17.2.2016

Toni Morrison: Luoja lasta auttakoon


Mieti hetki seuraavaa lausetta:  ihmisen elämänkulku on vielä nykyäänkin riippuvainen siitä, mitä valon aallonpituuksia hänen ihosolukkonsa absorboi.

Iholtaan sudaninmusta Lula Ann saa tuta maailman absurdiuden heti syntymänsä jälkeen. Hänen äitinsä Sweetness, jonka iho on väriltään kellanmusta, kauhistuu saatettuaan maailmaan Lula Annin kaltaisen luonnonoikun.
Pieni Lula Ann kohtaa rasismia ennen muuta oman kulttuuripiirinsä taholta. Yhteisön sisäiset värikoodit ovat tiukkoja: pienikin muutos kohti vaaleampaa ihonsävyä vie yksilöä (usein vain kuvaannollisesti) kohti tasa-arvoisempaa ja parempaa elämää, kohti sitä, mitä valkoisen valtaväestön ajatellaan puhtammillaan edustavan. Täysmusta lapsen saaminen on Sweetnessille kuin matkalippu takaisin helvettiin, tilaan, johon  hän ja hänen lähin sukunsa ei mistään hinnasta halua enää palata.
Olisitpa nähnyt meidän mummin: se nainen kun rupesi käymään valkoisesta niin se ei sen koommin enää sanan sanaa sanonut yhdellekään lapselleen. Kaikki kirjeet, mitä se mun äidiltä tai tädeiltä  sai, se palautti saman tien, avaamatomina. Tajusivat lopulta mitä se viestittömyys viesti ja antoivat äitinsä olla. Siihen aikaan melkein kaikentyyppiset mulatit ja varttimustat tekivät saman tempun - siis jos niillä oli oikeanlainen tukka. 
Lula Ann yrittää luoda koko lapsuutensa ajan edes jonkinlaista yhteyttä äitiinsä, saada häneltä hyväksyntää ja kosketuksia, mutta Sweetness pysyy kylmänä, hän ei voi edes koskea tyttäreensä. Sitä paitsi Sweetness on vakaasti sitä mieltä, että tytön on opittava pienestä elämän realiteetit. Turha höösääminen ja turhien toiveiden luominen tekisi Lula Annin tulevaisuudesta  vain entistä synkemmän. Tämä totta totisesti  on hänen äidinrakkauttaan... Lopulta Lula Ann -  tuo pieni, viaton  lapsi - syyllistyy äärimmäiseen  tekoon herättääkseen äitinsä huomion: raskaista seurauksista piittaamaton yritys onnistuu.

  Aikuistuessaan Lula Ann kääntää tumman ihonvärinsä voitokseen. Hän on nyt  Bride, yönmusta, päitä kääntävä  kaunotar, joka korostaa eksottista ulkonäköään pukeutumalla yksinomaan valkoisiin. Bride on kosmetiikka-alan ammattilainen, tietää arvonsa ja varsinkin sen, mitä tahtoo. Lapsuuden tapahtumat vainoavat Bridea, hän tahtoo hyvittää tekonsa, mutta menettää prosessin aikana paitsi itsekunnioituksensa, myös myös salaperäisen, täydelliseltä vaikuttaneen miesystävänsä Bookerin. Bride hyppää jaguariinsa ja lähtee etsimään rakastettuaan, miestä, jota ilman hän tuntee menettävänsä otteensa itsestään, tai ainakin tästä uudesta, kovalla työllä luomasta persoonastaan. Tapahtumarikkaalla matkalla kohti tuntematonta Morrison tutustuttaa lukijan myös salaperäisen Bookerin järkyttävään tarinaan. Pääsemme Briden ja Bookerin kohtaloiden leikkauspisteeseen.

  Morrison on suvereeni tarinankertoja. Rakastuin  huomenna (18. 2.) 85 vuotta täyttävään Nobel-voittajaan luettuani Jazzin joskus vuonna papu, minkä jälkeen tartuin vielä pariin muuhunkin suomennokseen.  Sittemmin lukuintoni hiipui noin yleisemmälläkin tasolla, mikä johti siihen, etten (vielä) ole lukenut kaikkia hänenviime vuosina ilmestyneitä teoksiaan. Luoja lasta auttakoon -romaanin myötä teen paluun suuresti ihailemani kirjailijan tuotantoon.

 Morrison identifioi itsensä mustaksi kirjailijaksi ja kertoo kirjoittavansa  mustille ihmisille ("I'm writing for black people").  jäin miettimään Guardianista lukemaani haastattelua: pystynkö koskaan ymmärtämään Morrisonia täydelleen, vaikka sitä niin kovasti haluaisin. Olen löytänyt hänen teoksistaan (myös tästä uusimmasta) monia yleismaailmallisia teemoja, niitä, jotka koskettavat myös minua, vaikka en tunne varsinkaan afroamerikalaista kulttuuria juuri lainkaan: lapsuudessaan  haurastuneen Briden tarina koskettaa aivan varmasti, olipa lukijan tausta mikä hyvänsä. Mutta aistin Morrissonissa myös puolen, joka jäänee minulle ikuiseksi salaisuudeksi. Ja toista kertaa kirjaa lukiessani huomaankin jo antavani itselleni anteeksi sen, että ymmärrän luemaani vain oman, kapean viitekehykseni kautta. Enkä voi enää vastustaa, sillä Morrisonin yksinkertainen, intensiivinen tyyli vie minut mukanaan, hänen lauseensa ovat minulle kirjallista kultaa, nektaria ja hunajaa. 

Tämä vahva kirjailijatar on toiminut Amerikan mustan vähemmistön  tulkkina jo 45 vuoden ajan. Hän on tuonut kirjoissaan rohkeasti esiin rotukysymyksiä myös silloin,, kun ne on tahdottu valtaväestön toimesta unohtaa. Luoja lasta auttakoon -romaani on kipeä muistutus  siitä, että vähemmistöihin kohdistuvan rasismin mekanismit saattavat toimia myös välillisesti, vähemmistön oman kulttuurin sisällä.

Pohdin Morrisonia ja hänen kirjailiuttaan myös täällä.

Muualla blogeissa: Eniten minua kiinnostaa tie, KirjakirppuKirjapolkuni, Lukutoukan kulttuuriblogi, Mari A:n kirjablogi,  Oksan hyllyltä, Reader why did I marry him ja Ullan luetut kirjat.

Kiitän kustantajaa arvostelukappaleesta.


Toni Morrison: Luoja lasta auttakoon (God Help the Child, 2015)
Tammi 2016
Suomentanut Kaijamari Sivill
Aluperäiskieli: englanti

13 kommenttia:

  1. Luen tätä juuri nyt, ja olen vaikuttunut, hyvin hämmentynyt ja koko lailla sanaton. Palaan! ❤️

    VastaaPoista
  2. Kuulostaa vaikuttavalta kirjalta. Hyvä, että tuodaan tämäkin näkökulma esille.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. katriina, niinpä, tähän rasismin erikoiseen rasismin puoleen en ainakaan minä muista usein törmänneeni. Kannattaa ehdottomasti tsekatatämä kira!

      Kiitos kommentistasi :) <3

      Poista
  3. Tämä on minulla varauksessa kirjastosta. Odotan kirjan lukemista entistäkin enemmmän. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pihi nainen, sua on hieno lukukokemus odottamassa!

      kiitos kommentistasi :) <3

      Poista
  4. Luin tuon linkittämäsi Guardianin haastattelun. En näe siinä mitään erikoista. Morrison on mustien keskuudessa elävä musta,joka kirjoittaa mustien historiaa eläväksi mustille. Kun hän sanoo, ettei esim. Tolstoy kirjoittanut hänelle 14-vuotiaalle värilliselle ohiolaistytölle, niin sehän pitää paikkansa.

    Nyt on Suomessa joitain kirjailijoita, jotka pyrkivät kirjoittamaan suoraan kansainvälisesti toivoen isompia markkinoita ehkä, tarina sijoitetaan johonkin tarkemmin määrittelemättömään paikkaan ja nimet ovat epämääräisiä, minnekään paikantamattomia.

    Morrison kirjoittaa siitä, minkä tuntee aidoilla nimillä ja paikallisilla detaljeilla. Se ei tarkoita sitä etteikö tarina toimisi myös yleistettynä. Hänen sorron kuvauksensa sopii muuhunkin sortoon, alistetuissa ihmisissä on samaa riippumatta sorron mekanismeista.

    Nyt kun omasta 'Luoja lasta auttakoon' -romaanin lukemisestani on aikaa ja olen vertaillut sitä mielessäni Morrisonin muihin kirjoihin, näen siinä mustan kulttuurin hämärtymisen pohdintaa. Sehän sijoittuu nykyaikaan ja on hyvin helppolukuinen ja selkeä rakenteeltaan toisin kuin aiemmat Morrisonin teokset. Minä oikein ihmettelin lukiessani sitä epämorrisonmaisuutta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Marjatta, mutta eikö kuitenkin ole niin, että ajatuksia herättääkseen asioiden ei tarvitse olla millään lailla 'erikoisia'? Minulle tuo Guardianin juttu toi mieleen monenlaisia asioita.

      Ryhdyin pohtimaan esimerkiksi oman 'värisokeuteni' mahdollisia seurauksia. Aloin sitten miettiä asiaa laajemmastakin näkökulmasta: kun valtaväestö pyrkii 'tasa-arvoon' jonkin vähemmistön kanssa, tuleeko se samalla tasapäistäneeksi ihmisiä ja heidän kulttuurieroavaisuuksiaan, niin että vähemmistölle tärkeät arvot ohitetaan (tämä kysymyshän on tärkeä esimerkiksi kotouttamisessa.)

      Aivan oikein muistat. Kuten tuossa jutustanikin voit huomata, tässä kirjassa löytyy pohdintaa juuri tuosta mustan kulttuurin hämärtymisestä. :)

      Kiitos kommentistasi :) <3

      Poista
    2. Niin, totta, kotouttamisessa on ongelmansa.
      Ja kyllä se tasapäistyminen tapahtuu ajan mittaan vääjäämättä myös ilman valtaväestön toimenpiteitä. Jotkut pitävät edelleen kiinni siitä ajatuksesta, että USA on salaattikulho, kaikki osaset erillään, mutta onhan se yhä enemmän sulatusuuni.
      Morrisonin kirjoittaessa varhaisempia kirjojaan mustien yhteisö oli ihan erilainen kuin hänen kirjoittaessaan tätä. The Bluest Eye ilmestyi 70-luvun alussa ja se herätti silloin kauheasti terävää keskustelua. Tämä sekä Sula suomennettiinkin vasta parikymmentä vuotta myöhemmin, mikä on harmi, koska minusta niissä on se ydin.

      Tulee pikkasen mieleen, onko Morrison laimentunut valtavirtatyyliseksi kirjailijaksi? Onhan hän jo 85 ja paras tuotanto lienee takana, mutta toivon silti, että hän kirjoittaisi vielä jotain yhtä väkevää kuin esim. Sula! :)

      Poista
  5. Hyvä teksti ja mielenkiintoiselta vaikuttava kirja! Morrison on itselle vieras kirjailija, mutta nyt heräsi halu tutustua.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Henni, suosittelen kovasti Morrisoiin tutustumista. kaikkiin hänen tyylnsä ei iske, mutta kokeilemallahan sen näkee...

      Kiitos kommentistasi :) <3

      Poista
  6. Hienosti kirjoitit ja hyvä oli myös tiistainen pohdiskeleva tekstisi. Vähemmistöt, enemmistöt ja se kuka voi / saa / kenen täytyy ja miksi kirjoittaa jostakin teemasta mietityttää aina. Minä uskon yritykseen ymmärtää, siitä voi syntyä jo monia lähenemisiä ja keskustelun avauksia (ei toki aina).

    Morrisonin kirja on lukulistallani, tietenkin.

    <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Katja, olin jo poistamassa tuta viime tiistaista tekstiä turhana jorinana, mutta aattelin, että menköön nyt. Pohdinta oli itselle hyvinkin uusia ajatuksia avaava.

      Jos ymmärryksen yritys loppuisi, mihin joutuisimmekaan... Pelottava ajatus!

      Hienoa, jotenkin tiesin, että luet tämän. Mielenkiinnolla odotan postaustasi. Morrison on <3

      Kiitos kommentistasi :) <3

      Poista

Lämmin kiitos kommentistasi!