17.2.2017

Cormac McCarthy: Kaikki kauniit hevoset

Hän ratsasti ja aurinko värjäsi hänen kasvonsa kuparilla ja lännestä puhalsi punainen tuuli. Hän kääntyi vanhaa sotapolkua etelään ja ratsasti matalan  mäen harjalle ja laskeutui satulasta ja pudotti ohjat kädestään ja käveli harjanteen reunalle ja seisahtui kuin mies joka on tullut jonkin loppuun. 
Nuoruus ja ystävyys. Tähtien kirjoma, ikuisuuteen yltävä taivas ja sen alla autio maa johon kasvat kiinni sen kamaralla vaeltaessasi. Hiljaisuus ja sieluun tatuoituvat auringonlaskut. Rakkaus ja hevoset - niin: etenkin hevoset: niiden rakkauden  vuoksi olet valmis uhmaamaan kohtaloasi, jättämään elämäsi jumalien huomaan, sillä
Hevosissa hän rakasti sitä mitä ihmisissäkin, verta ja veren lämpöä joka niitä liikutti. Palavasydämisiin kohdistui hänen kunnioituksensa ja kiintymyksensä ja kaikki mitä hän elämältä toivoi ja niin olisi aina oleva eikä koskaan mitenkään muuten. 
Cormac McCarthyn rajatrilogian aloittava teos on ollut lukulistallani ilmestymisestään saakka. Yhdysvaltain ja Meksikon rajaseudulle sijoittuva ja 1940-luvulle ajoittuva tarina kerää alkuvoimansa perinteisistä lännentarinoista, mutta kasvaa  huomattavasti niitä syvällisemmäksi tutkielmaksi ihmisistä elämän rajapinnoilla.

  Tarinan keskushenkilöksi nousee 16-vuotias teksasilaispoika John Grady joka, kotinsa ja läheisensä menetettyään, lähtee etsimään onneaan Meksikosta parhaan ystävänsä Rawlinsin kanssa. On varhainen aamu, ilmassa voi haistaa lupauksen  seikkailusta ja vapaudesta, mielessä vuorottelevat sinne varkain vilahtava suru,  hämmennys ja voimantunto. Tulevaisuus näyttäytyy juuri nyt tähän astista maailmaa suurempana, mahdollisuutena johon on tartuttava.
Mitä jää taakse? Johnin kohdalla muistot, ei juurikaan enempää.
Mukaan tarvitaan vain  hevoset ja toive yösijasta, autiomaan jumalten pyhä lupaus päivittäisestä palasta papumuhennoksella täytettyä tortillaa...

Meksikon puolelta löytyy töitä, löytyy villejä mustangeja kesytettäväksi ja tyttö rakastettavaksi. Tänne he voisivat asettua, löytää paikkansa maailmankaikkeudessa, mutta toisin käy; matkalla tapahtuneiden sattumusten vuoksi he joutuvat vastakkain mielivaltaisen lainkäytön kanssa. Uhmakkassa nuoruudessaan he eivät kuitenkaan edes harkitse perääntymistä, vaikka sitä kuin varkain heille tarjotaan. Kysymys on lojaaliudesta, ystävyydestä - ja  hevosista, joiden puolesta ehta hevosmies uhraisi jopa oman oman elämänsä.

 John Grady on kirjallisena hahmona hyvin mielenkiintoinen; ensi alkuun tuntuu kun hänen sisällään asuisi itse iättömyys.  Asetelma tuntuu alkuun häiritsevältä: voiko 16-vuotias pojankloppi todellakin käyttäytyä näin harkitsevasti ja moraalisesti, täydellisen oikein joka tilanteessa? Aluksi John näyttää täydellisyyden perikuvalta; hän on hiljainen puurtaja, hevoskuiskaaja, ystäviensä tukija ja ohjaaja. Onneksi McCarthy särkee luomansa illuusion, mutta ei (kirjalliselta kannalta) mitenkään väkivalloin vaan miltei huomaamatta. Vihdoin näen, että John vielä matkalla, vaikka omasta mielestään onkin ehkä jo kaiken nähnyt ja kokenut. Tarinasta muodostuu vaikuttava kasvukertomus.

1900-luvun puolivälin Meksiko avautuu lukijalle yhtä aikaa kiehtovana ja luontaantyöntävänä. Polttavan auringon alla, opuntiakaktusten, villihevosten ja mittaamattomien etäisyyksien keskellä elävät ihmiset eivät vieläkään ole toipuneet vuosisadan alun verisestä vallankumouksesta: se repii kansaa kahtia,  sen sieluihin jättämät poltinmerkit eivät katoa yhden tai kahdenkaan ihmiselämän aikana. Tämä on maa jossa miehet saavat olla kiitollisia mikäli sattuvat kuin kohtalonoikusta näkemään vanhuudenpäivänsä, maa jossa naiset syntyvät vailla oikeuksia, palvelemaan miehiään ja olemaan olemassa miehiä ja heidän sukukunniaansa varten. Maa, jossa historia, suku, kunniantunto, uskonto ja laki rajoittavat elämää kahleitten lailla.

Kaikki kauniit hevoset -teoksessa Meksikolaisen sielun tulkiksi nousee - hieman yllättäen - nainen. Hän on Johnin pomon korkeaan ikään ehtinyt täti, jolla on ikänsä ja kokemuksiensa suomaa vaikutusvaltaa sisarenpoikaansa ja tämän perheeseen, myös nuoreen Alejandraan. Kuin ohimennen tuo vanha viisas nainen tulee ohjailleeksi myös Johnin elämää.  Dueñan pitkä, Meksikon menneisyyttä ja nykyhetkeä luotaava monologi on mielestäni yksi tämän  teoksen voimakkaimmista hetkistä. Poika kuuntelee, mutta tahtoo myös vastauksia, eikä mikään takaa sitä, että nuorukaisemme tyytyisi hänelle ulkoapäin määrättyyn rooliin...

  Rakastuin Cormac McCarthyn  selkeään ja eleettömään tapaan kirjoittaa; tämän teoksen myötä pääsin jälleen omalle kirjalliselle sydänalueelleni, tyyliin, jonka koen omimmakseni. Mainittakoon tässä, että McCarthy käyttää kerrontansa mausteena puhetyylistä dialogia, jota en voi yleensä kaunokirjoissa sietää, mutta tällä kertaa - McCarthyn suvereenisten  taitojen ansiosta - en ärsyyntynyt siitä lainkaan. Tarinassa kaikuu myös Meksikon murteellinen espanja, joten kirjan lopusta löytyvä fraasisanakirja oli minulla taajaan auki.

Kirjasta kertovat myös Kirjakaapin kummituksen Jonna, Kirjavinkkien Mikko ja Jokken kirjanurkka,


Cormac McCarthy: Kaikki kauniit hevoset (All the Pretty Horses, 1992)
Wsoy 2014
Suomentanut Kaijamari Sivill
Alkuperäiskieli: englanti

4 kommenttia:

  1. Sarjassa on kolme osaa, ja minun mielestäni päättöosa on paras.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jokke, kyllä. Trilogian muut osat ovat luonnollisesti lukulistallani.

      Kiitos kommentistasi <3

      Poista
  2. Kylläpä kirjoitat kauniisti kirjasta!
    Minä pidin tästä valtavasti, lukukokemus muodostui jotenkin yllättäen todella vahvaksi. Trilogian muiden osien lukeminen on ollut mielessäni, mutta en ole saanut aikaiseksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jonna, kiitos :)

      Mimäkin odotin saavani lukuun jotakuinkin perinteisen lännentarinan, mutta tämähän osoittautuikin yllätykseksi. Hieno lukukokemus! McCarthyyn palaan vielä minäkin.

      Kiitos kommentistasi <3

      Poista

Lämmin kiitos kommentistasi!