Minna Canth: Työmiehen vaimo

Näytelmä vuodelta 1885

Ote Työmiehen vaimon  lehtiarvostelusta vuodelta 1887:
...Naisten wapautus eli niin kutsuttu emancipationi-aate on siis tawalla tai toisella pohjana tässä näytelmäkirjallisuuden tuotteessa, jossa mitä murheellisimmilla wäreillä kuwataan kurjuutta yhteiskunnan keskuudessa. Joka elämää oikein tuntee, sen täytyy tunnustaa, että onnettomampi osaisten seasta löytyy sen suuntaista kurjuutta kuin Minna Canth niin sattuwin piirtein maalaa, waan että kaikki wiheliäisyys juontuisi lakien luonnottomuudesta on wallan ajattelemattomasti päätelty. Myös niitäkin asetuksia, joita emancipationi-sankarit laatiwat, woitaisiin wäärin käyttää. ---
Näytelmässä kosketellaan niinkuin jo sanoimme, muitakin yhteiskunnallisia kysymyksiä. Niinpä esim. nykyajan kristillisyydelle annetaan sellaisia siwalluksia, joita ei odottaisi wapaamielisiltä uuden ajan aatteiden edustajilta. Näytelmän kirjoittajan tarkoitus on ainoastaan iwata nykyistä kristillisyyttä... (Oulun ilmoituslehti 11.6.1887 **)

  Niinpä. 28.1. 1885 Suomalaisessa teatterissa kantaesitetty, ristiriitaisen ja suorastaan skandalöösin vastaanoton saanut näytelmä oli totta totisesti aikansa 'tapaus'. Mitään näin suoraa, suorastaan huutavaa kuvausta ihmiselämän kurjuudesta ei kenenkään suomalaisen  näytelmäkirjailijan kynästä ollut ennen ilmestynyt. Canth varmasti tiesi, millaisen vastaanoton näytelmä tulisi saamaan ja siihen hän varmasti myös pyrki: kohauttamisen halu oli hänellä verissä, mutta tärkeintä oli kuitenkin itse asia. Näytelmä otti vahvasti kantaa ennen muuta naisten asemaan, mutta käsitteli siinä myös raittiusaatetta ja ajalle tyypillistä ankaraa, patriarkaalisiin arvoihin nojaavaa uskonnollisuutta.

 Muualta tulleeseen realismiin oli jo tutustuttu; Henrik Ibsenin kohuttu perhedraama Nukkekoti (Et dukkejhem, 1889) oli esitetty Suomalaisen teatterin voimin Helsingissä jo vuonna 1880 ja Kuopiossakin vuonna 1882.
 Tuon Kuopion esityksen oli nähnyt tietenkin myös tulisieluinen, yhteiskunnallisista ja uusista taiteellisista virtauksista äärimmäisen kiinnostunut Canth, joka varmastikin ihastui Ibsenin tapaan käsitellä perheen sisäistä dynamiikkaa ja naisen asemaa.
Muutamaa vuotta myöhemmin ilmestyikin sitten tämä 'kohauttaja', ensimmäinen suomalainen realistinen näytelmä.  Canth osasi haistaa tuulet: Euroopassa kuljettiin kohti rohkeampaa, realistista ilmaisua ja Minna halusi olla liikkeessä mukana.

  Työmiehen vaimo on kaunistelematon, yhteiskunnallisesti vaikuttava tarina Johannan ja Riston alusta alkaen tuhoontuomitusta avioliitosta. Alkoholismiin taipuvainen Risto jättää vaimonsa ja vastasyntyneen lapsensa käytännössä heitteille ja ryyppää Johannan mukanaan tuomat myötäjäisrahatkin heti papin lausuttua aamenensa. Johanna yrittää pitää perheensä ja etenkin heikkona ja sairaana syntyneen lapsensa hengissä  haalimalla töitä mitä saa, mutta nekin rahat Risto käyttää sumeilematta 'anniskeluun', onhan mies perheen pää, eikä vaimolla ole laillista oikeutta päättää itse omaisuudestaan. Johanna ja hänen lapsensa jäävät vaille lain suojaa.

  Ympäristö sysää vastuun  kuitenkin naisen kannettavaksi. Uskonto, laki ja oikeus ovat Riston puolella, ja Johannaa ojennetaan - jopa syyllistetään: hänen on parasta alistua miehensä tahtoon paitsi lain ja oikeuden, myös Jumalan edessä - Naapuruston emännän Leena-Kaisan sanat tuntuvat naulaavan Johannan kohtalon kohti lopullista tuhoa:

  Jumala sallii sen kumminkin tapahtua ja sinun tulee olla nöyrä hänen tahdolleen. Ja mitä siitä, jos ihminen täällä murheen laaksossa kärsii kuinka paljon hyvänsä. Tulevassa elämässä se kaikki
hänelle palkitaan. Niin kurit tääll' ja auta siell', laulamme virressäkin. Paremmin sinun tulisi iloita, Johanna, sillä kruunuasi tällä tavoin vaan kirkastetaan.

  Vastapainoksi mukautuvalle ja alistuvalle Johannalle Canth on tuonut näytelmäänsä tulisieluisen romanityttö Kertun, eli Homsantuun, joka heti näytelmän alussa ilmestyy Johannan ja Riston häihin syyttäen sulhasta hänelle antamansa naimalupaksen ja kihlauksen rikkomisesta. Aktiivisesti toimiva Homsantuu edustaa suoraa kapinaa ajan patriarkaalista hegemoniaa vastaan. Tämä nuori nainen ottaa oikeuden sananmukaisesti omiin käsiinsä, ja vaikka hänen kapinansa murretaan, on näyttämöllä nähty jotakin äärimmäisen tärkeää: Homsantuu ei alistu, vaan haastaa miehisen vallankäytön avoimesti, kuin sotaa julisaen. Monimutkaisilla juonikuvioilla viritetyn näytelmän lakipisteeksi nousee kohtaus jossa Homsantuu riuhtoo itseään irti käsiraudoista ja huutaa:

Teidän lakinne ja oikeutenne. Ha, ha, ha, ha. Niitähän minun pitikin ampua.

  Millaisia mahtoivatkaan olla ne 'sielunliikahdukset', joita tähtinäyttelijä Ida Aalbergin esittämä Homsantuu yleisössään herätti. Monenlaisia reaktioita varmasti syntyi - ja juuri se lienee ollut Canthin päämäärä. Nuoren, rämäpäisen naisen hahmossa on varmasti aimo ripaus Canthia itseään; heissä on samaa tulta ja tappuraa, samaa paloa oikeudenmukaisuuteen. Vuonna 1884 päivätyssä kirjeessä hän kertoo Homsantuusta seuraavaa:

  Mutta sen kirjoittaminen on niin äärettömän hauskaa. Sitä tehdessäni tunnen välistä niin suurta voimaa, rohkeutta ja vapautta, melkein uhkamielisyyttä. Kuinkahan hyvä sotasankari minusta olisi tullutkaan, jos olisin ollut mies ja elänyt sotaisena aikana! »Ingen rädder här», minä ajattelen aina kun pistän jonkun rafflaavan totuuden Homsantuuhun.  Ainoa pelkoni on, että Tohtori [Bergbom] ne sieltä karsii pois.


  Canth teki paljon yhteistyötä Suomalaisen teatterin perustajan, Kaarlo  Bergbomin kanssa ja kirjeenvaihto oli vilkasta myös Työmiehen vaimon syntyaikaan. Kovaa vääntöäkin käytiin, muun muassa siitä, mitä lavalla sopi esittää ja mitä ei. Bergbom toivoi näytelmään sovinnollisempaa loppua, jopa niin että Johannakin saisi pitää henkensä, mutta Canth ei antanut periksi:

  Kyllä häntä arvelin, mutta tuntui niin mahdottomalta tuoda esiin tuommoista hiljaista, rauhallista, kärsivällistä elämän filosofiaa, nyt – kun sydän on täynnä katkeruutta ja revolutionia. Ei se käy nyt. Nyt täytyy panna kova kovaa vasten ja jakaa iskuja minkä ennättää. Siihen on semmoinen vastustamatoin sisällinen pakko.

Bergbom poisti Suomalaisen teatterin esityksestä näytelmän revolutionihenkeä korostavan loppukohtauksen: Vaikka Johanna makaa kuolleena aitassa ja Homsantuu on epäonnistuneen miestappoyrityksensä jälkeen viety kruunun huostaan, Risto ei vieläkään osoita katumuksen merkkejä vaan antaa naisilleen lopulliset piutpaut huudahtamalla juoppokaverilleen Topolle: Pyh, joutavia! lähdetään me anniskeluun.
Canth sisällytti paljon puhuvan loppukaneettinsa näytelmän painettuun versioon.

Millaista maailmaa Työmiehen vaimo pelmahtikaan pöyhimään! Tiedämme, että naisen yhteiskunnallinen asema oli 1800-luvun lopulla olematon. Sukupuolten välinen epätasa-arvo tuli näkyviin erityisesti naimisissa olevien naisten elämässä; naimattomat naiset olivat tulleet miesten kanssa yhdenvertaisiksi lain edessä jo paria vuosikymmentä aikaisemmin, mutta heti kun nainen asetti morsiuskruunun päähänsä, hän menetti oikeutensa hallita omaisuuttaan, toisin sanoen joutui miehensä holhoukseen. Työmiehen vaimo iski salamana juuri tähän epäkohtaan. Näytelmä vauhditti lakiuudistusta, joka antoi naimisissa oleville naisille oikeuden määrätä itse omaisuudestaan.

 Niin kuin aina, uudistus herätti vastustusta ja sitä koetettiin kyseenalaistaa (nykylukijan silmin) mitä ihmeellisimmillä kirjoituksilla. Esimerkiksi  artikkelissa 'Naiskymyksistä'( Hämäläinen 4.7.1885) viitataan suoraan Canthin näytelmään:

"Sillä jos mies on wäkivaltainen roisto, niinkuin Risto on, ja waimo heikko kananpää, niinkuin Johanna, niin ryöstää mies waimon ansaitsemat markat waikka seitsemän lakia olisi niitä suojelemassa, jollei ne ole kolmannen miehen takana säilössä. Mutta semmoinen kolmas mies on aina waarallinen awioliitossa. -- hän, kolmas mies, on senkin wuoksi waarallinen, että hän antaa kielilakkarille aihetta, vaikkei syytäkään olisi... Jos taas waimo on tukewa, niin hän säilyttää sekä omat että miehensä ansiot ja pitää ukon tohwelin wallassa, niinkuin usein nähdään tapahtuwan." (**)

Canthin teosta voi hyvällä syyllä kutsua maailmaa muuttavaksi, vallankumoukselliseksi kirjallisuudeksi. Ja sellaista jälkeä saavat aikaan hyvin harvat.

*Tässä kirjoituksessa olen lainannut Minna Maijalan kirjaa Herkkä, hellä, hehkuvainen - Minna Canth (Otava 2014) sekä Kansalliskirjaston digiaineistoa (**)

Näytelmää on luettu myös täällä: Jokken kirjanurkka, Matkalla Mikä-Mikä-Maahan ja Yöpöydän kirjat.


Minna Canth: Työmiehen vaimo
WSOY 1885