Niin kuin aina, huomioni kiinnittyi ensimmäiseksi dekkarin keskushenkilöön: Hurmaako hän minut? Saako hän vedettyä minut mukaan tarinaan, jännittämään, pelkäämään ja toivomaan parasta rinnallaan? Entäpä hänen oma elämänsä, kiinnostunko riittävästi? Olen tässä suhteessa armoton: dekkari "ui tai uppoaa" keskushenkilönsä mukana, riippumatta teoksen muista mahdollisista tasoista, juonesta nyt puhumattakaan.
Rowlingin luoman dekkarisarjan keskushenkilöksi nousee Afganistanissa sotapoliisina toiminut ja siellä vakavasti haavoittunut Cormoran Strike, joka kotimaahan palattuaan on vetäytynyt kaikista virallisista työtehtävistään ja perustanut yhden miehen etsivätoimiston. Cormoranin nuoruuskaan ei ole ollut niitä kaikkein tavanomaisimpia, joten kaikkien elämänkokemustensa jälkeen hänestä on sukeutunut uniikki tapaus, josta löytyy niin oman tiensä kulkijaa kuin vähän turpiinsa saanutta ressukkaakin - kun tapaan hänet ensimmäistä kertaa, etsivätoimisto on vararikon partaalla eivätkä Cormoranin yksityisasiatkaan näytä olevan sen paremmalla tolalla. Lähestyn häntä varovasti, ja kyllä vain, haistan jotakin muutakin kuin paperia...
Onko Cormoranissa tarpeeksi vetovoimaa? Sytyinkö lukukokemukselle? Myönnän pitäneeni tästä mielen tyhjentäneestä lukutuokiosta sen verran, että päätän tarttua sarjan seuraavaankin osaan (Silkkiäistoukka, Otava 2014). Rowingille annan myös varovaisen kiitoksen henkilöhahmon rauhallisesta kehittelystä. Kiinnostus heräsi: tahdon tietää, mihin suuntaan hän Cormoranin elämää seuraavaksi johdattaa.
Strike-sarjan aloittavassa Käen kutsussa liikutaan Lontoon seurapiireissä, kaupungin muodikkaimmilla kaduilla ja klubeilla tutkimassa nuoren mallitytön yllättävää kuolemaa. Rowlingin kerronta on hitaasti etenevää, viihdyttävää, dialogipainotteista - ja kovin tasaista. Ei yllättäviä juonenkäänteitä, ei nopeita leikkauksia ajassa tai paikassa, ei väkivallalla mässäilyä... Rowling kirjoittaa tarinansa perinteiseen brittidekkarityyliin, mikä tekee lukukokemuksesta todella rauhallisen: useammin kuin kerran huomasin tekstin muuttuvan silmissäni eräänlaiseksi taustakohinaksi. On tietenkin makukysymys, pitääkö näin rauhallisesta menosta vai ei, itselleni tämä teos sattui osumaan käteen nähtävästi oivaan aikaan. Käen kutsun hitaus tuntui juuri nyt äärettömän hyvältä.
Ja kun rauha on rikkomaton, kirjailijan harrastama tahaton komiikka ja kömpelöt sanavalinnat saattavat yhtäkkiä nousta lukuhetken suolaksi ja niin kävi nytkin. Olen lukenut monia Ilkka Rekiaron käännöksiä (juuri nyt luen hänen upeaa suomennostaan John Williamsin romaanista Augustus) joten olen varma, että tekstin 'kielikukkaset' eivät johdu suomennoksesta vaan ovat kirjailijan itsensä luomia. Jälleen kerran ihastelen kääntäjiemme ammattitaitoa ja laaja-alaisuutta, kykyä muokata tekstiä 'kirjailijalähtöisesti', alkuperäistä tekstiä kunnioittaen Olen jo pitkään halunut luoda blogiin oman tunnistepalkin upeille kääntäjillemme. Se olkoon ohjelmassani ensi viikolla.
Robert Galbraith: Käen kutsu (The Cuckoo’s Calling, 2013)
Otava 2013
Suomentanut Ilkka Rekiaro
Alkuperäiskieli: englanti
Minä olen pitänyt todella paljon Galbraithin dekkarisarjasta. Hitaitahan nämä ovat verrattuna moneen muuhun nykydekkariin, mutta eipä tuo haittaa. Jotenkin se hitaus ja juonenkehittelyt kuuluvat tämän sarjan tunnelmaan. Sarja vain paranee edetessään :).
VastaaPoistamarikaOksa, aion ottaa sarjan toisenkin osam lukuun, sitten kun iskee taas sellainen hyvin hitaan dekkarin nälkä. Tuo oli muuten yksi tämän teoksen vahvuuksista; en koe tätä nykyisin vallalla olevaa 'verta, kauhua ja nopeita leikkauksia' -tyyliä ollenkaan omakseni (esim. tyyliin Kepler).
PoistaHyvä tietää että sarja paranee edetessään! :)
Kiitos kommentistasi <3
Mielen tyhjentävä lukukokemus on joskus tarpeen. Ehkä voisin lukea tämän dekkarinälkään, onhan tässä paljon kiinnostavaa: Rowling, brittiläisyys jne.
VastaaPoistaKatja, kyllä: nämä tällaiset lukuhetket ovat toisinaan niin tarpeellisia :)
PoistaKiitos kommentistasi <3