30.9.2014

Vartiovuoren syyskuu

Vuosi kuvina -haaste on kuukautta vaille valmis. Elokuussa kuvaukset unohtuivat ja tässäkin kuussa asia muistui mieleen vasta viime tingassa. Onneksi sentään...


Vartiovuori sinnittelee vehreänä. Ruska alkaa täällä etelä- ja länsirannikolla yleensä hyvän matkaa lokakuun puolella. 

Yläkuvassa oikealla siintävän istuskeluryhmän kukkaistutukset näyttävät nyt tältä:


Kovin ränsistynyttä lyhtykoisoa tuolla taaempana ja mikähän tämä keltainen lienee... Tuttu kasvi, mutta nimi on pyhkiytynyt mielestä. Itse en olisi kyllä tähän lyhtykoisoa laittanut, vaikka minulla on sitä itsellänikin täällä Turussa parvekkeella...


Siellä se Tuomiokirkon torni siintää lehvästöjen yllä. Noita kaupungin siluetin eteen kasvavia puskia voisi minun mielestäni ihan hyvin harventaa jotta näkymät avartuisivat.


Turun vanhimman vesisäiliön 'torni' on rakennettu Vartiovuorelle vuonna 1903. Tyylillisesti se jännä sekoitus art nouveauta ja barokkia.  Rakennelman jokaisessa yläkulmassa on graniittinen delfiini, joista kaksi voi toimia vedenheittimenä. Nykyisin mäen alla oleva vesisäiliö on tyhjillään, muttei toimeton: siellä on pidetty ainakin yksi taidenäyttely.


Mutta en minä näitä koskaan delfiineinä ole osannut pitää, pikemminkin joinain itämaisina hirviöfiguureina.

***

Toivottelen mukavaa viikonjatkoa!





28.9.2014

Saila Routio: Kukkia sipuleista


  Ihana syysistutuskausi on parhaimmillaan, mikäpä olisi siis parempi hetki esitellä tämän vuotinen puutarhakirjahankintani: Saila Roution hurmaava Kukkia sipuleista. 

  Kevät- ja kesälajien ohella kirja esittelee myös sisällä kasvatettavat ja talvetettavat sipuli- ja mukulakasvit, joten se tarjoaa inspiraatiota ja tietoa vuoden ympäri.
Viime viikonloppuni meni tiiviisti kukkasipulien istutuksessa vanhempieni tilalla. Tästä kirjasta saimme monenlaisia vinkkejä juuri tähän hetkeen.




Kirja on tuhti pakkaus laajoine lajiesittelyineen ja ihanine kuvineen. Mukaan ovat päässeet tietenkin tutut lajit ja lajiryhmät, mutta myös huima määrä erikoisuuksia, joiden olemassaolosta minulla ei ole ennen ollut harmainta aavistusta. Kasvitiedettä opiskelleena ihan hävettää tunnustaa moista! :)

Niistä tutuista sipuli- ja mukulakasveistakin Saila Routio löytää ihan uutta, mielenkiintoista kerrottavaa. Vietin kesällä muutaman illan kirjan seurassa. Kauniiden ja inspiroivien kuvien lisäksi kirjassa riittää myös paljon luettavaa, mikä on mielestäni iso plussa. Tämän kirjan seurassa viihtyy!


Asiantuntevien  lajikuvausten lisäksi kirjasta löytyy muutakin ihanaa: Sipulikukkien käyttöohje antaa tietoa siitä, kuinka luodaan parhaat olosuhteet kukkakaunokaisten viihtymiseksi ja Sipuliunelmia puutarhassa -osio esittelee kolme kaunista istutussuunnitelmaa. Ihastuin erityisesti tuohon englantilaisessa Chelsean puutarhanäyttelyssä palkittuun puutarhaan (yläkuvassa), jonka kaunis kerroksellisuus inspiroi niin paljon, että jotakin tuosta tunnelmasta tuli mukaan syksyn istutuksiin, tosin lajeja muunnellen.

*
Laji- ja lajikekuvauksia riittää, erikoisuuksiakin sen seitsemää sorttia.

Tunnetko esimerkiksi sellaisia sipuli- tai mukulakasveja kuin kärsäkallat, virvaliljat, koiranhampaat... Entä nämä ainakin itselleni tuntemattomiksi jääneet kaunottaret: italiantalventähti, jääkurjenmiekka, dianella, neidikit... Ja uusia tuttavuuksia löytyi myös huonekasvien puolelta:  bellevadia, kriinumit, keijun- ja lukinliljat...

*
Kuvauksissa on kaunista runollisuutta: 

...Kerrannaiskukkainen puistolumikello 'Flore Pleno' on harvinaisen sulokas, kukka on kuin rokokoorouvan alushame'...
'Sapphire Gem, suloisen kuurapartainen pikkukurjenmiekka' ...
 'Blue Jacket -hyasintissa on upottavaa sinisyyttä'...  Voiko kauniimmin sanoa!
Liljoja voi vihata ja niitä voi rakastaa - yhtä aikaa...
...jalostettujn lajikkeiden terälehdissä on usein hienoa helmiäisenhohtoa, jota kutsutaan neidikkipiireissä timanttipölyksi...



  Kukkasuunnitelmat voivat olla rentoja ja yllätyksellisiä: mikä estäisi yhdistämästä samaan penkkiin esimerkiksi marjapensaita ja kukkia, kuten yläkuvan suunnitelmassa on tehty? Kukkasten kanssa puuhaillessa rajana ovat vain mielikuvitus ja kasvuolosuhteet!

*
  Kirjassa on ohjeita myös sipuleiden ja mukuloiden ostoon, istutukseen sekä kukkien hoitoon ja sipuleiden ja mukuloiden kanssa elämiseen (esimerkiksi talvettamiseen ja säilytykseen ennen istutusta). Entä miten nousevat versot tunnistetaan?  Tietoa löytyy siis runsain määrin.



  Kirjaa lukiessani opin senkin, että yksi pihan uusista kukkijoista, yläkuvan  'Sweet Surrender' ei olekaan tiikerililja, niin kuin pussissa luki, vaan tarhasarjalilja! Kaunotar hankittiin kevätkesällä, kukkia riitti vielä syyskuulle.


  Olen onnellinen: vaikka minulla ei sitä omaa puutarhaa olekaan, voin tehdä pieniä 'kukkakokeiluja' vanhempieni pihalla ja puutarhassa tuolla vähän kauempana etelärannikolla. Kokeiluja edeltää
kuitenkin aina keskustelu:minä esitän, vanhempani hyväksyvät tai hylkäävät. Usein on hyväksytty :)

Keväällä ihastuin historiallisiin tulppaaneihin ja löysinkin nyt syksyllä 1600-luvulta asti muuttumattomana säilyneen Lac van rijn- lajikkeen ja jonkin Rembrandt-tulppaanisekoituksen. Nämä elävät antiikkikappaleet istutetaan lähiaikoina monien muiden ihanien uusien  tulppaanien ja sipulikukkien seuraksi ♥ 
Vanhoja sipulikukkalajikkeita voisikin ruveta keräilemään. Mietin vain, miten talvenkestäviä ne mahtavat olla... Geenit ovat kuitenkin vahvat: satoja vuosia kestänyt viljeltyjen erikoiskantojen säilyminen kun edellyttää sellaisia.
*
Sain Kukkia sipuleista -kirjan aukeamakuvaukseen luvan kirjailijalta, kiitos siitä! ♥ 
Nyt, kuvia valitessani huomasin että olin kuvatessa keskittynyt pelkästään keväällä ja kesällä kukkiviin, ne kun olivat juuri tuossa kuvaustilanteessa niin ajankohtaisia!


Saila Roution blogi: Saaripalsta

Kirjasta on kertonut myös Leena Lumi.


Saila Routio: Kukkia Sipuleista, 2014, 215 s. + hakemisto
Kustanttaja: Moreeni

26.9.2014

L niin kuin Limerikki -blogihaaste

Leena Lumi heitti minua mielenkiintoisella runohaasteella viime viikolla. 

Haasteen pisti alulle Valkoinen Kirahvi Opuscolo-kirjasta kirjaan -blogissaan. Laitan haasteen idean ja säännöt tuonne heti oman runoseni ja haastelistani alle. Kiitokset sekä Valkoiselle Kirahville  että Leena Lumille! 


Kun vanha Turku katosi -limerikki:


Kun Turku vimeks paloi,
niin tehtiin valoi jaloi; 

kosk väki kerra' oppi syämmä haarukast,
vois rakentaminenki olla laadukast,

hei, rakennetta Auran ranta' muutaki ku latoi!

*

Ei kaupunkia kauniimpaa
koko Itämerel nähdä saa,

ol kukkulalt seitsemält näky majesteettine,
kun historia levittäyty ihailijain silmäin etehe.

Paik jalokivi on, ei liene parempaa!

*

Koitti aika uus,
oi mikä ihanuus,

on reppi empiriset klumeluurit tieltä rumuude,
näin rahamies ja korruptio voitti oikeude,

Jos valitetti, huuretti: korjaa sinä luus!

*

Kun Turun tauti iski,
se oli aika riski,

ahneuksissans menetetti jottai hyvi tärkiää,
kun järk ja kauneus meni, mitä käte' sillo jää

se jok' tän ymmärtää, onki aika hiski!



Lähetän runoiluhaasteen seuraaville bloggareille ja pyydän samalla anteeksi myöhäistä ajankohtaa (aikaa on enää tämän kuun loppuun). Mutta jos runosuoni sykkii, niin anna palaa, tämmöinen sanojen heittely on mukavaa :)

1. Marika Oksan hyllyltä -blogi
2. Paula Kirjan pauloissa -blogi
3. Elina Luettua elämää -blogi

 Ja tässä Valkosen Kirahvin ohjeistus kokonaisuudessaan: 

Hei kaikille runon ystäville!

Innostuin kehittelemään syksyn iloksi syyssunnuntai-illan hämärissä iloksemme pienoisen kiertohaasteen. Idean äitinä on toiminut Anneli Kannon tuore runokirja, Älytön äyriäinen ja muita eläinriimejä, josta kirjoitin  viime viikolla.

L niinkuin Limerikki -blogihaaste toimii näin: 

1. Kirjoita limerikki, joka käsittelee jotakin Suomen kaupunkia. Runo, joka noudattaa seuraavaa kaavaa:"Limerikki on viisisäkeinen , usein pilaileva riimiruno, jonka ensimmäisellä rivillä on mainittava jonkin paikkakunnan nimi. Runomuoto tunnetaan jo 1300 luvulta asti, mutta Edward Learin A Bonk of Nonsense teki sen tunnetuksi ja antoi sille nimen irlantilaisen Limerickin kaupungin mukaan. Runossa pitää keskenään rimmata ensimmäinen, toinen ja viides säe sekä kolmas ja neljäs säe, eli runokielellä:AABBA
(Anneli Kanto, Älytön äyriäinen ja muita eläinriimejä -kirjan alkulehdeltä)


2. Julkaise runosi blogissa. Kopioi tekstiisi haasteen säännöt.

3. Mainitse tekstissäsi tämä haasteen alkuperä ja lisää tekstiisi linkki, joka tuo lukijansa tähän kirjoitukseen.(Huom! Ilman linkitystä et voi osallistu haasteeseen. Voit käyttää kuvaa lähdeviitteellä)


4. Kopioi linkki kirjoituksestasi kommenttikenttään, jos haluat runosi myöhemmin tehtävään haasteen koostepostaukseen.

5. Lähetä haaste 3-5 blogikaverillesi. 

Aikaa haasteeseen on syyskuun loppuun saakka - siihen saakka annetaan runosuonen virrata!


22.9.2014

Marissa Mehr: Veristen varjojen ooppera


  Hyräily nosti kylmät väreet Julietten iholle.
Ilmassa tuoksui täyteläisen makea hajuvesi. Juliette kulki ääntä kohti, mutta kadotti sen aika ajoin ympäröivien vaatteiden kahinaan. Häntä huimasi. Ääni läheni, muuttui kaukaiseksi, katosi kokonaan... Nyt Juliette kuuli sen selvästi. Se muistutti kissan kehräystä ja kulki julkean leikittelevänä pitkin puvustamon seiniä...

   Nuori ranskatar Juliette saapuu Venäjälle vierailevaksi oopperaohjaajaksi. On vuosi 1994, Neuvostoliitto on vain hetkistä aiemmin lakannut olemasta, uusi Venäjä availee oviaan ja sydäntään maailmalle. Juliette odottaa mielenkiintoista, ihanaa aikaa Puccinin Turandot-oopperan parissa. Mutta todellisuus iskee tylynä viimana vasten kasvoja: Trupovovin oopperan johto on siirtänyt hänet yksipuolisella päätöksellä syrjään, Tšaikovskin Jevgeni Oneginin apulaisohjaajaksi; oppaaksi uuteen tehtäväänsä hän saa vain kyrillisin kirjaimin kirjoitetun libreton, ei muuta. Yhteisen kielen puuttuessa Juliette jätetään kylmästi työyhteisön ulkopuolelle. Nämä ihmiset katsovat Julietten läpi, puhuvat hänen ylitseen, on kuin häntä ei olisi lainkaan olemassa. Tämän yksinäisemmäksi ei kukaan voi itseään tuntea, Juliette miettii. Venäjä ahdistaa, kammottaa, pelottaa, kuristaa hänet pian hengiltä. Lähestyvä talvi ajaa Julietten yhä syvemmälle masennukseen:

  Kylminä kuukausina aurinko nousi huurteisena kaupungin ylle. Se oli kuin Prokofjevin Lietenaut Kije. Surullisten sellojen sarja, laahaavat jouset taustalla kuin kaupungin katuja viistävä tuuli. Korvissa humisi, eikä millään tuntunut olevan merkitystä.

  Juliette pakenee asuntolasta oopperatalolle, täällä hän voi hengittää, kuljeksia käytäviä pitkinä yksinäisinä iltoina, kuunnella harjoituksia, uppotua oopperan taikamaailmaan. Toden ja mielikuvituksen raja hämärtyy. Musiikin kieli on universaali. Juliette hiipii suureen saliin ja kuulee laulua, joka tuntuu häivyttävän koko muun maailman pois hänen ympäriltään. Lavalla seisoo ylpeä, mitään häpeämätön Dmitri, Jevgeni Oneginin päärooliin kiinnitetty baritoni, joka jo pelkällä olemuksellaan, katseellaankin, voisi avata tiensä Julietten sydämeen.

  Tuon miehen minä haluan.

  Näyttämölle noustessaan Dmitri koki lähes eläimellisen muodonmuutoksen. Muutos oli aina kiehtonut Juliettea. Oopperan hienovireinen eleganssi, jonka alta pääsi kuoriutumaan sen syvimmin piiloteltu ominaisuus: eläimellisyys, itsekontrollin puute.

  Hullu, kiihkeä suhde syttyy nopeasti. Kun Dmitri saa kutsun Moskovan oopperaan, Juliette on valmis seuraamaan. Minä voisin jäädä, hän sanoo. Hän on valmis jäämään tukehduttavalle Venäjälle, jättäytymään tämän miehen varaan, antaa tälle elämänsä täydellisesti ja kokonaan.

  Juliette roikkuu Dmitrissä, miehessä, joka sulkeutuu, etääntyy Juliettesta kuin Moskvajoen aamusumu päivän kirkastuessa. Dmitri salaa häneltä kaiken, elämänsä, haaveensa, rakkautensa, menneisyytensä. Juliette asettuu Dmitrin kauniiseen kotiin, jossa päivät täyttyvät odottamisesta, ikävästä.  Moskova on kylmä ja tappava kuin lihaa hitaasti repivä lasi, mutta Juliette ei tahdo pelastua. Hän paennut Ranskasta uuteen maahan, paennut entistä elämäänsä, muistojaan, jotka eivät jätä häntä rauhaan - täälläkään. Juliette kiinnittäytyy hulluun, tuhoavaan rakkauteensa kaikella sielunvoimallaan eikä kaipaa, ei tahdo enää muuta.

 Elämä ei ole hyvä eikä paha, vaan mielivaltainen. Niin oli Joseph Brodsky sanonut. Jos elämä oli mielivaltainen, rakkauskin oli, Juliette ajatteli.

  Marissa Mehrin esikoisteos soi suurten tunteiden draamaa. Oopperan maailma, Venäjä ja venäläisyys, intohimo, hullu rakkaus, ulkopuolisuus, muistot ja viha vellovat tässä romaanissa vapaina, kahlitsemattomina.  Mehr  päästää tunteet valloilleen, antaa toden ja mielikuvituksen sekoittua oopperamaiseksi, värikylläiseksi draamaksi. Jevgeni Onegin alkaa elää omaa elämäänsä, Juliette kyselee kyselemästä päästyään, rakastiko ylpeä, kohtaloonsa kahlittu Jevgeni Tatjanaa? Tšaikovski vannoi rakkauden nimeen, ei kuoleman!

  Veristen varjojen oopperan lukijan ei välttämättä tarvitse tuntea tai rakastaa oopperamusiikkia lainkaan.  Ooppera antaa tarinalle puitteet, mutta Mehr ei brassaile oopperatuntemuksellaan. Mehrin kieli on kaunista ja helposti lähestyttävää. Pidin kirjasta, mutta en voi olla mainitsematta pientä ryppyä rakkaudessa:  Julietten ja Dmitrin hullu, kaoottinen rakkauskertomus saavuttaa maksimitehonsa heti romaanin alussa, eikä tarinan intensiteetti tämän jälkeen juurikaan muutu. Minkäänlaiselle kypsyttelylle ei siis jää aikaa. Tämä oli lähestulkoon ainoa asia, joka jäi minua tässä romaanissa pikkuisen  kaihertamaan. Kun Mehr jatkoi alun vyöryttämistään, minä kaipasin jo hengähdystaukoa, pienen pientä suvantokohtaa tarinaa rytmittämään.
 Romaanin alkupuolelta löysin lisäksi pari häiritsevää kielioppivirhettä, joiden uskon ja toivon jääneen lopulliseen versioon vahingossa, siksi tyylipuhdasta ja kaunista Mehrin kieli muutoin on.


***

Minulla oli viime keväänä uskomaton onni kirja-arvonnoissa. Tämän kirjan voitin Ullan arvonnassa. Kiitokset hienosta kirjaelämyksestä, Ulla! Tuskinpa olisin tähän kirjaan ilman arvontavoittoa tarttunut, romaanin nimi oli siksi harhaanjohtava: uskoin romaanin olevan dekkari, eikä nimi houkutellut. Nimellä on siis yllättävän suuri merkitys, kun kirjoja valitaan luettavaksi!

Veristen varjojen oopperaa on luettu muun muassa täällä: Amman lukuhetki, Anna minun lukea enemmän,  Illuusioita, Luetut, lukemattomatLukuholistin maistiaisetMari A:n kirjablogi,  P.S. Rakastan kirjoja ja Ullan luetut kirjat.


Marissa Mehr: Veristen varjojen ooppera, 2013, 285 s.
Kustantaja: Wsoy, 1. p. 

10.9.2014

Haruki Murakami: Sputnik-rakastettuni


... minun oli heitettävä menemään paljon painolastia päästäkseni lähemmäksi häntä. Jopa itse ajattelemisesta tuli taakka... Kasvoipa ruoho kuinka korkeaksi tahansa, minä en piitannut siitä. Minä lojuin selälläni, tuijotin taivaalle, seurasin, miten kumpuilevat pilvet ajelehtivat ohi. Luovutin kohtaloni pilville. Antauduin ruohon vahvalle tuoksulle, tuulen kuiskeelle. Jonkin ajan kuluttua en piitannut enää vähääkään...

  Nuori, tokiolainen Sumire-neitonen makaa Välimeren kirkkaan auringon alla ja pohtii, miten on päätynyt mantereen toiselle puolelle. Hänestä tuntuu kuin joku olisi vetäissyt hänet uuteen, tuntemattomaan ulottuvuuteen. Hän on matkallaan kuin unessa, yksipuolisen rakkauden ajamana.

  Tämä on alku: Romanttinen, kirjailijan urasta haaveileva ja vähän höpsö Sumire tapaa sattumalta viinin maahantuontiyritystä pyörittävän, salaperäisyyttä huokuvan Miu-nimisen naisen. Sumire rakastuu tyylikkääseen kosmopoliittiin silmänräpäyksessä ja tuntee olevansa maailman onnekkain ihminen kun nainen tarjoaa hänelle työtä yksityissihteerinään. Miu muuttaa Sumiren hompsuisen  habituksen edustuskelpoiseksi ja vie hänet työmatkalle Eurooppaan.  Matkalla tytöstä kuoriutuu kykenevä, nopeasti asioita oppiva bisnesnainen. Sumire ja Miu viettävät aikaa Välimeren rannoilla, tunnelmallisissa kahviloissa, suuressa, viileässä talossa Kreikan saarella, he tahtoisivat piiloutua tälle ihanalle saarelle ja unohtaa entisen elämänsä Japanissa. Sumire etsii Miuhin ystävyyttä syvempää yhteyttä, mutta ei saa tunteilleen vastakaikua.

  Sumiren opiskelutoveri ja ystävä, romaanin minäkertoja 'opettaja K' on jäänyt Japaniin; miehen on vaikea olla ilman Sumirea, hän kaipaa salaa rakastamaansa naista, heidän ryöpsähteleviä keskustelujaan, Sumiren nurinkurista vuorokausirytmiä, niitä hassuja yöllisiä puhelinsoittojakin, jotka herättivät K:n  usein kesken unien ja saivat hänet nuokkumaan läpi seuraavan päivän. Kuinka vaikeaa ja kiduttavaa yksipuolinen rakkaus onkaan, varsinkin, kun rakkauden kohde on läheinen ystävä, joka kaiken lisäksi yhtäkkiä ottaa ja häipyy toiselle puolelle maapalloa.

 Miun tavattuaan Sumire huomaa muuttuvansa. Miu on kuin huumetta, joka vie Sumirelta kyvyn kirjoittaa. Tunne on pelottava, sillä kirjoittaminen on ollut tytölle tähän saakka yhtä vaivatonta ja helppoa kuin hengittäminen - se on ollut hänen tapansa jäsentää ja ymmärtää maailmaa - mutta nyt sanoja ei enää löydy, on kuin ne olisivat hylänneet hänet. Kauniilla Kreikan saarella Sumire alkaa kirjoittaa jälleen: ...minulla on outo tunne, etten ole enää oma itseni. Sitä on vaikea ilmaista sanoin, mutta tuntuu siltä kuin olisin ollut sikeässä unessa ja joku olisi tullut paikalle, hajottanut minut palasiksi ja sitten pannut kiireessä uudelleen kokoon. Jotakin outoa on tapahtumassa.

  Miu ottaa yllättäen yhteyttä K:hon ja pyytää apua. Mies kiiruhtaa Eurooppaan ja päätyy Kreikan saaristoon, keskelle hämmennystä ja epätietoisuutta: Sumire on selittämättömästi kadonnut, mutta minne - ja miksi?  Kaiken sen kääntöpuolelle, minkä me luulemme tarkoin määrittäneemme, kätkeytyy aina täysin vastaava määrä kaikkea tuntematontaYmmärrys ei ole muuta kuin väärinkäsitystemme summa, Sumire kirjoittaa ja jatkaa:  Siinä maailmassa, jossa elämme, se mitä tiedämme ja se mitä emme tiedä, ovat kuin siamilaiset kaksoset, erottamattomat, jatkuvassa epätietoisuuden tilassa. Pitkää monologia lukiessaan K tutustuu tyttöön kuin uudelleen, mutta samalla hän tietää menettäneensä tämän ehkä ikuisiksi ajoiksi...

   Sputnik-rakastettuni on  kummallisella tavalla vinksahtanut ja samaan aikaan aseistariisuvan ihana romaani. Haruki Murakami on mestari yhdistämään tarinoihinsa realismia ja arkijärjen ylittäviä aineksia. Löysin kirjasta samoja teemoja, joihin hän  on syventynyt myöhemmin kirjoittamassaan 1Q84 -sarjassakin: onko maailmamme sittenkään niin yksinkertainen paikka kuin olemme tottuneet ajattelemaan ja aisteillamme havainnoimaan?

  Luin tässä päivänä muutamana Helsingin Sanomista fyysikko Syksy Räsäsen mielenkiintoisen pienen kolumnin (Kruunan ja klaavan mysteeri, HS 25.8.2014), jossa hän käsitteli oikeastaan juuri näitä samoja kysymyksiä, joita Murakamikin tuotannossaan pohtii. Jutussaan Räsänen kertoilee kvanttimekaniikan uusimmista tutkimustuloksista, jotka todistavat että maailma on epämääräisempi paikka kuin tähän saakka on uskottu.  Todellisuutta ei enää voi määritellä länsimaissa vallalla olevalla joko tai -mentaliteetillä  vaan asioiden ja ilmiöiden suhde esimerkiksi aikaan ja paikkaan on paljon tätä ajatustapaa monimutkaisempi.  Epämääräisyysteoria on pystytty osoittamaan todeksi vasta alle tuhannen atomin kokoisilla molekyyleillä, mutta teorian tulisi päteä myös suuremmassa mittakaavassa. Fyysikoiden mukaan tieteen suurin mysteeri onkin itse asiassa arkielämämme yksinkertaisuus eli se, miksi maailmamme näyttää kaiken aikaa olevan vain määrätyssä tilassa. Miksi emme esimerkiksi aikamatkustele tai pysty olemaan tiettynä hetkenä kahdessa eri paikassa? ;)

  Tämänkaltaisilla ajatuksilla Murakami leikittelee kuin huvikseen ja punoo ne sitten mielettömän tyylikkääksi ja nautittavaksi (ja vähän hulluksi) tarinaksi. Eikä siinä vielä kaikki: hän tekee hattutempun ja lataa lukijansa eteen lisää pohdittavaa, avaa kertomukseensa vielä yhden, syvästi inhimillisen tason: pystymmekö koskaan täysin ymmärtämään toista ihmistä vai liidämmekö me kukin omassa, yksityisessä maailmankaikkeudessamme pääsemättä koskaan aidosti kosketuksiin toistemme kanssa. Sumire kysyy: Kuka voi todella erottaa meren ja sen mikä siitä heijastuu? Tai sanoa, mitä eroa on taivaalta putoavalla sateella ja yksinäisyydellä?

  Murakamin tyyli vetoaa minuun romaani romaanilta yhä syvemmin. Kielen mutkattomuus ja ilmavuus sekä rakenteeltaan vapaamuotoiset, yksinkertaiset tarinat yhdistettyinä huimiin, älyä kutkutteleviin ajatusrakennelmiin luovat yhdessä sen 'Murakami-efektin', johon ainakaan minä en ole voinut olla rakastumatta.

* Seuraavaksi Murakamilta hänen uusin suomennettu teoksensa Värittömän miehen vaellusvuodet.

Sputnikia on luettu myös muun muassa täällä: Kirjakirppu LuettuaLuettua elämää, Luetut, lukemattomat,  Lumiomena - kirjoja ja haaveilua, Mari A:n kirjablogiP.S. Rakastan kirjoja ja Rakkaudesta kirjoihin.

  
Haruki Murakami: Sputnik-rakastettuni (Supuutoniku no koibito, 1999)
Kustantaja: Tammi, 2011. 2.p. 252 s. 
Teos ilmestyi suomeksi 1. kerran 2003
Suomentanut Ilkka Malinen
Suomennos on tehty Philip Gabrielin englanninnoksesta Sputnik Sweetheart.

*****

Muu elämä on vienyt aikaani niin, etten ole ehtinyt keskittyä blogimaailman tapahtumiin. Toivon että viimeistään ensi viikolla voin palata 'normaaliin rytmiin'.