Elena Ferrante: Loistava ystäväni

Salaperäisyyteen kätkeytyvän italialaiskirjailijan neliosainen Napoli-sarja on kerännyt kehuja ja innokkaita seuraajia - jos ei nyt aivan ympäri maailmaa, niin ainakin uskomattoman laajalti. Fanitus on ollut niin suurta, että voidaan jo puhua jonkinsorttisesta Kirjallisuusilmiöstä. 

  Suomessa ilmiöön tartuttiin  himpun verran jälkijunassa, mutta parempi myöhään: sarjan ensimmäinen osa Loistava ystäväni suomennettiin viime keväänä ja jatkoa seuraa huhtikuussa. Elena ja Lila, nuo kaksi ystävätärtä joiden luonnonvoimiin verrattavaa suhdetta saamme tämän sarjan puitteissa seurata,  ovat odotelleet minua  kirjahyllyssä jo hyvän tovin. Unohdin heidät hyllyn perukoille tarkoituksella, sillä halusin odottaa heidän ympärillään leijuvan tähtipölyn laskeutumista mahdollisimman kauan, mutta lopulta uteliaisuus voitti.

  Ferranten sarja kiertyy  siis näiden kahden italialaisnaisen, minäkertojana toimivan Elenan ja hänen ystävänsä Lilan ympärille. Tässä ensimmäisessä, 1950-luvulle sijoittuvassa osassa seuraamme heidän elämäänsä lapsuudesta teini-ikään. Ferrante on taitava kertoja: samalla kun keskitämme huomiomme tarinan  kahteen keskushenkilöön ja heidän erikoisen suhteensa kiemuroihin tulemme tutustuneeksi myös toisen maailmansodan jälkeiseen Italiaan, joka vielä tässä ensimmäisessä osassa tuntuu olevan melkomoisessa käymistilassa.  Uskon, että Ferranten suuri suosio johtuu ainakin osittain hänen kyvystään  yhdistää kerronnassaan historiallisia, yhteiskunnallisia ja hyvin yksityisellä alueella liikkuvia psykologisia teemoja.
Mutta kyllä,  tätä romaania lukiessaan voi vallan mainiosti työntää kaikenlaiset yhteiskunnalliset pohdinnat reippaasti yli laidan ja keskittyä seuraamaan Ferranten sydämeenkäyvää ystävyyskuvausta.  Loistava ystäväni taipuu  moneen makuun ja lukutapaan.

  Elena ja Lila ovat Napolin köyhälistökaupunginosassa majailevien  työläisten tyttäriä . Elämä rajoittuu täällä pitkälti oman korttelin alueelle, parempiosaisten elämään (ja hyvänen aika; merenrantaan!)  tytöt pääsevät tutustumaan vasta lähestyessään teini-ikää. Siihen saakka oma kaupunginosa ja sen ihmiset merkitsevät heille koko maailmaa... Ferrante kuvaa korttelin elämää elävästi:täällä kaikki tuntevat toisensa, Napolin kadut hohkaavat kuumuutta, onnenhetket ja onnettomuudet, rakkaus ja viha - kaikki jaetaan, elämää ei piilotella, se saa näkyä ja kuulua kaikille!

 Elena ja Lila ystävystyvät pikkuhiljaa tunnustellen, toisiaan kesyttäen. On alusta asti selvää, että nopeaälyinen, utelias ja voimakastahtoinen Lila lopulta johtaa tätä kahdesta pienestä tytöstä koostuvaa yksikköä. Heistä tulee enemmän kuin paita ja peppu, he kasvavat sielunsiskoiksi ja -kaksosiksi, toisiaan kiertäviksi tähdiksi - ja samaan aikaan heidän suhteensa on täynnä kilpailua, määrittelemätöntä kateutta ja mustasukkaisuutta. Ferrante kuvaa ystävyyssuhteen kehittymistä äärimmäisen tarkalla psykologisella silmällä, mikä tekee tästä teoksesta huikeaa luettavaa: lopulta löydän itseni keskeltä tunteiden ja valtataisteluiden (ilo)tulitusta!

  Siinä missä Lila on yksikön tuli ja voimavara, on Elena hänen uskollinen seuraajansa - tältä tuntuu siihen saakka kunnes Ferrante kaivaa tyttöjen  persoonista esiin jotain, mikä saa asetelman kääntymään ympäri - ja heti kohta uudelleen ympäri. Elena jatkaa alakoulun jälkeen opintoja ja Lila jää kotiin työskentelemään isänsä surkeassa suutariliikkeessä. Lilassa palaa sisäsyntyinen halu kiivetä ulos ahtaasta ja musertavasta köyhyydestä, ja silloin kaikki keinot ovat sallittuja. Saan Lilasta hiukan opportunistisen kuvan, mutta tuossa maailmanajassa ja tilanteessa... En lue sitä hänen syykseen.

  Elena on heistä - ainakin elämän tässä vaiheessa - onnekkaampi, hän on se, joka pääsee toteuttamaan voimakastahtoisemman  Lilan haaveita, eikä liene ihme, että  hänelle syntyy tilanteesta miltei kestämätön sisäinen ristiriita: hän on selvästi älykäs nuori nainen, mutta kärsii mitä ilmeisimmin (juuri nyt hyvin puhutusta) huijarisyndroomasta - hän epäilee itseään  ja näkee itsensä ja omat kykynsä vain Lilan kalpeana heijastumana.- Ferrante antaa ymmärtää, että tunne on kuitenkin molemminpuolinen, enkä lopultakaan voi nähdä, kumpi heistä on riippuvaisempi ystävästään. He ovat kiertyneet yhteen kuin kaksoistähdet, ikuisesti toisiinsa vangittuina. Ferranten kerronta on psykologisesti huikean tarkkaa.

Loistavan ystäväni voima piilee sen vahvassa kontrastisuudessa.  Ferrante esittelee lukijalleen Napolin, joka on täynnä eriarvoisuutta, menneisyyden kaunoista kumpuavaa vihaa, yhteiskuntaluokkien välisiä railoja ja väkivaltaa. Eletään maailmassa jossa raha on kyseenalaistamaton itseisarvo ja onnellisuuden mitta, maailmassa jossa epämääräiset  naimakaupat ovat naisille miltei ainoa keino tavoitella 'parempaa elämää'.

  Kirjan sulkeuduttua Elenan ja Lilan tarina jää eräänlaiseen risteyskohtaan. Vaikka lukukokemus ei minulla muodostunutkaan 'tajuntaa rajäyttäväksi', ehdin kiintyä Elenaan ja Lilaan jo  niin paljon, että tahdon ehdottomasti tietää mihin suuntaan elämä heitä seuraavaksi kuljettaa.

* Elena Ferranten henkilöllisyys on yksi kirjamaailman tarkoin varjelluimpia salaisuuksia. On arveltu että hänen Napoli-sarjansa olisi ainakin osittain elämäkerrallinen.

Lisää kirjasta muun muassa täältä: Kirja vieköön! Kirsin Book Club,   Leena Lumi, Lukutoukan kulttuuriblogi,  Lumiomena, Mari A:n kirjablogi, Oksan hyllyltä,   Reader, why did I marry him? ja  Tuijata. Kulttuuripohdintoja.

Elena Ferrante: Loistava ystäväni (L’amica geniale, 2011)
WSOY 2016
Suomentanut Helinä Kangas
Alkuperäiskieli: italia