6.11.2018

Yoko Ogawa: Professori ja taloudenhoitaja


Jos Professori ja taloudenhoitaja -romaani pitäisi esitellä vain yhdellä virkkeellä, tietäisin heti mitkä sanat valitsisin: kyseessä on sympaattinen ja täydellisen vilpitön hyvän mielen romaani, sellainen kirja, jonka luettuaan jaksaa taas hetkisen uskoa maailman hyvyyteen.

Teoksen kirjoittaja,  yli 40 teosta julkaissut japanilainen Yoko Ogawa, on kotimaassaan arvostettu ja palkittu kirjailija. Vuonna 2003 Japanissa ilmestynyt Professori ja taloudenhoitaja nosti hänet lopulta myös  kansainväliseen suosioon - ja sitä kautta myös suomalaisille kirjamarkkinoille. Tällaisia taitavasti kirjoitettuja, positiivista energiaa huokuvia kirjoja ei ole koskaan liikaa, joten toivon hartaasti, että Ogawan suomentaminen jatkuu tämän kirjan jälkeenkin. Luullakseni romaanin käännös on tehty suoraan alkukielestä, mikä on aina plussaa. Mikäli suomennoksia ei enää tipu, kääntynen englanninnosten puoleen, joita on tullut muutama...

 Tässä tarinassa Ogawa tutustuttaa lukijansa vanhenevaan, onnettomuuden jälkeen muistinsa menettäneeseen matemaatikkoon, hänen talouttaan hoitavaan nuorehkoon naiseen ja tämän poikaan, joista tarinan edetessä hioutuu yhteen hiileen puhaltava, melkoisen sydämeen käyvä kolmikko.
 Vanha mies, jota kirjan kertojaminänä toimiva taloudenhoitaja alkaa kutsua professoriksi, on onnistunut vuosien aikana karkoittamaan luotaan liudan työhönsä tuskastuneita ja kyllästyneitä apulaisia - eikä alku tälläkään kertaa näytä lupaavalta. Mies, jonka muisti on vain 80 minuutin pituinen, ei varmasti kuulu maailman  helpoimpiin työnantajiin.

Ukkeli on käytännössä jumahtanut 1970-luvulle, aikaan ennen onnettomuuttaan. Hän muistaa menneisyytensä kristallinkirkkaasti, mutta nykyhetkestä vain pieniä pätkiä kerrallaan. Joka toinen tunti saapuu unohdus, joka nousuveden lailla vie kaiken vastikään tapahtuneen pois. Avuksi ovat tulleet post it -laput, joilla professori yrittää pitää itsensä kiinni nykyisyydessä. Hän kuorruttaa niillä jopa vaatteensa ja kulkee pienen talonsa huoneissa kuin kahiseva, syksyinen puu.

Uuden taloudenhoitajan saapuessa professori on hiljainen, ulkopuolisin silmin jopa umpimielinen, dementikkoa muistuttava ihmisreppana. Mutta minusta tuntuu siltä, että mies elää sisäisessä maailmassaan hyvinkin onnellisena: hän rakastaa matematiikkaa, eikä hän taida ikävöidä elämäänsä mitään muuta. Matematiikka tuo hänen elämäänsä kauneutta ja selkeyttä, sen kaltaista kirkkautta, jota hänen yksityisen maailmansa ulkopuolella tohottavilta ihmisiltä tuntuu puuttuvan.

Alku on vaikea: professorilla ja hänen taloudenhoitajallaan ei ole mitään yhteistä, heidän maailmansa eroavat toisistaan kuin yö ja päivä: nuori nainen poikineen elää vahvasti nykyajassa, vanhus taas omissa tieteellisissä sfääreissään, jotka eivät voisi tarinan minäkertojaa vähemmän kiinnostaa.
Sitten tapahtuu jotakin maagista: eräänä päivänä professori huomaa apulaisensa pojan puurtavan keittiönpöydän äärellä mahdottomilta tuntuvien laskutehtäviensä parissa. Pojan äiti kuuntelee kaksikon jutustelua puolella korvalla, kunnes yhtäkkiä tajuaakin, mistä professori puhuu: voiko matematiikka olla näin kiehtovaa, näin taianomaista? Kiinnostus lukujen taikapiiriä kohtaan vain kasvaa, ja pian matematiikasta tuleekin heidän yhteinen kielensä, polku keskinäiseen ymmärrykseen,  pieniin päivittäisiin onnenpilkahduksiin.
Heidän keskustelujaan seuratessani tunnen pientä kateutta: mikäli kouluaikaisista matikantunneistani olisi löytynyt edes pilkahdus samaa loogisuutta, hauskuutta ja luovuutta kuin professorin opetuksista, olisin uskoakseni todella nauttinut matematiikan opiskelusta.

Yhteys professorin ja hänen uuden taloudenhoitajansa välillä kehittyy hitaasti joksikin, jota voisi kutsua molemminpuoliseksi kunnioitukseksi ja kiintymykseksi, vaikka tutustumisrituaalit onkin käytävä läpi monta kertaa päivässä, yhä uudelleen ja uudelleen. Naisen 10-vuotias poika saa erityisaseman professorin sydämessä. Poika, jota professori alkaa kutsua Juureksi tämän neliöjuuren merkkiä muistuttavan päänmuodon vuoksi, tuo vanhan miehen elämään tuulahduksia siitä maailmasta, jonka ulkopuolelle mies on onnettomuutensa jälkeen jäänyt.

Tarina elää ja säkenöi pienissä, pian unohtuvissa hetkissä. Asioiden painoarvoa ei mitata tällä kertaa muistojen pysyvyydellä, vaan joillakin muilla, määrittelemättömillä, mielen ja sydämen salaisimpiin sopukoihin piiloutuvilla tekijöillä. Huomasin pohtivani kirjaa lukiessani muun muassa sitä, mitkä asiat määrittävät ja rakentavat minuuden: olemmeko tässä suhteessa pelkkiä muistojemme summia? Tarinan professoria ei ehkä voi  verrata dementiaa sairastaviin henkilöihin, mutta jotakin samaistumispintaa tästä kirjasta löytyy varmasti sillekin puolelle: Ogawa tuntuu nostavan esiin hyvin yksinkertaisen, mutta nykyisessä 'hoivabisneksessä' miltei järjestelmällisesti ohitetun kysymyksen: kuinka turvata muistisairaan henkilön oikeus hyvään ja ihmisarvoiseen elämään ja arkeen.

Professori ja taloudenhoitaja on  hieno ja herkkävireinen manifesti aidon ja kunnioittavan vuorovaikutuksen puolesta.


Yoko Ogava: Professori ja taloudenhoitaja ( Hakase no Aishita Sȗshiki, 2003)
Tammi 2016
Suomentanut Antti Valkama
Alkuperäiskieli: japani

4 kommenttia:

  1. Ogawan tarinankudonnan, Professorin, taloudenhoitajan ja Juuren edessä olin täysin aseeton ja antauduin mielihyvin kokonaan kerronnan vietäväksi.
    Henkevä ja kaunis romaani siitä, kuinka me parhaimmillaan ihmisinä voimme toinen toisemme kohdata. Hienoviritteinen ja samalla vahva teos täynnä herkkyyttä ja kunnioitusta.

    Josta pääsemmekin tärkeään ja vastaamattomaan kysymykseesi muistisairaan henkilön oikeudesta hyvään ja ihmisarvoiseen elämään. Oikeuden pitäisi olla itsestään selvä! Muistisairaudet tulevat koskettamaan yhä useampaa meistä. Olin aikanaan keskivaikeaa Alzheimerin-tautia sairastavan rakkaan ja läheisen Tätini omaishoitajana kotvasen ja vaikeimmaksi siinä koin tasapainottelun hoidettavan autonomian säilyttämisen ja hoitamisen määrän välisessä nuorallatanssimisessa. Entäpä kun kyseessä ovat toisilleen vieraat hoitajat ja hoidettavat ryyditettynä hupenevilla resursseilla?

    Tämän tyyppisillä teoksilla on sijansa ymmärrystä lisäävänä plus Ogawan kerronnalliset taidot huomioonottaen yhdyn toiveeseesi ylipäitänsä saada lisää suomennoksia:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Takkutukka, Ogawa on aivan uskomattoman hieno tarinankertoja - se, kuinka hienovireisesti hän on Professorinsa ja taloudenhoitajansa punonut... Kirjan loputtua jäin pitkäksi aikaa kellumaan tarinan hyväätekevään tunnelmaan...

      Ihmiarvoisen hoidon täytyisi olla se vähimmäistavoite - on suorastaan pöyristyttävää, että tuostakin pitää eri tahoja erikseen muistuttaa - eikä viesti sittenkään mene perille. Muistisairaudet tulevat tulevina vuosina koskettamaan entistä useampaa niin kuin sanoit - ja jos me nyt emme opi hoitamaan asioia säällisesti - niin kuinka käy tulevaisuudessa. Skenaario on pelottava!

      Kiitos kommentistasi <3

      Poista
  2. Japanilainen kirjallisuus on ollut minulle aika vierasta, mutta nyt syksyn mittaan blogitekstejäsi lukiessa on minuunkin syttynyt palo päästä lukemaan näitä upeita teoksia. Kiitos siis kun tuot näitäkin teoksia tietoisuuteen. Lisäänkin Professori ja taloudenhoitajan lukulistalleni parin muunkin bloggaamasi teoksen seuraksi :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Heidi H., onpa ihana kuulla, että 'Japanilainen syksyni' on herättänyt kiinnostuksesi japanilaista kirjallisuutta kohtaan! Sillä samalla tutustumismatkalla olen tässä minäkin!

      Kiitos kauniista kommentistasi <3

      Poista

Lämmin kiitos kommentistasi!