30.6.2014

Marcel Proust: Swannin rakkaus

Kadonnutta aikaa etsimässä 

 Törmäsin keväällä Alain de Bottonin kirjoittamaan veikeään kirjaan Kuinka Proust voi muuttaa elämäsiSiinä Botton kirjoittaa ranskalaisesta klassikkokirjailijasta, hänen ajatuksistaan ja teoksistaan niin mukaansatempaavasti, että päätin kesän mittaan tutustua ainakin yhteen Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -romaanisarjan osaan. Swannin rakkaus kuuluu sarjan toiseen niteeseen, mutta koska sen voi lukea myös itsenäisenä teoksenaan, ajattelin, että tässä se on, minun 'kesä-Proustini'! 

  Vaikka tiesin Proustin rönsyileväksi sanataituriksi, joka rakastaa pitkiä virkkeitä ja kielioppisäännöillä leikittelyä, ensituntuma hänen tekstiinsä herätti minussa kuitenkin suurta hämmennystä, jonka syynä saattoi  ennemminkin olla oma väsymystilani kuin Proust itse. Aloitin Swannin rakkauden pitkän päivän päätteeksi myöhään illalla, Nukkumatin jo huudellessa houkuttelevasti jossakin unen tuolla puolen. Jumiuduin jo romaanin enimmäisiin virkkeisiin, toistelin niitä ja yritin saada Proustin ajatuksista kiinni. Ensimmäinen iltani kirjailijan seurassa antoikin tärkeän opetuksen: en enää koskaan yritä lukea Proustia väsyneenä!

  Päästyäni jotenkuten sisälle Proustin kieleen (jonka erikoisluonteen aistii suomennoksestakin, kiitos Inkeri Tuomikosken) aloin vastoin odotuksiani paikoin jopa nauttia lukemastani. Näin hienoin ja yksityiskohtiin paneutunein, paikoin jaarittelevinkin sanakääntein kirjoitettua romaania en muista koskaan aikaisemmin lukeneeni. Tässä yhteydessä mainitsen, että sopivien lukunäytteiden poimiminen tuotti tällä kertaa todellista tuskaa: kontekstistään irrotetut tekstinpätkät eivät Proustin kohdalla yksinkertaisesti toimi. Tämän romaanin teksti herää eloon vasta laajempina kokonaisuuksina ja sittenkin vasta pienen lukulämmittelyn jälkeen. Tästäkin syystä Proustin lukeminen vaatii jatkuvaa valppautta.Valehtelisin, jos suitsuttaisin Swannin rakkauden olleen alusta loppuun saakka ihana lukukokemus - sitä se ei todellakaan ollut, mutta ehkäpä erikoisin pitkään aikaan! Sitä paitsi  romaani sisäksi niin monta loistavaa 'timanttiosumaa',  että ajoittaisesta takkuamisestaan huolimatta se kannatti ehdottomasti lukea.

  Charles Swann, ranskalaiseen älymystöön ja yläluokkaan kuuluva salonkileijona rakastaa taiteita, musiikkia - ja naisia. Hänen naisseikkailunsa eivät suinkaan jää oman säädyn sisälle vaan hän hankkii rakkauskokemuksia kaikista yhteiskuntaluokista ja - asemansa turvin - pyytää milloin ketäkin toimimaan viestinviejänään hakeutuessaan aina uusien ihastustensa lähettyville:
'Kuinka usein olikaan käynyt niin, että hän oli menettänyt yhdellä iskulla jonkun kreivittären suosion, joka perustui tämän vuosikausia  turhaan hellimään toiveeseen saada tehdä Swannille palvelus, pyytämällä tätä epähienolla pikaviestillä sähköttämään suosituksen, joka auttaisi häntä maaseutumatkalla ottamaan yhteyttä johonkin kreivittären pehtooriin jonka tytär oli tehnyt häneen vaikutuksen, aivan kuin nälkäinen raukka, joka vaihtaa timantin leivänpalaan! Hän jopa naureskeli sitä jälkeen päin, sillä hänessä oli - onneksi aivan harvinaislaatuisen hienotunteisuuden ohella - tiettyä moukkamaisuutta.'

  Ei siis ihme, että Swannin on helppo tutustua kevytmieliseen, seurapiireissä viihtyvään Odette de Crécyyn. Odette ei täytä lainkaan Swannin kauneusihanteita eikä ole älykkyydelläkään pilattu, mutta jostakin syystä nainen herättää miehen huomion ja saa vähä vähältä hänen päänsä pyörälle. Odette tutustuttaa Swannin omaan pieneen piiriinsä, jonka keskeisinä hahmoina häärii yhteiskunnalliselta statukseltaan Swannia huomattavasti alemmalla tasolla oleva Verdurinien pariskunta:
"Pikku sisärenkaalla" ei tietenkään ollut mitään yhteistä niitten piirien kanssa, missä Swann liikkui, ja joku nirso salonkileijona olisi voinut ihmetellä, kannattiko kuulua kermaan, jos sitten alentui esiteltäväksi Verdurineille.' Pian Verdurinien pieni seurapiiri hyväksyy Swannin yhdeksi 'vakituisista uskollisista', mutta äkkiä, Swannin rikottua tuskin huomattavasti seurapiirin kirjoittamattomia sääntöjä,  tuuli kääntyy ja Verdurinit alkavat kammeta Swannia pois Odetten elämästä. Ja tietenkin juuri tässä vaiheessa,  kun Odetten syvä ihastuminen Swanniin alkaa kääntyä välinpitämättömyydeksi, Swann rakastuu: mitä tulisemmin mies rakkautensa osoittaa, sen etäämmäs rakkauden kohde tuntuu hänestä lipuvan. Edes kalliit lahjat ja kuukausittainen rahallinen avustus eivät saa naista pysymään hänen luonaan.

  Seuraa tuskaisen mustasukkaisuuden ja epäilysten aika, jona Odette tuntuu viihtyvän kaikkien muiden  paitsi Swannin seurassa. Huhut liikkuvat, Odette on nähty liikkuvan hämärillä kujilla ja ilotaloissa, seurustelevan huomiota herättävän läheisesti sekä miesten että naistenkin kanssa. Swannin omistushaluinen rakkaus palaa entistä kiivampana, lähennellen pakkomiellettä. Hän ei näe tosiasioita vaan alkaa mystifioida naista. Hän alkaa verrata Odettea suuresti ihailemiensa taiteilijoiden luomuksiin, näkyihin, jotka kohottavat hänen rakkautensa kohteen kaiken maallisen yläpuolelle.

Läpi koko romaanin Proust keskittää lukijan huomion miltei yksinomaan Swannin omiin mielenliikkeisiin, hänen tunteisiinsa mutta jättää Odetten ajatukset ja halut hämärän peittoon: Mutta vaikka nainen on tässä romaanissa kuvattu objektina, hän elää samalla omaa vahvaa, salaista elämäänsä: elämää, johon sen paremmin Swannin kuin lukijan katseet eivät ylety. Tämä valtasuhteilla leikittely tuo romaaniin aivan oman, mielenkiintoisen tasonsa.

  Swannin rakkautta voi hyvin kuvata rakkauden tapauskertomukseksi tai sairaskertomukseksi. Proust tutkii lemmensairaan Charles Swannin mieltä veitsenterävästi, kuin kirurgi leikkauspöydällä makaavaa potilastaan. Kirjailija ei jätä yhtäkään rakkaudesta ja mustasukkaisuudesta kärsivän ihmisen mielenliikettä huomiotta. Juuri tämä viileän tarkasteleva, jopa kliininen ote ja toisaalta huomioiden pedanttisuutta lähenteleva pikkutarkkuus ja terävyys tekee Swannin rakkaudesta (ja eittämättä koko Kadonnutta aikaa etsimässä -kirjasarjasta) niin ainutlaatuisen lukukokemuksen ja selittää myös sen, miksi kirja on ajoittain raskasta luettavaa.

  Samalla tarmolla ja terävyydellä, jolla Proust kuvaa Swannin rakkauden kalvamaa mieltä, hän paneutuu myös 1800-1900-lukujen vaihteen ranskalaiseen seurapiirielämään ja sen monimutkaisiin, kirjoittamattomiin sääntöihin. Proustin huomiot ihmismielen ja sosiaalisten suhteiden kiemuroista eivät ole vanhentuneet juuri lainkaan: ne pätevät yhä tänäkin päivänä, vain hieman muuntuneina.


 Proustin romaanikirjallisuutta uudistanut, veitsenterävä tyyli kertoo tietenkin paitsi hänen suurista kirjailijanlahjoistaan, myös -eittämättä - hänen omista, erikoisista luonteenpiirteistään. Jos Proust eläisi nykyään, häntä kutsuttaisiin varmastikin 'erityisherkäksi persoonaksi'. Tämän lisäksi Proustin fyysinen terveys oli lapsesta saakka heikko, hän kärsi muun muassa erittäin hankalasta astmasta ja monista (myös hermostollisista) yliherkkyyksistä.Viimeiset kaksikymmentä vuottaan hän vietti pääasiallisesti sängyssään, jossa kirjoitti koko Kadonnutta aikaa etsimässä -romaanisarjansa. Ranskan yläluokkaan kuulunut Proust osallistui nuoruudessaan tiiviisti seurapiirielämään, piti yllä omaakin 'seurapiiriään', liehitteli nimekkäitä edustusnaisia, ihastui nuoriin miehiin ja kärsi rakkaushuolia siinä missä romaanihenkilönsäkin. Nuo vuodet ovat olleet kirjailijalle varmaankin kullanarvoisia aikoja, sellaisia joista riitti ammennattavaksi asti aineksia ja ideoita hänen tuleviin romaaneihinsa. Omassa elämässään, varsinkin seurapiireissään liikkuessaan Proust oli varmaankin äärimmäisen herkkä tarkkailija, joka kykeni havaitsemaan sosiaalisten tilanteiden hienoimpiakin nyansseja kaikuluotaimen tarkkuudella. Yhdessä huiman luomisvoiman kera nuo havainnot jalostuivat sitten ainutlaatuiseksi kirjalliseksi kokonaistaideteokseksi, josta minäkin nautin tällä kertaa Swannin rakkauden verran.

 Saattaa olla, että palajan Proustiin. Swannin ja Odetten tarina jatkuu, tahtoisin seurata heidän matkaansa vielä ainakin toisen romaanin verran, mutta vasta pikkuisen hengähdystauon jälkeen.

 ¤ Proustin tuotantoa on luettu myös täällä:  Kirjanurkkaus, Luetut, lukemattomat ja P.S. Rakastan kirjoja

Marcel Proust: Swannin rakkaus (Un amour de Swann) sisältyy romaanisarjan A la recherce de la temps perdu toiseen osaan Du côté de chez Swann, 1919
Kustantaja: Otava, 2001, 314 s.
Teos ilmestyi 1. kerran suomeksi 1977 romaanisarjan Kadonnutta aikaa etsimässä toisessa niteessä.
Suomentanut Inkeri Tuomikoski
Alkuperäinen kieli: ranska

23.6.2014

Leppeämpiä kesäpäiviä odotellessa...


Juhannuksen tienooni oli niin kiireinen, että en ehtinyt laittaa blogiin edes perinteistä jussintoivotusta.
 Toivotankin siis nyt teille kaikille ihanaa keskikesää! Uskon, että se suloinen sydänsuven lämpökin palaa vielä...


Sain tässä taannoin Ullan Luetut Kirjat -blogin Ullalta 11 asiaa -haasteen, johon lupaan palata vielä ennen heinäkuuta! Lämmin kiitos haasteesta, Ulla
Ja nyt sitten muistinkin, että minulla on odottamassa muitakin haasteita vastattavaksi. Palajan niihinkin...  


Blogiin on tulossa seuraavaksi Marcel Proustia. Hänen Kadonnutta aikaa etsimässä -kirjasarjaansa kuuluva Swannin rakkaus oli lukukokemus, jollaiseen en muista ennen törmänneeni! 

Mitäs muuta oli mielessä... Ai niin, ajattelin tänä kesänä tutustua suomalaisten naisdekkaristien tuotantoon. Aluksi on tulossa ainakin Outi Pakkasta ja Vera Valaa.

 Mukavaa uutta viikkoa ja antoisia lukukokemuksia! 

19.6.2014

Haruki Murakami: Mistä puhun kun puhun juoksemisesta


  Haruki Murakami on noussut lyhyessä ajassa yhdeksi mielenkiintoisimmista  uusista 'kirjailijatuttavuuksistani': hänen askeettisen yksinkertainen, mutta samaan aikaan jopa maagisrealistisuuteen venyvä tyylinsä on hurmannut minut täysin. Olen lukenut häneltä tähän mennessä vasta kaksi teosta, mutta jatkoa seuraa pian. Romaanien lomassa otin luettavaksi tämän  'juoksukirjan', jota voi pitää pienimuotoisena muistelmateoksenakin, sillä juoksuharrastuksensa lisäksi Murakami sivuaa teoksessaan myös kirjoittamista ja kirjailijaksi kasvamista, antaapa lukijansa kurkistaa myös askeesiin viittaavaan elämänfilosofiaansa, jota hän itse ei halua kutsua filosofiaksi vaan 'vain yhdeksi tavaksi elää'. 

  Murakami aloitti juoksuharrastuksensa vähän päälle kolmekymppisenä, jo debytoineena mutta ei vielä kovinkaan menestyvänä kirjailijana. Hän harjoitti tuolloin vielä täysipäiväistä ravintolabisnestä mutta tajusi hyvin pian haluavansa keskittyä pelkästään kirjoittamiseen. Murakami myi kannattavan, säällisen toimeentulon turvanneen ravintolansa ja heittäytyi vapaaksi kirjailijaksi. Samalla hän huomasi tarvitsevansa kirjoittamisen rinnalle liikuntaharrastusta, sillä kirjoittaminen vei voimia eri tavalla kuin ravintolan pyörittäminen ja sitä paitsi hän alkoi lihoa. 'Juoksen, jotta voisin kirjoittaa ja koska se tuntuu sopivan minulle', Murakami toteaa yksinkertaisesti.

  Pelkkä sunnuntailenkkeily ei kirjailijalle kuitenkaan riittänyt: heti alusta lähtien hän otti  juoksemisen äärimmäisen  tosissaan, omien sanojensa mukaan ankarasti. Jossakin vaiheessa Murakami alkoi juosta maratoneja, joita oli kertynyt tämän kirjan ilmestymisen aikoihin yli kaksikymmentä, kilpailu per vuosi. 55-vuotiaana Murakami kertoo jatkavansa yhä huimaa juoksutahtiaan, mutta aika on ankara kaikkein kovakuntoisimmallekin: harjoittelua on tulevina vuosina katsottava uudessa valossa siten, että tavoitteeksi asetetaan ennätystehtailun sijasta maaliin pääseminen ja ehjä juoksu.
Kirjailija päästää lukijansa seuraamaan valmistautumistaan vuoden 2005  New Yorkin maratoniin. Teksti on punnittua ja rehellistä. Päivittäin toistuvista rutiineistaan ja matkan varrella tapahtuneista sattumuksista kertoillessaan Murakami ei säästele itseään: hän näyttää olevan itsepäinen, yksinäistä puurtamista rakastava mies, jolla on selkeät tavoitteet.

  Murakamin 'juoksuvuosiin' on mahtunut paljon. Hän on kokenut juoksun hurman ja sen aallonpohjat, auringonpaisteen, sateet ja pakkaset. Ne kymmenet maratonit ympäri maailmaa, joihin hän on valmistautunut ja joihin osallistunut, ovat opettaneet hänelle, että tavoitteet muuttuvat käytännöksi vain päivittäisillä valinnoilla ja rutiineilla.  'Sinulla täytyy olla tahdonvoimaa, ihmiset sanovat toisinaan. On tietenkin mukavaa tulla tällä tavoin ylistetyksi. Paljon mukavampaa kuin tulla väheksytyksi, se on varmaa. En kuitenkaan usko, että tahdonvoima yksin riittää kykyyn tehdä asioita. Maailma ei ole niin yksinkertainen. --- Luulen, että olen kyennyt juoksemaan yli parinkymmenen vuoden ajan yhdestä yksinkertaisesta syystä: se sopii minulle. Tai ainakin siksi, etten koe sitä niin hirveän tuskalliseksi.'

  Murakamin vaatimattomuus ja käytännönläheinen suhtautuminen harjoitteluun ja oikeastaan koko elämään lyö läpi koko pienen juoksukirjan. Toisin paikoin hän tuntuu miltei aliarvioivan itseään ja tekemisiään, mikä piirre saattaa osittain johtua hänen kulttuuritaustastaan. Silti (ja tästä minä hänessä erityisesti pidän) tekstistä tihkuu hiljaista voimaa, sellaista sitkeää mielenlaatua, joka lopulta voittaa suuretkin vastukset. Näin eleettömästi hän kertoo harjoittelustaan: 'Lihakset ovat kuin työjuhtia, jotka ovat nopeita oppimaan. Jos kuormaa lisää varovaisesti, pykälä pykälältä, ne oppivat hyväksymään sen. Niin kauan kuin teet niille selväksi odotuksesi ja annat niille selviä esimerkkejä työmäärästä, joka niiden on opittava kestämään lihaksesi mukautuvat ja vahvistuvat asteittain. Se ei tietenkään tapahdu yhdessä yössä. Mutta jos käytät aikaa ja teet sen kaiken vähitellen, ne eivät purnaa - lukuun ottamatta ajoittaista tyytymättömyyttä - ja ne vahvistuvat hyvin kärsivällisesti ja tottelevaisesti.  ---  Lihaksemme ovat tunnontarkkoja. Niin kauan kuin noudatamme oikeita toimintatapoja, ne eivät purnaa. Mutta: ne (lihakset) haluavat ottaa niin rennosti kuin mahdollista; jos niitä ei painosteta, ne rentoutuvat ja pyyhkivät muistista kaiken työn...'

  Sama pragmaattinen peräänantamattomuus, joka leimaa Murakamin juoksuharrastusta, näyttää ohjaavan myös hänen kirjoittamistaan. Itse asiassa, hän sanoo, juokseminen on opettanut hänelle suurimman osan siitä, minkä hän tietää fiktion kirjoittamisesta. Kirjailijana olo on Murakamille ennen kaikkea käytännöllistä, käsityöläisyyteen verrattavaa toimintaa. Vaikka Murakami ei aliarvioi lahjakkuutta (se on hänelle kirjailijana olemisen ennakkoehto), hänen 'lempiominaisuuksiaan' näyttäisivät silti olevan keskittymiskyky ja kestävyys, joita kumpaakin voi harjoittamalla parantaa ja jotka hänen mielestään ovat juuri niitä ominaisuuksia, joita menestyvä romaanikirjailija erityisesti tarvitsee.  'Keskittymistä ja kestävyyttä oppii luonnostaan, istuessaan joka päivä pöydän ääreen kirjoittamaan ja harjoittelemaan huomionsa keskittymistä yhteen pisteeseen. Tämä on hyvin samankaltaista kuin lihasten harjoittaminen. ---Vähitellen rajat siirtyvät kauemmas ja voi tehdä  yhä enemmän...---Nämä oppitunnit ovat käytännönläheisiä ja ruumiillisia. --- Olen iloinen siitä, etten ole lopettanut juoksemista kaikkien näiden vuosien kuluessa. Syy on se, että pidän kirjoittamistani romaaneista. Ja odotan innolla, minkälaisen romaanin kirjoitan seuraavaksi.'

  Oikeanlainen keskittyminen ja kestävyys voivat toisinaan myös yllättää, sillä Murakamin mukaan niiden harjoittaminen voi paljastaa piilossa olleen lahjakkuuden. Näin käy yleensä myöhään kukoistaville kirjailijoille, joihin hän lukee myös itsensä. Seuraava tekstilainaus tuo ihanan toivonpilkahduksen ja uskoa kaikille heille, jotka syystä tai toisesta eivät vielä ole löytäneet omia vahvuuksiaan:  Heidän täytyy harjoitella kehittääkseen keskittymiskykyään ja lisätäkseen kestävyyttä. Heidän täytyy korvata näillä ominaisuuksillaan lahjakkuutta, tiettyyn rajaan asti. Ja sinnitellessään näiden ominaisuuksien varassa he saattavat itse asiassa löytää sisältään todellisen, kätketyn lahjakkuuden. He hikoilevat, kaivavat lapiolla monttua jalkojensa juureen ja törmäävät samalla syvään, salaiseen vesisuoneen. Se on silkkaa tuuria, mutta kova harjoittelu, joka antoi heille voimia jatkaa kaivamista, teki mahdolliseksi tämän onnenpotkun'.

  Juoksukirjan ilmestymisestä on pian kulunut 7 vuotta. En tiedä, miten aktiivisesti  tänä vuonna 65 vuotta täyttänyt Murakami nykyisin harjoittelee mutta toivon hartaasti, että kirjailijan juoksuharrastus jatkuisi  jossakin muodossa yhä edelleen, sillä minäkin pidän hänen kirjoistaan ja odotan innolla, minkälaisen kirjan hän seuraavaksi kirjoittaa. Monta jo ilmestynyttä odottaa hyllyssä, seuraavaksi tulee lukuun  Sputnik - rakastettuni. Ja syksyllä Murakamilta ilmestyy taas ihan uusi kirja suomeksi:  Värittömän miehen vaellusvuodet -romaanin kiinnostavuutta lisää entisestään se, että kirjan tapahtumat sijoittuvat osittain Hämeenlinnaan!

  ¤ Murakamin pientä juoksukirjaa on luettu myös muun muassa täällä: Jokken kirjanurkka, Kulttuuri kukoistaa -kirjablogiLuetut, lukemattomat, Luettua, Lumiomena - Kirjoja ja haaveilua, P.S. Rakastan kirjoja ja Sinisen linnan kirjasto.

Tsekkaa myös tämä: Klik

Haruki Murakami: Mistä puhun kun puhun juoksemisesta ( Hashiru Koto Ni Tsuite Kataru Toki Ni Boku No Kataru Koto, 2007)
Kustantaja: Tammi, 2011 nidottu painos, 177 s.
Suomentanut Jyrki Kiiskinen
Teos on käännetty kirjan englanninkielisestä laitoksesta.

12.6.2014

Virginia Woolf: Mrs. Dalloway


 'Oh, siinä oli kirje häneltä! tuo sininen kirjekuori. Se oli hänen käsialaansa. Ja Peterin oli pakko lukea se. Siinä taas oli tulossa kohtaaminen, joka oli oleva piinallinen! Hänen kirjeensä lukeminen vaati pirunmoista voimanponnistusta. "Kuinka taivaallista oli nähdä hänet jälleen. Hänen täytyi sanoa se." Siinä kaikki.
Mutta se järkytti häntä. Se suututti häntä. Hän toivoi, ettei Clarissa olisi kirjoittanut. Kun se tuli hänen ajatustensa kukkuraksi, se oli kuin isku kylkiluiden väliin. Miksi hän ei antanut Peterin olla...'

   Olen aina näihin päiviin saakka pitänyt Virginia Woolfia vaikeasti lähestyttävänä kirjailijana. Mielikuvani hänestä ovat olleet synkkiä, ahdistuneita, kohtalonomaisiakin.  Ja -tietenkin- oletin hänen kirjojensakin olevan sellaisia, jotka imaisevat lukijankin energiatasot nollille. Tiesin Woolfista etukäteen hyvin vähän: hänen  elämäntarinansa pääpiirteet tietenkin, katsottuani hänestä tehtyjä dokumentteja ja Michael Cunninghamin teokseen pohjautuvan Tunnit-leffan. Tänä keväänä  tunsin ajan olevan kypsä: tartuin Woolfin tuotantoon ensimmäistä kertaa elämässäni - ja yllätyin. Ja samalla olin suorastaan iloinen siitä, kuinka väärässä olin Virginian suhteen  ollut: ainakin tämä ensimmäiseni, Mrs. Dalloway on kuin tiivistettyä energiaa. Yksi kesäinen, timanttina hohteleva hellepäivä, miten paljon siihen voi mahtuakaan: menneisyys ja tuleva, koko elämä, monta elämää. 

  On kesäkuun alku Lontoossa vuonna 1922. On vielä varhainen aamu kun  Clarissa Dalloway lähtee kotoaan kävelläkseen kukkakauppaan ostamaan ruusuja illalla pidettäviin seurapiirikutsuihinsa. Ruusut hän haluaa hankkia itse, ne ovat ainoita leikkokukkia, joita hän voi rakastaa...   Alkukesäinen aamu, Lontoo, sen ihmiset, kadut ja puistot täyttyvät auringosta, lämmöstä ja uuden päivän odotuksesta. Clarissa kävelee kaiken tämän hyörinän keskellä ja tuntuu kuin kaupungin sielu ja hän sulautuisivat yhdeksi: kaikki on tässä: pilvet, vihreys, lämpö, siniharmaa aamu-usva, touhukkaat nuoret miehet ja nauravat nuoret tytöt musliinimekoissaan jo aamuvarhaisella. Epäilys elämän tarkoituksettomuudesta, satunnaisia ajatuksia nuoruudesta, liikenteen häly ja kuinka outoa oli astua puistoon ja tuntea hiljaisuus. 
 'He saattaisivat olla erossa satoja vuosia, hän ja Peter, sillä Clarissa ei koskaan kirjoittanut ja Peterin kirjeet olivat rutikuivia, mutta sitten äkkiarvaamatta juolahti mieleen: jos hän olisi nyt tässä kanssani, mitä hän sanoisi?'

  Nuoruus, viattomuus, valintojen vaikeus, vääjäämättömästi ohitsemme kulkeva aika... Tiesikö Clarissa mistä luopui, kun päätti silloin kauan sitten valita Peterin sijaan turvallisen ja varman Richardin? Hän, Clarissa Dalloway, tyyni, toisten silmin niin ehyt ja ylväs, onkin sisältä niin sirpaleinen, kuin nuori itseään etsivä untuvikko, itselleenkin vielä vieras. Varsinkin nyt, pitkän sairastelunsa jälkeen hän tuntee kuin hirviö liikahtelisi hänen sisälläänPötyä! Pötyä! hän huudahti itsekseen painautuessaan sisään Mulberryn kukkakaupan työntöovesta.

 Tämä on oleva se päivä, jona Peter Walsh saapuu tapaamaan Clarissaa, vaikka on keskeyttänyt Intian komennuksensa aivan muista syistä: hänen on nähtävä Clarissa, senkin uhalla että tietää yhä vieläkin olevansa voimaton naisen edessä, aivan samoin kuin nuoruudessaan. Siinä hän istuu, illaksi varaamansa vihreä leninki sylissään ja ompelee, pyytää Peteriä pistäytymään illalla, hän pitää juhlat, ensimmäisensä sitten toivuttuaan. Peter purskahtaa itkuun - Miksi, mies ei ymmärrä reaktiotaan, eihän  enää rakasta Clarissaa, ei tunne tätä kohtaan sitä suunnatonta intohimoa, joka nuoruudessa purkautui usein kyyneliin ja loukkauksiin 'Ota minut mukaasi' huomaa Clarissa ajattelevansa. Mutta ei hän kuitenkaan ollut se oikea... Mikä ikuinen ristiriita toiveiden ja todellisuuden välillä!

  Mutta tämä päivä ei ole yksin omaan Mrs. Dallowayn. Woolf näet sukeltaa huumaavalla voimalla myös hänen lähipiiriinsä ajatuksiin ja elämään: Clarissan mies, heidän tyttärensä ja perheen laajaan kontaktiverkostoon kuuluvat ihmiset tuovat tarinaan omat kokemuksensa ja aistimuksensa. Näin teksti elää ja muuntuu lakkaamatta. Woolf on mestarillinen tunnetilojen kuvaaja ja samalla, aivan kuin salaa, hän tuo tarinaan särmää: ensimmäinen maailmansota on ohi, mutta englantilainen yläluokka koettaa vielä pitää kiinni ikiaikaisesta, silatusta ja kovin staattisesta maailmanjärjestyksestään. Woolfin seurapiireihin kohdistama ironia on toisinaan jopa alleviivaavan rajua, mutta usein niin hienojakoista, että ironiaa on vaikea havaita kauniin tekstin alta. Tämä luo tarinaan vain lisää hienoa kontrastia.

  Elämän brutaali raadollisuus tulee peittelemättä esiin sodassa kunnostautuneen nuoren miehen, Septimus Warren Smithin hahmossa, joka kotiuduttuaan sairastuu psykoosiin. Woolf kuvaa Septimuksen mielen särkymistä ja sen seurauksia tarkasti ja tulee samalla pohtineeksi yksilönvapauden ja yhteiskunnallisen (pakko)vallan ikuista rajankyntiä. Septimus on tässä tarinassa selkeästi ulkopuolinen, mutta  hänen roolinsa on romaanin sisäisen tasapainon kannalta äärettömän tärkeä, sillä mielestäni hän edustaa romaanissa niitä mielen tasoja, jotka muiden henkilöiden on asemansa tai pelkän pelkuruuden vuoksi pidettävä pimennossa, piilossa muiden katseilta, jopa oman tietoisuutensa ulkopuolella. Näin ollen Septimus nousee tarinassa eräänlaiseksi kristus-hahmoksi, roolinsa loppuun saakka vieväksi sijaiskärsijäksi. 

  Wirginia Woolf kuuluu modernin kirjallisuuden ehdottomiin edelläkävijöihin. Voin vain kuvitella, millaisen vastaanoton Mrs.Dalloway on saanut ilmestyessään vuonna 1925, sillä vielä nykyäänkin  romaani on omiaan aiheuttamaan lukijalleen WAU-kokemuksen. On ihmeellistä, että pian yhdeksänkymmentä vuotta täyttävä teos on sisimmältään ja sydämeltään näin tuore.
Tarina etenee katkeamattomana, vapaasti ryöpsähtelevänä tajunnanvirtana, mutta niin jäntevänä ja selkeänä, että tekstiä on helppo seurata. Woolf kuljettaa lukijaa kohtauksesta toiseen keveästi, on kuin hän puhaltelisi höyhentä ilmassa ja vain katselisi, minne se seuraavaksi kulkunsa suuntaa... Romaani on rakenteeltaan niin katkeamaton, että toisinaan tuntui kuin olisin katsellut yhden otoksen elokuvaa. Teoksen kaikki nyanssit huomatakseen se kannattaisikin lukea - jos mahdollista - täysin keskeytyksittä tai mahdollisimman pienin keskeytyksin. Testasin ajatusta, luin kirjan vielä uudelleen ja toden totta: Woolfin tyylin hienot erityispiirteet loistivat tällä kertaa entistäkin kirkkaampina.

  ¤ Mrs. Dalloway on varmastikin tuttu monellekin kirjabloggaajalle, mutta kirjasta tehdyn jutun löysin vain Järjellä ja tunteella- ja  Leena Lumi -blogeista.

Wirginia Woolf: Mrs. Dalloway (Mrs. Dalloway, 1925)
Kustantaja: Otava 2011, 4. nidottu painos, 277 s.
Teos ilmestyi suomeksi ensimmäisen kerran vuonna 1956
Suomentanut Kyllikki Hämäläinen
Alkuperäinen kieli: englanti

5.6.2014

Vartiovuoren syreenintuoksuinen kesäkuu

Vartiovuoren toukokuu tuoksui vaahterankukilta, kesäkuussa tuoksutellaan syreenejä...
Kesä on nyt hehkeimmillään ja Vuosi kuvina -haaste on edennyt yli puolenvälin!


Vartiovuori on yksi mielipaikoistani täällä Turussa. Asun vilkkaasti liikennöidyn kadun varrella, joten minulle on erittäin tärkeää päästä aina silloin tällöin 'puiden siimekseen'. Vartiovuori tarjoaa tähän oivan ratkaisun: se on lyhyen kävelymatkan päässä kotoa, joten täällä voin halutessani käväistä vaikka päivittäin. Tilaa, maisemia  ja linnunlaulua riittää 7,1 hehtaarin verran.


Vartiovuori suunniteltiin 1800-luvulla sen aikaisen muodin mukaiseksi englantilaistyyppiseksi maisemapuistoksi.  Kukkaistutuksia täällä on täsmälleen yksi ja se sijaitsee tähtitörnin alapuolella olevalla oleskelutasanteella (Edit: on toinenkin, Kaskenkadun puolella). Tällä hetkellä kukkivat viimeiset tulppaanit, kurjenpolvet ja tulikellukat. 


Puistosta löytyy nykyisin lähes 100 erilaista puuvartista kasvilajia. Erikoisimpia ja Suomen oloissa harvinaisimpia ovat muun muassa henrinlehtikuusi, hollanninjalava, ontarionpoppeli, taiganvirpiangervo ja kiinansyreeni. 
Puistossa riittää erilaista nähtävää, on pittoreskejä puistokujanteita ja avarampia näkymiäkin... 


Mielenkiintoisia kirjoja riittää luettavaksi... tällä hetkellä yöpöydällä, laukussa ja sohvalla, keittiönpöydällä ja ja ja...lojuilee  muun muassa Haruki Murakamin mainio 'juoksukirja' Mistä puhun kun puhun juoksemisesta, Siri Hustvedtin Kaikki mitä rakastin ja Sarah Watersin Vieras kartanossa.  Keväällä alkanut projekti Tove Janssonin elämänkerran parissa jatkuu ja sitten löytö antikasta: Marcel Proustin Swannin rakkaus ihanan kukkakuosisena. Näistä seuraavaksi, mutta kaikkea tätä ennen tuon blogiin huikean hienon romaanin, josta en ensin meinannut uskaltaa kirjoittaa sanaakaan...


2.6.2014

Daniëlle Hermans: Tulppaanimurhat

Daniëlle Hermans: Tulppaanimurhat (Het tulpenvirus, 2010)
Kustantaja: Bazar 2012 1.p. 332 s.
Suomentanut Sanna van Leeuven
Alkuperäinen kieli: hollanti
Kansi: Darian Causby/Satu Kontinen

'Wouter veti ikkunaluukun kiinni ja meni ravintolasalin takaosaan avoimen kaapin luo. Hyllyt oli nostettu kaapista nojalleen seinää vasten ja oluttuopit, lautaset ja kulhot oli pinottu lattialle. --- Hän sukelsi sisään kaappiin, työnsi avaimen sen takaseinässä olevaan lukkoon ja veti tammipuisen luukun auki.
Wouter hymyili. Hän kurotti ylävartaloaan niin pitkälle kuin pystyi ja työnsi nenänsä yhtä laatikkoa vasten. Kostean mullan tuoksu tuli häneen sieraimiinsa puuhun koverrettujen reikien läpi.  Hän veti laatikon varoen auki ja katsoi hellästi pientä sipulinmuotoista mykyä. 
"Vapauden tuoksu, maailman tulevaisuus yhdessä laatikossa, hän sanoi hiljaa.' 

  En yleensä valitse luettavaani pelkästään houkuttelevan kansikuvan tai nimen perusteella, mutta Tulppaanimurhien kantta en voinut vastustaa. Romaanin salaperäinen ulkoasu ja maininta 'Nautinnollisesta murhamysteeristä joka ylittyy yli vuosisatojen' lupailivat paljon. Uskoin löytäneeni sellaisen verkkaisesti etenevän, vähän vanhanaikaisen ja hehkuvan murhatarinan, josta voisi nautiskella kuin rauhallisesta iltapäivästä puutarhassa, vaikkapa kevyen valkoviinin ja juustojen kera. Päätin säästää romaanin kevääksi, lukea sen samaan aikaan kun puistot ja puutarhat täyttyvät tulppaaneista... Vaan kuinkas sitten kävikään? Hyvin klassisesti: omat odotukseni kirjan suhteen osoittautuivat liian korkeiksi.

  Se, etten saanut kirjalta sitä, mitä siltä odotin, ei missään tapauksessa ole kirjailijan eikä edes tarinan vika. Tulppaanimurhat osoittautui hyvin eteneväksi, sutjakkaaksi viihteeksi, ja on sellaisenaan oiva oman genrensä edustaja. Sitä paitsi tykkään lukea silloin tällöin myös hyvää, rehellistä viihdettä, varsinkin murhamysteerin muodossa.  Omaa lukukokemustani kuitenkin häiritsi se, että kirjan tyyli toi erehdyttävästi mieleeni painoskuningas Dan Brownin teokset ja toisaalta amerikkalaiset, nokkelat ja liukkaasti tuotetut poliisisarjat, joihin olen jo vähän kyllästynyt. Tarina vilisee nopeita leikkauksia paikasta ja kohtauksesta toiseen, yleensä juuri silloin, kun tarina lähenee jotakin (monista) ratkaisuhetkistään. Joskus tällainen 'stay tuned' -tyyli toimii, mutta liiallisesti käytettynä se ärsyttää. Tässä kohtaa on mainittava, että  Tulppaanimurhat ei vielä ylittänyt k.o. ärsytyskynnystäni, mutta sen verran taajaa hyppely jo oli, että 'kiinnitin asiaan huomiota'.

 Romaani etenee kahdessa  aikatasossa, nykyajassa sekä vuodessa 1636, jolloin Hollannissa kärsittiin historian pahimmasta 'tulppaanikuumeesta'. Olisi ollut ihanaa, jos Hermans olisi malttanut viivähtää 1600-luvulla hiukan pidempään, nyt hän teki sinne vain lyhyitä pyrähdyksiä nykyaikaan sijoittuvien lukujen väleissä. Tulppaanisipuleilla käytiin tuolloin kauppaa kuin nykyisin pörssiosakkeilla ja juuri tuonna vuonna 1636 tulppaanikauppa oli kiihkeimmillään. Jo seuraavana vuonna  markkinakupla puhkesi jättäen  jälkeensä suuret taloudelliset tappiot ja inhimillisen hädän. Mielelläni olisin seurannut enemmänkin tulppaanikuumevuoden tapahtumia, mutta toki ymmärsin, että tarinan painopiste on nykyajassa.

  Tarinan keskiöön nousee tulppaaneista halutuin, kasvimaailman Graalin maljaksi kutsuttu Semper Augustus: tuon hehkuvan, punavalkoraitaisen tulppaanin sipulista olitiin 1600-luvulla valmiita maksamaan jopa kivitalon hinnaan verran kultaa. Nykyaikana jo tiedetään, että tulppaanin ihastusta herättänyt ulkomuoto oli syntynyt sattumalta: se aiheutui virustaudista, joka jätti kukan terälehtiin ennennäkemättömän, upean liekkikuvion. Tulppaani oli niin himoittu, että sen vuoksi oltiin valmiita tappamaan. 

   Murhia tässä tarinassa sitten riittääkin, ihan kahdelle aikatasolle asti. Mutta liittyvätkö murhat millään tavalla Semper Augustukseen tai tulppaanikauppaan, vai toimiiko  tuon upean, muinaisen kukkakaunottaren aiheuttama kiihko vain peitetarinana jollekin muulle, paljon vaarallisemmalle ja pelottavammalle syylle tappaa?  Romaanissa liikutaan taide- ja antiikkipiireissä Lontoossa ja Alankomaiden Alkmaarissa, selvitellään vanhan kukkakatalogin salaisuuksia ja vähän salakirjoituksiakin, pohditaan uskonnollisia ääriliikkeitä sekä tieteiden, erityisesti geeniteknologian asemaa ja haasteita ja jossakin välissä ehditään potea jäytävää mustasukkaisuutta ja ystävyyskriisiäkin. Tapahtumia ja käänteitä siis riittää!
 
  Minulle tämän kirjan parasta antia oli ehdottomasti se, että sain tästä kimmokkeen tutkia lisää vanhoja ihania tulppaanilajikkeita, joita aloinkin heti  kirjan luettuani katsella 'sillä silmällä' puutarhakatalogeista. Vielä syksyllä istutettavat sipulit eivät ole ilmestyneet myyntiin, mutta syksyllä sitten ;)

 ¤ Hollannin kiihkeästä tulppaanivuodesta 1636 kerrotaan myös Deborah Moggachin vuonna 2000 suomennetussa, mielenkiintoisessa romaanissa Tulppaanikuume. 
 
 ¤ Tulppaanimurhia on selvitelty myös muun muassa täällä: Kirjasähkökäyrä, Kristiinan lukupäiväkirja, Leena Lumi, Nenä kirjassa, Oksan hyllyltä ja Tarukirja.