpolkua kosketusetäisyydeltä. Kahden perheen, Carmichaelien ja Aldridgejen tiet risteävät tarinassa monella tasolla. Sovitusta haetaan, mutta saavutetaanko sitä koskaan?

  Brittiläinen, käsikirjoittajanakin toimiva Sadie Jones tietää, kuinka kirjoitetaan lukijoita vetävä teos. Näin totesin luettuani pari vuotta sitten hänen ensimmäisen suomennoksensa Ehkä rakkaus oli totta ja saman voin todeta myös Kotiinpaluun kohdalla.
Jonesin käsikirjoittajatausta näkyy hänen kaunokirjallisessa tekstissään: tuossa äsken mainitsemassani jutussa kirjoitin asiasta näin: "Myös roolitus pelaa: jokainen romaanin neljästä päähenkilöstä kuvastaa oivallisella tavalla ihmismielen eri kerroksia."Tässä piilee myös Jonesin heikkous: tuntuu kuin hän asettaisi henkilönsä näyttämölle ja näkisi heidät enemmänkin 'lihallistettuina' ideoina ja ajatuksina kuin ihmisinä. Metodissa ei olisi sinänsä mitään vikaa, kunhan saumat eivät näkyisi ihan näin selvästi. Näyttämöllisyys tulee esiin erityisesti Lewisin hahmossa, jonka Jones on ladannut täyteen tarkoitushakuisia intentioita. Harvoin peräänkuulutan teosten uskottavuutta, mutta nyt sille olisi ollut tarvetta.

Kotiinpaluulla oli hyvät hetkensä ja jo niiden vuoksi tämä teos kannatti lukea. Mielenkiinnolla odotan Jonesin tulevaa tuotantoa ja toivon että hän jossain vaiheessa malttaa jättää käsikirjoittajan viittansa narikkaan. Sitä odotellessa.


Sadie Jones: Kotiinpaluu (The Outcast, 2008)
Otava 2016
Suomentanut Marianna Kurtto
Alkuperäiskieli: englanti

10 kommenttia:

  1. Mulle jäi tästä aikoinaan aika samanlaiset fiilikset, henkilöt ja tietyt käänteet tuntuivat hieman liiankin tarkoitushakuisilta, vähemmälläkin oltaisiin ehdottomasti pärjätty. Ja päästy todennäköisesti pidemmällekin. Ihan mielenkiintoinen kirja tematiikaltaan kuitenkin, mutta ihan niin pitkälle en vielä ole Jonesin kanssa päässyt, että uskaltaisin kokeilla muita suomennoksia.. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Laura, olisin halunut jotenkin vielä tarkemmin eritellä tuntemuksiani tekstissäni. Kirjan aihe on mitä tärkein ja mielenkiintoisin, mutta Jones vetää sen himpun verran yli, niin kuin sanot.

      Mai tuossa omassa kommentissaan muistuttikin, että uusi käänös on jo tullut. Taidan minäkin nyt ainakin jonkin aikaa vetää henkeä Jonesin kirjoista.

      Kiitos kommentistasi <3

      Poista
  2. Pidin tosi paljon Kotiinpaluusta, se oli minulla kolmen parhaan käännöskirjan joukossa viime vuonna. Ehkä rakkaus oli totta ei sitten vakuuttanut yhtä paljon, mutta uusin Kutsumattomat vieraat oli jo niin överiksi vedetty käsikirjoitus, että... Mutta onneksi kaikille kirjoille löytyy tykkääjiä ja odotan kyllä seuraavaa kirjaa, joka vetää vertoja Kotiinpaluulle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mai, kirjassa oli minunkin mielestäni hyviä hetkiä ja aihehan on mitä paras. Kutsuttamattomat vieraat saavat koputella tovin, ennen kuin avaan oveni kirjalle...

      Sinä sen sanoit, kirjamaku on niin henkilökohtainen juttu... <3

      Kiitos kommentistasi <3

      Poista
  3. Tässä kirjassa ja Lewisin hahmossa oli jotain just mulle. Se oli aika iso yllätys koska kirja ei ensin meinannut avautua ja kansi teksteineen oli vähän liian romanttinen makuuni. Odotin siis jotain yltiöromantiikkaa.

    Mutta jännällä odotetaan täälläkin mitä seuraavaksi kirjailijalta putkahtaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Marika, mulle kävi just päinvastoin: kirjan alkupuolella ehdin jopa vähän innostua, mutta jatko sai minut vähän toisiin ajatuksiin. Minä en odottanut yltiöromantiikkaa vaan jotain suht napakkaa ja realistista...

      Kiitos kommentistasi <3

      Poista
  4. Minä nautin tämän lukemisesta, kerronnan vetävyydestä. Jotain jäin silti kaipaamaan ja muutamasta osoittelevasta itsestäänselvyydestä hieman ärsyynnyin, mutta pidin tästä silti paljon.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Katja, Jonesin kerronta on kyllä vetävää. Minua häiritsi Lewisin hahmo, joka tuntui - tietyistä rankoista aineksista huolimatta - siloitellulta. Sama tunne tuli lukiessani Ehkä rakkaus oli totta -teosta. Tuo siloisuus yhdistettynä näyttämöllisyyteen oli mulle ehkä liikaa.

      Kiitos kommentistasi <3

      Poista
  5. Kotiinpaluu on minulle Jonesn teoksista vahvin. Olen hulluna näyttämölliseen 'asetteluun'. Pidän siitä, kun alan nähdä kirjan leffana tai kuulla sen musiikkina. Tässä oli minusta jotenkin kaikki rankuudessaankin kohdillaan, niin kohdillaan...

    <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Leena, tässä tarinassa oli paljon Shakespearea :)

      Kiitos kommentistasi <3

      Poista

Lämmin kiitos kommentistasi!