Haruki Murakami: Mistä puhun kun puhun juoksemisesta

  Haruki Murakami on noussut lyhyessä ajassa yhdeksi mielenkiintoisimmista  uusista 'kirjailijatuttavuuksistani': hänen askeettisen yksinkertainen, mutta samaan aikaan jopa maagisrealistisuuteen venyvä tyylinsä on hurmannut minut täysin. Olen lukenut häneltä tähän mennessä vasta kaksi teosta, mutta jatkoa seuraa pian. Romaanien lomassa otin luettavaksi tämän  'juoksukirjan', jota voi pitää pienimuotoisena muistelmateoksenakin, sillä juoksuharrastuksensa lisäksi Murakami sivuaa teoksessaan myös kirjoittamista ja kirjailijaksi kasvamista, antaapa lukijansa kurkistaa myös askeesiin viittaavaan elämänfilosofiaansa, jota hän itse ei halua kutsua filosofiaksi vaan 'vain yhdeksi tavaksi elää'. 

  Murakami aloitti juoksuharrastuksensa vähän päälle kolmekymppisenä, jo debytoineena mutta ei vielä kovinkaan menestyvänä kirjailijana. Hän harjoitti tuolloin vielä täysipäiväistä ravintolabisnestä mutta tajusi hyvin pian haluavansa keskittyä pelkästään kirjoittamiseen. Murakami myi kannattavan, säällisen toimeentulon turvanneen ravintolansa ja heittäytyi vapaaksi kirjailijaksi. Samalla hän huomasi tarvitsevansa kirjoittamisen rinnalle liikuntaharrastusta, sillä kirjoittaminen vei voimia eri tavalla kuin ravintolan pyörittäminen ja sitä paitsi hän alkoi lihoa. 'Juoksen, jotta voisin kirjoittaa ja koska se tuntuu sopivan minulle', Murakami toteaa yksinkertaisesti.

  Pelkkä sunnuntailenkkeily ei kirjailijalle kuitenkaan riittänyt: heti alusta lähtien hän otti  juoksemisen äärimmäisen  tosissaan, omien sanojensa mukaan ankarasti. Jossakin vaiheessa Murakami alkoi juosta maratoneja, joita oli kertynyt tämän kirjan ilmestymisen aikoihin yli kaksikymmentä, kilpailu per vuosi. 55-vuotiaana Murakami kertoo jatkavansa yhä huimaa juoksutahtiaan, mutta aika on ankara kaikkein kovakuntoisimmallekin: harjoittelua on tulevina vuosina katsottava uudessa valossa siten, että tavoitteeksi asetetaan ennätystehtailun sijasta maaliin pääseminen ja ehjä juoksu.
Kirjailija päästää lukijansa seuraamaan valmistautumistaan vuoden 2005  New Yorkin maratoniin. Teksti on punnittua ja rehellistä. Päivittäin toistuvista rutiineistaan ja matkan varrella tapahtuneista sattumuksista kertoillessaan Murakami ei säästele itseään: hän näyttää olevan itsepäinen, yksinäistä puurtamista rakastava mies, jolla on selkeät tavoitteet.

  Murakamin 'juoksuvuosiin' on mahtunut paljon. Hän on kokenut juoksun hurman ja sen aallonpohjat, auringonpaisteen, sateet ja pakkaset. Ne kymmenet maratonit ympäri maailmaa, joihin hän on valmistautunut ja joihin osallistunut, ovat opettaneet hänelle, että tavoitteet muuttuvat käytännöksi vain päivittäisillä valinnoilla ja rutiineilla.  'Sinulla täytyy olla tahdonvoimaa, ihmiset sanovat toisinaan. On tietenkin mukavaa tulla tällä tavoin ylistetyksi. Paljon mukavampaa kuin tulla väheksytyksi, se on varmaa. En kuitenkaan usko, että tahdonvoima yksin riittää kykyyn tehdä asioita. Maailma ei ole niin yksinkertainen. --- Luulen, että olen kyennyt juoksemaan yli parinkymmenen vuoden ajan yhdestä yksinkertaisesta syystä: se sopii minulle. Tai ainakin siksi, etten koe sitä niin hirveän tuskalliseksi.'

  Murakamin vaatimattomuus ja käytännönläheinen suhtautuminen harjoitteluun ja oikeastaan koko elämään lyö läpi koko pienen juoksukirjan. Toisin paikoin hän tuntuu miltei aliarvioivan itseään ja tekemisiään, mikä piirre saattaa osittain johtua hänen kulttuuritaustastaan. Silti (ja tästä minä hänessä erityisesti pidän) tekstistä tihkuu hiljaista voimaa, sellaista sitkeää mielenlaatua, joka lopulta voittaa suuretkin vastukset. Näin eleettömästi hän kertoo harjoittelustaan: 'Lihakset ovat kuin työjuhtia, jotka ovat nopeita oppimaan. Jos kuormaa lisää varovaisesti, pykälä pykälältä, ne oppivat hyväksymään sen. Niin kauan kuin teet niille selväksi odotuksesi ja annat niille selviä esimerkkejä työmäärästä, joka niiden on opittava kestämään lihaksesi mukautuvat ja vahvistuvat asteittain. Se ei tietenkään tapahdu yhdessä yössä. Mutta jos käytät aikaa ja teet sen kaiken vähitellen, ne eivät purnaa - lukuun ottamatta ajoittaista tyytymättömyyttä - ja ne vahvistuvat hyvin kärsivällisesti ja tottelevaisesti.  ---  Lihaksemme ovat tunnontarkkoja. Niin kauan kuin noudatamme oikeita toimintatapoja, ne eivät purnaa. Mutta: ne (lihakset) haluavat ottaa niin rennosti kuin mahdollista; jos niitä ei painosteta, ne rentoutuvat ja pyyhkivät muistista kaiken työn...'

  Sama pragmaattinen peräänantamattomuus, joka leimaa Murakamin juoksuharrastusta, näyttää ohjaavan myös hänen kirjoittamistaan. Itse asiassa, hän sanoo, juokseminen on opettanut hänelle suurimman osan siitä, minkä hän tietää fiktion kirjoittamisesta. Kirjailijana olo on Murakamille ennen kaikkea käytännöllistä, käsityöläisyyteen verrattavaa toimintaa. Vaikka Murakami ei aliarvioi lahjakkuutta (se on hänelle kirjailijana olemisen ennakkoehto), hänen 'lempiominaisuuksiaan' näyttäisivät silti olevan keskittymiskyky ja kestävyys, joita kumpaakin voi harjoittamalla parantaa ja jotka hänen mielestään ovat juuri niitä ominaisuuksia, joita menestyvä romaanikirjailija erityisesti tarvitsee.  'Keskittymistä ja kestävyyttä oppii luonnostaan, istuessaan joka päivä pöydän ääreen kirjoittamaan ja harjoittelemaan huomionsa keskittymistä yhteen pisteeseen. Tämä on hyvin samankaltaista kuin lihasten harjoittaminen. ---Vähitellen rajat siirtyvät kauemmas ja voi tehdä  yhä enemmän...---Nämä oppitunnit ovat käytännönläheisiä ja ruumiillisia. --- Olen iloinen siitä, etten ole lopettanut juoksemista kaikkien näiden vuosien kuluessa. Syy on se, että pidän kirjoittamistani romaaneista. Ja odotan innolla, minkälaisen romaanin kirjoitan seuraavaksi.'

  Oikeanlainen keskittyminen ja kestävyys voivat toisinaan myös yllättää, sillä Murakamin mukaan niiden harjoittaminen voi paljastaa piilossa olleen lahjakkuuden. Näin käy yleensä myöhään kukoistaville kirjailijoille, joihin hän lukee myös itsensä. Seuraava tekstilainaus tuo ihanan toivonpilkahduksen ja uskoa kaikille heille, jotka syystä tai toisesta eivät vielä ole löytäneet omia vahvuuksiaan:  Heidän täytyy harjoitella kehittääkseen keskittymiskykyään ja lisätäkseen kestävyyttä. Heidän täytyy korvata näillä ominaisuuksillaan lahjakkuutta, tiettyyn rajaan asti. Ja sinnitellessään näiden ominaisuuksien varassa he saattavat itse asiassa löytää sisältään todellisen, kätketyn lahjakkuuden. He hikoilevat, kaivavat lapiolla monttua jalkojensa juureen ja törmäävät samalla syvään, salaiseen vesisuoneen. Se on silkkaa tuuria, mutta kova harjoittelu, joka antoi heille voimia jatkaa kaivamista, teki mahdolliseksi tämän onnenpotkun'.

  Juoksukirjan ilmestymisestä on pian kulunut 7 vuotta. En tiedä, miten aktiivisesti  tänä vuonna 65 vuotta täyttänyt Murakami nykyisin harjoittelee mutta toivon hartaasti, että kirjailijan juoksuharrastus jatkuisi  jossakin muodossa yhä edelleen, sillä minäkin pidän hänen kirjoistaan ja odotan innolla, minkälaisen kirjan hän seuraavaksi kirjoittaa. Monta jo ilmestynyttä odottaa hyllyssä, seuraavaksi tulee lukuun  Sputnik - rakastettuni. Ja syksyllä Murakamilta ilmestyy taas ihan uusi kirja suomeksi:  Värittömän miehen vaellusvuodet -romaanin kiinnostavuutta lisää entisestään se, että kirjan tapahtumat sijoittuvat osittain Hämeenlinnaan!

  ¤ Murakamin pientä juoksukirjaa on luettu myös muun muassa täällä: Jokken kirjanurkka, Kulttuuri kukoistaa -kirjablogi,  Luetut, lukemattomat, Luettua, Lumiomena - Kirjoja ja haaveilua, P.S. Rakastan kirjoja ja Sinisen linnan kirjasto.

Tsekkaa myös tämä: Klik

Haruki Murakami: Mistä puhun kun puhun juoksemisesta ( Hashiru Koto Ni Tsuite Kataru Toki Ni Boku No Kataru Koto, 2007)
Kustantaja: Tammi, 2011 nidottu painos, 177 s.
Suomentanut Jyrki Kiiskinen
Teos on käännetty kirjan englanninkielisestä laitoksesta.