Roberto Bolaño: Jääkenttä

Ehkä toistan itseäni kun sanon rakastavani kirjoja, jotka poikkeavat sisällöltään tai kerronnallisilta keinoiltaan valtavirrasta. Rakastan tällaisten kirjojen aikaansaamaa hämmennyksen tunnetta ja sitä, että ne koputtelevat kirjallisen mukavuusalueeni rajoja (joskus jopa tuskastumisen riskillä), tunkeutuvat päivätajunnan alle ja alkavat parhaassa tapauksessa elää siellä omaa elämäänsä. Nämä kirjat eivät useinkaan avaudu minulle vielä useammankaan kymmenen luetun sivun jälkeen, vaan pikemminkin pistävät minut odottamaan. Joissakin tapauksissa käykin niin, että  jutun juju aukenee minulle vasta viimeisten sivujen vaiheilla, tai vielä myöhemmin...

Tämän syksynä olen lukenut kahta Roberto Bolañon teosta ja havainnut niiden sopivan melkeinpä täydellisesti edellä kuvailemaani kategoriaan. Ensimmäiseksi blogiin ehtii pienoisromaanimainen Jääkenttä. Toinen, tiiliskivimäinen 2666, jonka englanninkielistä versiota olen lukenut syksyn mittaan pätkän kerrallaan, ilmestyy blogiin ensi kevään puolella.

Näiden kahden kirjan perusteella uskallan sanoa, että Bolañon teosten aiheet ja kerrontatapa ovat kaukana romaanitaiteen konventioista. Yllättävistä aineksista ja kerronnan moniäänisyydestä syntyy jotakin, joka on otettava vakavasti, mutta joka samalla selvästi leikittee lukijansa tilannetajulla: jos Bolaño olisi lukuhetkessä läsnä, odottaisin näkeväni hänen silmäkulmissaan ainakin pientä pilkettä ja hymynpoikasta. Tómalo con calma¡

Jääkentässä olemme Kataloniassa, nimettömäksi jäävässä kaupungissa, jossa aluksi hyvin arkisilta, hajuttomilta ja mauttomilta tuntuvat tapahtumat kulminoituvat järkyttävään murhaan.
Bolaño käyttää tarinassa kolmea eri kertojaa, jotka kukin esittävät tapahtumista oman versionsa.
Yksi heistä on olympiajoukkueesta pudonneeseen taitoluistelijakaunottareen rakastunut paikallispoliitikko, toinen chileläistaustainen kirjailija- wannabe, joka elättää itsensä mitä erilaisimmilla liiketoimilla, ja kolmas laittomasti maahan tullut runoilija, jonka edellä mainittu on pestannut leirintäalueensa yövahdiksi.

Tapahtumapaikkoja on kaksi: on salainen, raunioituvaan linnaan verorahoilla rakennettu jäärata, joka tässä kertomuksessa nousee varsinaiseksi täyttymättömän rakkauden näyttämöksi, ja on kaupungin laitamilla sijaitseva leirintäalue, joka on kuin oma, muusta maailmasta eristynyt maanosansa.

Bolañon teokseensa luoma asetelma on siis vähintäänkin erikoinen. Kun tähän lisää vielä hänen varsin vähäeleisen, miltei kuivan ilmaisutyylinsä, on kirjallinen elämys valmis. Vaikka tarinassa tapahtuu murha, jota jopa selvitellään, se ei missään  tapauksessa ole teoksen ydinmehua. Tässä kohtaa tohtinen mainita, että jos kaikki 'dekkarit' olisivat Bolañon kirjan tasoisia, ryhtyisin lukemaan yksinomaan niitä...

Mistä Jääkentässä sitten on kysymys? Tätä kirjoittaessani naurahdan ääneen, sillä minulla ei ole oikeastaan mitään käsitystä siitä, mitä Bolaño on tällä kaikella tahtonut sanoa. Se ei kuitenkaan estänyt minua nauttimasta lukemastani ja lopulta koin ymmärtämättömyyteni jopa vapauttavana tunteena. Merkityksiä voisin toki hakea; voisin vetää tähän juttua, maahanmuuton ongelmista, politiikan korruptoitumisestam syrjäytyneisyydestä, rakkaudesta, joka ei koskaan saanut täyttymystään...

Yhden mieleeni nousseen seikan kuitenkin haluan mainita, ja se on Bolañon humaani ja hienosyinen ihmiskäsitys: Hänen kuvitteellinen leirintäalueensa kätkee sisäänsä  suuria, muulta maailmalta näkymättömiin jääviä kohtaloita ja tarinoita. Täällä ollessaan ihminen on Ihminen isolla iillä, hänellä on itseisarvo, hän voi olla taiteilija, jopa suuri, kuulijoita äänellään hurmaava oopperadiiva, mutta kotipesänsä portista ulos astuessaan hänen statuksensa muuttuu, hänestä tulee merkityksetön laitapuolen kulkija, kerjäläinen... Kuka heitä laskee?
Kuinka hienosti ja alleviivaamattomasti  Bolaño tämän kertookaan: kauneus ja ihmisen arvo ovat aina katsojan silmässä...

Chileläissyntyinen Roberto Bolaño kuuluu espanjankielisen maailman tärkeimpiin kirjailijoihin. Valitettavan aikaisen poismenonsa vuoksi hänen suurteoksensa 2666 jäi kirjailijalta itseltään viimeistelemättä, mutta lukijoiden onneksi teos kuitenkin ilmestyi.
Espanjaan Bolaño saapui Meksikon kautta, missä hän ehti perustaa avantgardistisen infrarealistisen runoliikkeen, jonka pamflettiin hän kirjoitti lauseen, jota jokainen vapaudenkaipuinen ihminen tahtoisi seurata:

Jätä kaikki taaksesi, taas. Lähde tien päälle.


** Muualla blogeissa: Leena Lumi ja  Oksan hyllyltä.


Roberto Bolaño: Jääkenttä (La pista de hielo, 1993)
Sammakko 2012
Suomentanut Einari Aaltonen
Alkuperäiskieli: espanja