Trillerikatsaus 2: C.J. Tudor, Shari Lapena & Ruth Ware

Mietteitä kolmesta kesän aikana lukemastani trilleristä.

C.J. Tudor: Liitu-ukko

Sanottakoon se nyt tässä heti ensimmäiseksi: 'Vuoden trilleri-ilmiöksi' mainostettu Liitu-ukko ei tehnyt minuun sanottavaa vaikutusta. 

Tarina kyllä alkaa varsin napakasti. Tudor esittelee lukijalle lapsikatraan, viisi 12-vuotiasta ystävystä, joiden tavallinen, leikkiä, koulua ja kepposia pulppuava arki saa uuden käänteen kun kotikaupungin metsiköstä löytyy nuoren tytön päätön ruumis. Tie murhapaikalle on merkitty liitupiirroksin, samanlaisin joita lapset itse ovat kesän aikana piirrelleet toisilleen salaisiksi viesteiksi. Kuka on varastanut heidän leikkinsä? Tapaus saa selvityksensä ja pian se tuntuu unohtuvan, mutta...

Kolmekymmentä vuotta myöhemmin ystävykset kokoontuvat yhteen ja muistelevat lapsuuttaan, heidän viimeistä viattomuuden kesäänsä. Menneisyyden haamut heräävät kun yksi ystävyksistä kuolee epäselvissä olosuhteissa. Kuka - tai mikä - heitä jahtaa vielä kaikkien näiden vuosien jälkeenkin?

***

Mutta niin: napakasti alkanut tarina alkaa valitettavasti hajota kirjan edetessä. Tudor juoksuttaa kertomukseensa tapahtumia, ihmisiä ja tukuttain sivujuonia,  ehkäpä vain sekoittaakseen lukijansa suuntavaiston. Minun kohdallani kävi kuitenkin perin ikävästi: keskittymiseni herpaantui, huomioni suuntautui ympäristön tapahtumiin ja omiin puuhasteluihini, pois äänikirjan maailmasta. Tätä ei tapahdu koskaan silloin, kun kirja oikeasti vetää. (Ja huom.: nyt puhun tietenkin täysin subjektiivisesta kokemuksesta.)

Mielestäni Liitu-ukko olisi tarvinnut kunnon editointia, ronsyjen karsimista. On ihme, ettei kirjailija ole havainnut asiaa itse: kirjan loppupuolella hänelle tulee kiire solmia irrallisia juonenkäänteitä yhteen - pikaselitykset eivät tee tarinalle koskaan hyvää. 

Ja vielä: tarinan 'karmaiseva' loppukohtaus meni mielestäni jo tahattoman komiikan puolelle. Vai onko niin, että Tudor halusi ihan tarkoituksella kutitella lukijansa/kuulijansa nauruhermoja? 

Jotain hyvää toki: parhaimillaan Tudor on mielestäni arkisten lapsuusmuistojen kuvailussa. Noissa hetkissä on kosolti samaistumispintaa ja lapsenomaista rempseyttä. Kukapa meistä ei muistaisi, miltä tuntuu olla 12-vuotias...

Kirjan tiedot postauksen lopussa.

Shari Lapena: Vieras talossa

Kanadalainen Shari Lapena on minulle  uusi kirjailijatuttavuus. Useimmille dekkarien ystäville hän lienee jo tuttu - viime vuonna suomennettu Hyvä naapuri sai osakseen paljon kiitosta.

Vieras talossa jää mieleeni yhdeksi kuluneen kesän koukuttavimmista ja kinkkisimmistä trillereistä. 

Jälleen kerran on kysymys muistoista, muistamisesta ja unohtamisesta. Teema on ollut läsnä niin monessa viime aikoina lukemassani dekkarissa, että pelkään pian kyllästyväni siihen. Tämän kirjan kohdalla tuota vaaraa ei ollut, sillä Lapena saa aiheeseen tarpeeksi kierrettä.

Tapaan miellyttävän pariskunnan, Karen ja Tom Kruppin, jotka ovat hiljattain avioituneet ja asettuneet asumaan kauniille, varakkaalle asuinalueelle. 

Eräänä päivänä Tom huomaa Karenin lähteneen kotoa niin  kovalla kiireellä, että ruoanlaitto on jäänyt puolitiehen. Puhelin ja laukku löytyvät eteisestä - ja Karen myöhemmin sairaalasta, jonne hän on joutunut kolaroituaan miltei sekopäisenä kaupungin huonomaineisimmalla alueella. Karen ei muista, miksi hän on lähtenyt kotoaan, miksi hän ylipäätään oli autoillut noilla vaarallisilla kaduilla, sillä hän kärsii aivotärähdyksen aiheuttamasta amnesiasta. Tilanne saa entistä vakavamman sävyn kun kolaripaikan läheltä löytyy teloitustyyliin ammuttu mies.

Samaan aikaan kun Karen yrittää päästä tilanteen tasalle, muistaa edes jotakin tuon kohtalokkaan illan tapahtumista, hän huomaa - miltei intuitiivisesti - jonkun tarkkailevan taloa. Joku tunkeutuu heidän kotiinsa, tutkii heidän elämäänsä pienintä yksityiskohtaa myöten. Liittyykö tunne tapahtuneeseen vai alkaako hän seota? Aviopuolisoiden keskinäinen luottamus alkaa jo natista, mutta onneksi on ystävä, joka pitää Karenin pinnalla silloinkin kun kaikki tuntuu hajoavan...

Lapena leikittelee mahdollisuuksilla, joista kaikki voisivat periaatteessa tarjota jutun ratkaisun. Tätä tasapainoilua mahdollisten totuuksien välillä oli mielenkiintoista seurata, varsinkaan kun en ihan oikeasti etukäteen arvannut, kumpaan suuntaan vaaka lopulta kallistuisi. 

Vaikka Lapenan kerronta on suht rauhallisesti etenevää, jännitettä riittää. Tästä opimme ainakin sen, ettei jännitteen ylläpito välttämättä vaadi shokeraavia leikkauksia ja cliffhangereita.

Kirjan tiedot postauksen lopussa

Ruth Ware: Valhepeli

Kerronnaltaan hitusen junnaava Valhepeli kertoo neljästä kouluaikaisesta ystävyksestä, joita nuoruudessa tapahtunut tragedia ei jätä rauhaan.

Muistot: yksi yhteinen kouluvuosi  - ja maailman ihanin kesä, joka lopulta muuttui painajaiseksi, muutti heidät ja erotti heidät. He olivat silloin 15-vuotiaita villikkoja, vihasivat sisäoppilaitoksen ankaraa ja tekosiveää ilmapiiriä, karkasivat ikkunasta kesäöiseen vapauteen, kokeilivat siipiään. Ja sitten tuo ilta, joka muutti kaiken. He lupasivat pysyä uskollisina ystävyydelleen, puhua toisilleen aina totta - jo heidän leikkimänsä valhepelin säännöt kielsivät sen: huiputa muita, älä koskaan ystäviäsi.

Kaksikymmentä vuotta on kulunut. He ovat rakentaneet itselleen elämää, jossa ei kuulu muistaa eikä pelätä menneisyyttä. Ja sitten tapahtuu jotakin, joka nostaa pelon pintaan, saa painajaiset palaamaan.
He rientävät toistensa luo, vieraina ja silti pelottavan tuttuina. Tyrskyävän meren rannalla nököttävä vanha mylly, joka vähä vähältä vaipuu yhä syvemmälle rantahiekkaan ja aaltoihin, on heille vieläkin kuin koti - ja samalla viiltävä muistutus tragediasta...

Mitä tuona kohtalokkaana iltana tapahtui, kuka puhuu palturia ja kuka totta - Siinä Valhepeli pähkinänkuoressa.  Sen verran voin tässä paljastaa, että kyllä, kysymys on kuolemantapauksesta ja siihen kietoutuneista huhuista, vielä varhaisemmasta menneisyydestä - ja puhtaasta rakkaudesta.

Englannin rannikkoseudulle sijoittuva kertomus hyppehtii katkeransuloisten nuoruusmuistojen ja nykyhetken välillä varsin viihdyttävästi, toisinaan junnaavasti, asioita ja lauseita toistellen, kuten alussa jo totesin. Mitään Wau-elämystä en tästä saanut, enkä henkilökohtaisesti allekirjoita kannen lupausta kirjan  'aidosta hyytävyydestä'.

Loppuun vielä pieni kevennys: minulla on tapana bongailla kirjoista kielikorvaani särähtäviä  lauseita. Käännösromaanien kohdalla on vaikea erottaa ovatko 'sylttytehtaalle vievät jäljet' kirjailijan vai suomentajan.  Valhepelissä silmiini osui muun muassa seuraavaa:

 Kasvoni näyttivät väkinäisen jäykiltä. 
En ymmärrä, minkälaista tunnetilaa tai aikomusta tämän lauseen on tarkoitus kuvastaa. Ymmärtäisin paremmin, jos väkinäisyys pilkistäisi jonkin positiivisemman ilmeen takaa.

ja tämä seuraava on jo klassikko:
Verhot oli vedetty niiden ikkunoiden eteen, joissa oli verhot. 

***

Kirjojen tiedot:
C.J. Tudor: Liitu-ukko (The Chalk Man, 2018)
WSOY 2018
Suomentanut Raimo Salminen
Alkuperäiskieli: englanti

Shari Lapena: Vieras talossa (A Stranger in the House, 2017)
Otava 2018
Suomentanut Antti Saarilahti
Alkuperäiskieli: englanti

Ruth Ware: Valhepeli (The Lying Game, 2017)
Otava 2018
Suomentanut Terhi Kuusisto
Alkuperäiskieli: englanti