Otto Lehtinen: Wurlitzer

 Ilo ja innostus. Siinä päällimmäiset tunteet, joita olen viimeisen vuoden aikana kokenut lukiessani uusia kotimaisia romaaneja. Kaukana ovat ne ajat jolloin suomalaisen sanataiteen lukeminen vei minulta enemmän voimia kuin sain takaisin. Energiatyhjiöihin ajautuminen sai minut lopulta pitämään pitkähköä hengähdystaukoa rakkaasta lukuharrastuksestani - valitettavasti myös käännöskirjallisuuden osalta.
Asiat tuntuvat sittemmin muuttuneen. Tunnen toki itsekin lukijana muuttuneeni, mutta uudet tuulet ovat totta totisesti puhaltaneet kotimaisen kirjallisuuden sarallakin: lohduttomasta, sisäänpäin kääntyneestä harmaudesta on käännytty kohti avoimempaa, monipuolisempaa ja monin verroin energisempää kerrontaa, jossa maailmaa tarkastellaan usein hyvinkin erilaisista näkökulmista. Huomaan rakastuneeni suomalaiseen kirjallisuuteen uudelleen.

  Rakkaus sai yhä vain vahvistusta luettuani Otto Lehtisen vastikään ilmestyneen Wurlitzerin. Lehtinen on taitava ja kypsä kirjoittaja. Hän on itse asiassa niin taitava ettei Wurlitseria millään uskoisi hänen esikoisteoksekseen. Kerronta on niin hienoa, niin näkemyksellistä, täyteläistä ja laaja-alaista, että lukijana saatoin - heti muutaman ensimmäisen sivun jälkeen - nojautua taaksepäin ja antaa itselleni luvan vain nauttia sydänjuuria kutkuttavan hienosta lukuelämyksestä.

  Wurlitzer on nimensä mukaisesti jukeboksi; se on episodiromaani, joka kietoo puolenkymmenen päähenkilön tarinat kieppuvaksi, kaikissa sävellajeissa soivaksi kokonaisuudeksi. Lehtinen esittelee lukijalleen soitonopettajaansa rakastuneen Henrykin, sukupuoli-identiteettinsä kanssa kamppailevan Natassjan (entisen Nikolain), tiikerikakun tuoksuun pakenevan pojan ja Miehen, joka sekoittaa pojan pään. Henkilögalleriaan kuuluvat myös arvoituksellinen viulunopettaja Genadi ja maailman vahvin leijonaemo, joka haluaa suojella tytärtään samaan aikaan kun itse joutuu sanomaan hyvästejä elämälle.

  Lehtisen henkilöt osuvat iholle ja ihon alle, kovaa. He ovat verta ja lihaa, ihmisiä, joihin lukija voi samaistua vaikka pintapuoliset kokemusmaailmat eivät kohtaisi lainkaan. Se, mikä on yhteistä, on päämäärätön hapuilu elämän edessä, etsintä, joka lian usein ymmärretään pelkäksi itsensä hakemiseksi, vaikka kysymys on itseasiassa paljon monimutkaisemmasta, määreitä pakenevasta prosessista.
Yksi asia on kuitenkin varmaa: jotakin puuttuu, on kuin rinnassa ammottaisi sydämen ja sielun mentävä aukko, jota Wurlitzerissa yritetään tilkitä miltei epätoivoisesti homobaarien pimeissä nurkissa tai opiskelijaboksin liiskaisiksi naiduilla patjoilla . Lehtinen ei päästä lukijaansa helpolla, sillä tämä kirja lävisti suojavyöhykkeeni, eivätkä sen herättämät tuntemukset kuuluneet läheskään aina niihin suloisimpiin. Olin kuin pyörteessä: tarinan monikerroksellisuus ja aistivoimaisuus vetivät minua vuoroin uppeluksiin, vuoroin kohti taivaita - enkä pois enää kaivannutkaan.

  Wurlitzerin sydämeenkäyvimmiksi hahmoiksi koin Natassjan ja hänen äitinsä, nuo kaksi äärettömän rohkeaa naista. Elämä pakottaa heidät muutokseen ja tekee heistä lopulta tämän tarinan selviytyjiä.

Ja kaiken yllä väreilee musiikki, käsinkosketeltavan hieno ja kaunis. Musiikki on se voima, joka lempeästi työntää meitä lähemmäksi omaa itseämme ja saa maailmamme hohtamaan hetkiseksi kaikissa väreissään.

Musiikki synnyttää meidät. Meidän elämämme ilmentävät musiikkia, ja vaikka joku ei tietäisi elämänsä olevan kuin sävellyksestä, on se silti. Ihminen on olemassa vain niin kauan kuin joku jaksaa soittaa, ja sitten hän katoaa. Se tuntuu piinalliselta, mutta on enemmän kaunista, kun sen näkee näin läheltä.

Arvostelukappale. Kiitokset kustantajalle.

Otto Lehtinen: Wurlitzer
Gummerus 2016