Hannu Mäkelä: Syksy Venetsiassa

Päiväkö siitä vasta on - pikemminkin ikuisuus - Veronassa, rakastavaisten kaupungissa, jossa kaikki mahdoton muuttui hetkeksi mahdolliseksi ja sitten taas päivänvalossa katosi...

Valoa tai ei, onko sillä väliä. Marie-Henriette on tässä vierellä ja todella olemassa, sen vaistoan. Äsken tunsin hänen kokonaan. Lähes. Sellainenkin tuulahdus tuli jostain. Ja mitä tämä sittenkään oli. Sattumaa kaikki, unta, harhaa. Ja äkkiä muistan, etten vieläkään tiennyt Marie-Henrietten sukunimeä. Sellaiseen tarinaan me kuulumme...

  En olisi rehellinen jos en tunnustaisi, että kirjan alkuasetelma pelotti minua: on mies, vanheneva, juuri eronnut ja jo elämästään luopuva, on nuori nainen, itseään etsivä ja tieltään eksynyt - ja on kaupunki, joka edustaa kaikkia niitä stereotypioita, joita liitämme rakkauteen ja kauneuteen, elämän sietämättömään keveyteen, taiteisiin, rappioon ja romantiikkaan. Oliko luvassa jotakin, jota olen oppinut kirjallisuudessa varomaan...

Venetsia ja äkkirakastuminen. Sumuiset sillat kanavien yllä, yllättävät kohtaamiset, Giacomo Casanova, kuoleman kosketus, kyyhkysparvet San Marcon aukiolla... Tämä kaikki on kuin yhteistä untamme.

commons.wikimedia.org

Täällä, maailman kliseisimmäksi kutsutussa kaupungissa he tapaavat, sumuisella Canal Grandella vaporetossa matkalla lentokentältä hotelleihinsa, ja sitten taas seuraavana päivänä aukion auringonpaisteessa ja ovat äkkiä kuin vanhat tutut.
Lukija aistii, että kumpikin ovat pakomatkalla, vaikka viralliset selityksetkin esitetään: Eläkkeellä oleva harrastelijatutkija Jaakko Uusitalo seuraa suuren venetsialaisen rakastajan, G. Casanovan jalanjälkiä, ja Maria, jonka sukunimi jää meille ikuiseksi salaisuudeksi, viimeistelee venetsialaista  arkkitehtia Carlos Scarpaa käsittelevää väitöskirjaansa. Nämä kaksi eri ikäistä ja erilaisessa elämäntilanteessa elävää ihmistä  kohtaavat toisensa kuin laivat...

Tarina kulkee tyylikkyyden ja  sentimentaalisuuden rajalla, mikä jo sinällään teki tästä lukukokemuksesta mielenkiintoisen. Vaikka rajankäyntiä tapahtuu, tyylikkyys säilyy. Kokeneena kirjailijana Hannu Mäkelä tietää, kuinka kulkea 'yhden yön jäillä' keveästi, vaaran paikkoihin vajoamatta. Ylilyöntien mahdollisuus luo tarinaan jännitettä, joka on kaksijakoista kuin itsensä Venetsian meissä herättämä, outo ja tunnistamaton hurma.

  Venetsia näkyy suurena koruna usvaisen maitolaguunin takaa. Se on kangastus, jonka soisi olevan totta.  
Venetsia joka on aina kauniimpi mielikuvissa kuin todellisuudessa. Jokainen tuntija odottaa jotain suurta, pettyy aluksi, kerron tytöllesitten. Tartun siihen kuin köyteen ja jatkan, että minullekin kävi niin, tahdoin nähdä jotain muuta kuin näin, ja aluksi näin vain kaiken rihkaman, kitschin. Mutta nyt näen jotain muuta, nyt näen myös oudon kauneuden, joka jossain tuolla sittenkin on...

Näkökulma on Jaakon. Mennyt elämä ja vanhenemiseen liittyvät pelot ovat tarinassa vahvasti läsnä, mutta antavat kuitenkin tilaa Venetsian syksyssä heräävälle toivolle. Maria edustaa Jaakolle menetettyä aikaa, saavuttamatonta nuoruutta, jota hän saa koskettaa enää juuri näin, Venetsian usvaisen maitolaguunin takaa. Todellisuus sekoittuu Casanovan tarinoihin, Maria syntyy uudestaan Marie-Henriettenä, naisena jossa Jaakko tunnistaa outoja välähdyksiä Casanovan suurimmista rakkauksista.  "Olemmeko kokeneet tämän ennenkin?"

Jotakin niin sympaattista ja lämmintä tässä romaanissa on, että alun skeptisyyteni sulaa pois. Syksy Venetsiassa on täysverinen rakkausromaani  kauniilla maisemilla, arkkitehtuurilla, historialla, - ja suurella, huumaavan suloisella haikeudella.

  Mäkelä kirjoitti Syksyn Venetsiassa samoihin aikoihin kuin Casanova - Eli Giacomo Casanovan tie naistenmiehestä kirjailijaksi -suurteoksensa. (Bloggaus tulossa.) Rakkauskertomus toimiikin myös oivana ja hienovireisenä johdantona Casanovan elämäkertaan. Giacomo kulkee rinnallamme läpi syksyisen Venetsian...

Hannu Mäkelä: Syksy Venetsiassa 
Tammi, 2006