Piileekö Elena Ferranten Napoli-sarjan suosion salaisuus kirjailijan kurittomuudessa, häpeämättömässä tavassa rikkoa kirjallisuuden rajoja? Ihailen kovasti hänen raisua tapaansa yhdistää italialaisista telenoveloista ja muusta romanttisesta viihteestä tutut ainekset rankkoihin yhteiskunnallisiin teemoihin. Ja kuin pisteenä iin päälle, hän tekee tuon tempun vielä pelottavan tarkalla psykologisella silmällä.
Ferrante osaa häivyttää viihteen ja 'vakavasti otettavan kirjallisuuden' rajat niin että se, mitä jäljelle jää, on yksinkertaisesti vain 'hyvää kirjallisuutta'.
Tässä sarjan toisessa osassa eletään jo 1960-lukua. Sarjan keskushahmot, kaupungin köyhimmissä kortteleissa kasvaneet Lenu ja Lila, ovat pian parikymppisiä. Tyttöjen kompleksinen suhde on tämänkin kertomuksen ydinmehua ja nyt, aikuisuuteen siirryttäessä se saa vielä aivan uusia muotoja. Lapsuudessa syntynyt kaksoistähti on sammumaillaan, sillä elämän realiteetit vetävät tyttöjä eri suuntiin. Ystävyys säröilee raastavasta mustasukkaisuudesta ja syvälle käyvistä vihan ja kaunan tunteista. Kaikesta huolimatta he ovat, varsinkin alitajunnan tasolla, yhä sidoksissa toisiinsa.
Italialainen yhteiskunta näyttäytyy Ferranten kirjoissa luokkatietoisena patriarkkaattina. Väkivaltaa pidetään miltei normina, hiljaisesti hyväksyttynä tapana hoitaa perhesuhteita ja elämässä eteen tulevia ristiriitatilanteita. Naisten asemasta ei täällä voi oikeastaan edes puhua, ei varsinkaan alempien yhteiskuntaluokkien kohdalla.
Sekä Lenu että Lila pyrkivät kohti parempaa elämää, mutta heidän tiensä poikkeavat mielenkiintoisella tavalla toisistaan; Lenu puurtaa, jatkaa opintojaan korkeakoulussa ja löytää sisällään uinuneen kirjailijan, kun taas Lilan ratkaisut tuntuvat kumpuavan kuin toisesta maailmasta. Hänen kohtalonsa kuvaa loistavasti sitä asemaa, johon kunnianhimoinen, mutta koulutusta vaille jäänyt nuori nainen tässä maailmanajassa ja -paikassa joutuu. Kun vaihtoehdot ovat vähissä, on tartuttava opportunistisella ahneudella vaikka oljenkorsiin.
Ferrante kutoo tarinansa täyteen hämmentäviä, tummia sävyjä. Napoli hehkuu aurinkoa ja elämää, mutta silti mikään tässä kirjassa ei ole La dolce vitaa. Onnea eivät tuo välimeren rannalla vietetyt suloiset kesäpäivät, ei kuuma asfaltti jalkojen alla, eivät kellohelmat eivätkä tähtikirkkaat, pehmeät yöt... Sillä jotain puuttuu aina, on saatava enemmän, on rikottava omat ahtaat rajat, hamuiltava saavuttamatonta...
...Käsi kädessä, kahden vieraissa kaupungeissa - se olisi ollut oikea päätös sille päivälle. Jos mikään ei voinut meitä pelastaa, ei raha, ei miehenruumis eikä edes koulunkäynti, niin yhtä hyvin voisimme panna kaiken sileäksi. Rinnassani kasvoi hänen raivonsa, voima joka tuntui yhtä aikaa tutulta ja vieraalta ja täytti minut irti repäisemisen riemulla. Halusin sen ottavan vallan...Bloggaus Napolisarjan 1. osasta: Loistava ystäväni
Elena Ferrante: Uuden nimen tarina (Storia del nuovo cognome, 2012)
Wsoy 2017
Suomentanut Helinä Kangas
Alkuperäiskieli: italia
Kaisa Reetta, upea kuvaus kirjan henkeen!<3 Heti teki mieli alkaa lukea tätä uudelleen. Kuulin muuten eilen eräältä mieheltä, miten paljon hän on pitänyt koko tetralogiasta, mutta vakuutti, että kolmas on paras!
VastaaPoista<3
Leena, kolmatta osaa odotellessa siis! Minulla olisi hyllyssä yksi hänen aiempi teoksena, muistaakseni Amalian rakkaus. Miim ja eikös tänä vuonna ole otettu uusi painos jostakin toisestakin vanhemmasta opuksesta (en muista nimeä) mutta muistan sinun bloggauksesi siitä...
PoistaKiitos kommentistasi <3
Kaisa Reetta, se oli se kauniskantinen Hylkäämisen päivät. Kyllä siitä Ferranten tunnistaa, mutta hän on kehittynyt. Kolmatta osaa odotellessa:)
Poista♥♥
Leena, aivan: Hylkäämisen päivät, kiitos <3
PoistaP.S. Kylläpä mulle on tullut eilisissä kommenttivastauksissani rutkasti typoja... Enkä sitten oikolukenut kiireessä :)
Ehdin jo lukaista koko sarjan ja luulen, että se luokka-aspekti ja kieli osana luokkaa on jotakin, jota en hahmota kaikessa sen laajuudessa ja merkittävyydessä. Ylipäänsä Suomessa ei tästä puolesta ole kovin paneutuneesti puhuttu. Hieno postaus.
VastaaPoistaOmppu, Ferrante on ujuttanut tuon luokka-aspektin tosi hienosti tähän! Niin muuten; Suomessa on enemmänkin kekityttty sarjan ystävyysteemaan, joka sekin on hyvin mielenkiintoinen. Ferranten tekstistä löytyy ilahduttavan monia kulmia!
PoistaKiitos kommentistasi <3
Kirjoitat tästä hyvin: Ferranten romaani(t) on (ovat) hyvää kirjallisuutta ja hän osaa sekä viihdyttää että nostaa esille mm. juuri yhteiskunnan patriarkaalisuutta. Komppaan myös Ompun kommenttia: Ferrante todellakin osaa kirjoittaa luokasta.
VastaaPoistaFerranten Napoli-sarjaa on ihana lukea, koska se kulkee niin hyvin ja kuvaa kiinnostavasti ristiriitaista ystävyyttä. Ja sitä on sykähdyttävää lukea, koska sujuvaan kerrontaan mahtuu niin paljon yhteiskunnallisuutta.
♥
Katja, kyllä! Ferrantesta näitä eri kulmia löytyy; yhteiskunnallisuutta, itaalialaisen eklämänmenon kuvausta, ystävyyttä, psykologista tarkkuutta... Kertakaikkisen ihana yhdistelmä, joka kantaa hyvin!
PoistaKiitos kommentistasi <3
P.S. Typottaa. typottaa! :)
Poista