17.9.2017

Joseph Brodsky: Watermark (Veden peili)

Pari viikkoa kestänyt kirjallinen matkani Venetsiaan päättyy upeasti:  venäläissyntyisen, vuonna 1987 Nobel-palkitun runoilijan ja esseistin Joseph Brodskyn muistelmallinen essee Watermark (Veden peili, suom. Marja Alopaeus) on kaunis ja täydellisen varaukseton rakkaudentunnustus Venetsialle. Teosta lukiessani unohdan turistimassat ja muut kaupunkia vaivaavat harmit ja antaudun tunteelle, jonka olen jo kauan sitten tälle kaupungille alitajunnassani varannut; oli ihanaa löytää se tämän kirjan sivuilta.

  Tuntuu siltä, että Joseph Brodsky uskalsi antautua ja avautua Venetsian kauneudelle täysin ja kokonaan. Ei takaportteja, ei kyynisyyttä eikä epäilyjä; vain rakkautta yhdistettynä hippuseen silmänpilkettä (joka sekin on rakkautta, rakkautta vain). Kumpusiko tämä ihmeellinen,  hyvää tekevä avoimuus Brodskyn omasta henkilöhistoriasta? Kun elämä on näyttänyt ihmiselle raadolliset puolensa, onko hän herkempi avautumaan kauneudelle ja hyvyydelle silloin kun sellaisia ihmeitä kohtaa, valmiimpi vastaanottamaan ne paljaana, ilman suojamuureja? En tiedä... Huomaan jälleen mietiskeleväni olemattomia yhteyksiä kirjailijan ja hänen  teostensa välillä, eksyväni sivupoluille...

Venäjänjuutalaiseen perheeseen 1940 syntynyt, jo teini-iässä runoudelle syämensä menettänyt Brodsky näki ja koki elämän varjopuolet kovimman kautta:  Neuvostovalta tuomitsi miehen pakkotyöhön Argangeliin viideksi vuodeksi (virallinen tuomion syy: elämä tyhjäntoimittajana!), mistä tuomiosta hänet myöhemmin armahdettiin  muun muassa Anna Ahmatovan myötävaikutuksella. Vapauttamista seurasi karkoitus Neuvostoliitosta. Pienen kiertelyn jälkeen Brodsky asettui Yhdysvaltoihin, missä hän kirjoitti suurimman osan laajasta tuotannostaan.

  Venetsia valitsi Brodskyn. Esseessään hän kuvaa sitä prosessia, joka johti tämän kauniin ja elämänpituisen suhteen syntymiseen. Tunnen minäkin tämän selittämättömän ilmiön, jolla asiat ja ideat vetävät meitä puoleensa; Yhtäkkiä ne vain ilmestyvät elämäämme, törmäämme niihin lakkaamatta mitä ihmeellisimmissä yhteyksissä, ilman että tietoisesti hakeutuisimme sellaisiin tilanteisiin. Puhutaan onnellisista sattumista... Ovatko nämä kohtaamiset universumin meitä varten  asettamia tienviittoja, ja lähdemmekö seuraamaan niitä? Uskoako johdatuksen mahdollisuuteen?

Brodsky on yksi niistä rohkeista jotka kuulevat  seireenien äänet ja lähtevät seuraamaan intuitiotaan: eräänä tuulisena talvi-iltana hän seisoo Venetsian stazionen portailla ensimmäistä kertaa elämässään, yksin ja miltei rahattomana, aistii laguunilta kantautuvan meriheinän tuoksun, joka vie hänet hetkessä lapsuusmuistoihin Itämeren rannalle. Tunsiko Brodsky tuolla hetkellä tulleensa kotiin,  monien diasporassa viettämensä vuosien jälkeen?

Brodskyn rinnalla kuljen runoilijan Venetsiassa. Täällä vesi, aika ja kaupunki luovat keskenään erottamattoman kolmiyhteyden, jossa huokuu määrittelemätön, ajaton, miltei jumalallinen läsnäolo.
Tuntuu, kuin koko kaupunki olisi aineeton ja muodostuisi vain laguunin ja kanavien  pinnalla häivähtävistä heijastuksista. Pinnat viehättävät Brodskya: joskus ne voivat kertoa asioista paljon enemmän kuin se, mikä jää niiden taakse, hän sanoo.

Tuon ensimmäisen vierailunsa jälkeen Brodsky viivähti Venetsiassa joka vuosi talvisaikaan. Vierailut olivat aina hyvin intensiivisiä ja aistivoimaisia. Ja joka kerta Venetsia suorastaan syöksyi häneen.

After a while - on the third or fourth day here - the body starts to regard itself as merely the eye's carrier, as a kind of submarine to its now dilating, now squinting periscope.

Venetsia on alati liikkeessä ja muutoksessa. Vaikka sen rakenteet pysyvät fyysisesti muuttumattomina, saavat valon pienimmätkin muutokset näyttämään kaupungin hetkessä toiselta. Sama ilmiö toistuu myös sisätiloissa: Venetsian  palazzojen toisiaan seuraavien salien hämärissä aika ja valo leikittelevät varomattoman vierailijan kanssa, saavat hänet menettämään hetkiseksi ajan ja paikan tajunsa.

 Venetsian talvi ja valo... Jos kaupunki olisi tätä kauniimpi, olisimme jo taivaassa.

This is the winter light as its purest. It carries no warmth or energy, having sed them and let them behind somewhere in the universe, or in the nearby cumulus. Its particles' only ambition to reach an object and make it,  big or small, visible. Its a private light, the light of Giorgione or Bellini, not the light of Tiepolo or Tintoretto. And the city lingers in it, savoring its touch, the caress of the infinity whence it came...

Watermark on äärimmäisen kaunis lukukokemus. Minun täytyy lukea tämä teos ehdottomasti vielä uudelleen, sillä tunnen koskettaneeni vasta sen... pintaa.

Joseph Brodsky: Watermark, 1992
Benquin Classics 2013


2 kommenttia:

  1. Ihana postaus Kaisa Reetta <3
    Noin minäkin koin kirjan ja mietin mitä ihmettä luin.
    Kaunista <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mai, minä mietin ja ihailin... Rakastuin tähän kirjaan!

      Kiitos kommentistasi <3

      Poista

Lämmin kiitos kommentistasi!