17.11.2017

Pierre Lemaitre: Silmukka


Pierre Lemaitre on parissa vuodessa noussut dekkaristirakkauksieni kärkeen, kiitos hänen kertakaikkisen hienon komisario Verhoevenin tutkimuksista kertovan sarjansa.
Se, että Lemaitre ilmoitti lopettavansa sarjan kirjoittamisen, oli minulle ja epäilemättä 'muutamalle' muullekin hänen teoksiinsa koukkuun jääneelle pettymys. Toisaalta en voinut olla myös pikkuisen ihailematta hänen ratkaisuaan: harvassa ovat ne kirjailijat, jotka malttavat lopettaa suosionsa huipulla porskuttavan dekkarisarjan.

Mutta Lemaitre ei kuitenkaan hylännyt seuraajiaan, sillä hän palasi dekkariareenalle Ranskassa viime vuonna ilmestyneen ja vastikään suomennetun Silmukan myötä, joka paljastui loistavaksi psykologiseksi trilleriksi. Mikä parasta: Silmukka on, jos mahdollista, vieläkin vaikuttavampi ja monitahoisempi lukukokemus kuin hänen kiitetty Verhoeven-sarjansa.

Lemaitren kaunokirjallinen tapa kirjoittaa dekkareita on entisestään kirkastunut: tällä kertaa hän hyppää kokonaan sivuun rikoskirjallisuudelle tyypillisestä ratkaisukeskeisyydestä ja johdattaa lukijansa entistä syvempiin vesiin, pohtimaan kysymyksiä, joita dekkareissa ei  ainakaan kovin usein käsitellä: Lemaitre pohtii, kuinka rikos vaikuttaa syyllisyyttään peittelevän ihmisen ja hänen läheistensä elämään, ja millä tavoin rikos muuttaa ihmissuhteita ja yhteisöjen dynamiikkaa.

Silmukan teemoja on äärimmäisen vaikea avata juonen kulkua paljastamatta. Lemaitre vie meidät Beauvalin kaupunkiin, jonka rauhallinen idylli rikkoutuu kun rikoksista kauhein tapahtuu: seuraamme tuskastuttavan läheltä pienen, kuusivuotiaan Rémin katoamistapausta, josta me lukijat tiedämme (tai luulemme tietävämme) kaiken.  Beauvalin asukkaat vajoavat ahdistavan epätietoisuuden valtaan.
Rémin etsinnät alkavat - ja samaan aikaan käynnistyy myös valtaisa, paikkakunnan yhteisöllisyyttä rampauttava huhumylly. Epäillyt on helppo nimetä kun tunteet kuumenevat: kaupunkilaisten keskuudessa muhineet vanhat kaunat heräävät eloon, eikä mikään ole enää niin kuin ennen.

Ja joku heistä pelkää... Paljastus tai suora tunnustus toisi helpotuksen, mutta päivät kuluvat, eikä pientä poikaa löydy. Syyllinen tuntee ympärilleen kiristyneen silmukan löystyvän, kunnes tapahtumat saavat jälleen uuden käänteen.  Lemaitre luo tarinaan piinaavaa tunnelmaa vähäeleisesti ja äärettömän tehokkaasti. Tragedia on läsnä monilla eri tasoilla. 

Yhdeksi teoksen kiinnostavimmaksi juonteeksi nousi kysymys siitä, kuinka rikos vaikuttaa tekijänsä persoonaan; näin syyllisen tiettyjen luonteenpiirteiden tulevan yhä selvemmin esiin mitä kauemmin rikoksesta oli kulunut aikaa ja mitä pidemmän aikaa hän oli kyennyt pakenemaan paljastumistaan. Hän oppii luovimaan, ennakoimaan, laskelmoimaan... Mietin, voiko ihmisen persoona muovautua uudelleen jonkin dramaattisen tapahtuman, esimerkiksi vakavaan rikokseen syyllistymisen seurauksena? En tiedä vastausta, mutta kysymys on mielenkiintoinen.
Tässä tarinassa syyllinen on rikoksen tapahtuma-aikaan hyvin toisenlainen henkilö kuin se, joka hänestä myöhemmin muotoutuu...

Kun vuosisadan pahin myrsky tuhotulvineen iskee Beauvaliin pian Rémin katoamisen jälkeen, tarina saa miltei apokalyptisen sävytyksen: on kuin heidän pelkonsa ja ahdistuksensa purkautuisivat ilmoille salamoina ja rankkasateena, mutta sydänaloja raskauttava paino ei tästä helpota, vaan kasvaa entisestään. Traaginen tapaus luo kaupungin ja sen asukkaiden ylle varjon, joka yltää kauemmas kuin kukaan heistä tiesi...

Kun vuosia myöhemmin palaamme Beauvaliin, saamme kuulla tapauksesta seikkoja, joista meillä ei ollut kirjan alkupuolella aavistustakaan, vaikka luulimme olevamme  'kaikkitietäviä lukijoita' (Jouduimmehan seuraamaan tapahtumia eräänlaiselta aitiopaikalta.)
Lemaitre rakentaakin dekkarinsa usein tällaisen erilaisten näkökulmakerrostumien ja -muutosten varaan. Tällä tavoin hän pitää teostensa jännitettä yllä loppuun saakka, ilman että hänen tarvitsisi  turvautua epäuskottaviin käänteisiin tai muihin tarinallisiin kikkoihin. 
Silmukka onkin jälleen yksi  oiva esimerkki tyylikkäästä Premium-luokan trilleristä, jota kehtaan suositella vaativimmillekin lukijoille.

Muualla blogeissa: Kirja vieköönKulttuuri kukoistaaLeena Lumi, Rakkaudesta kirjoihin.

Pierre Lemaitren muuta tuotantoa:
Alex (Minerva, 2015)
Camille (Minerva, 2016)
Rosie (Minerva, 2017)



Pierre Lemaitre: Silmukka (Trois jours et une vie, 2016)
Minerva Crime, 2017
Suomentanut Susanna Hirvikorpi
Alkuperäiskieli: ranska

7 kommenttia:

  1. Tämä on niin just täydellinen kuin vain voi olla. Näin syntyvät unohtumattomat trillerit. Täyttä psykologista jännitystä ensiriveiltä viimeiseen pisteeseen. Minulle tämä on vuoden 2017 paras dekkari. Ehkä sinullekin...

    <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Leena, voi jos kaikki dekkarit olisivatkin tätä tasoa - enhän mä muuta silloin lukisikaan :)

      Kyllä, ehdottomasti tämän vuoden (ellei peräti monen vuoden) paras!

      Kiitos kommentistasi <3

      Poista
  2. Loistavahan tämä oli. Luen nykyään aika vähän dekkareita ja trillereitä, mutta Lemaitre on aina must.

    Ensi toukokuussa ilmestyy uusi, Verihäät, ja kas Lemaitre-fanit saavat taas trillerinautintonsa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Riitta, olen yrittänyt lukea dekkarin silloin tällöin, sillä ne tulevat ainakin mlle erittäin tarpeeseen. Joskus on löysyteltävä ajatuksia... Mutta parasta on, jos dekkarigenrekin tarjoaa jotan tällaista!

      Oi, hyvä tietää, että uutta on tulossa!

      Kiitos kommentistasi <3

      Poista
  3. En ole vielä lukenut mitään Lemaitrea, mutta tuntuu että pitäisin tästä. En ole kovin innokas dekkarien lukija, mutta tämä vaikuttaa kaulttaaltaan hyvältä, sellaiselta kirjalliselta jännityskirjalta.

    VastaaPoista
  4. Hyvin kuvaat, ja samaa mieltä. Lemaitre on premium-luokkaa. On se kova, sanoi ystäväni, tiivisti hienosti. Dekkareita vähemmän lukevallekin täräyttävää kerrontaa. Muistutan myös upeasta Näkemiin taivaassa -romaanista, joka ei ole dekkari, jos joku niitä sietämätön haluaa tutustua Lemaitreen. Ja siihen on kuulemma tulossa jatkoa! Tuskin maltan odottaa.

    VastaaPoista
  5. Hyvin kuvaat, ja samaa mieltä. Lemaitre on premium-luokkaa. On se kova, sanoi ystäväni, tiivisti hienosti. Dekkareita vähemmän lukevallekin täräyttävää kerrontaa. Muistutan myös upeasta Näkemiin taivaassa -romaanista, joka ei ole dekkari, jos joku niitä sietämätön haluaa tutustua Lemaitreen. Ja siihen on kuulemma tulossa jatkoa! Tuskin maltan odottaa.

    VastaaPoista

Lämmin kiitos kommentistasi!