30.11.2016

Mo Yan: Punainen durra

Kiinalaisen Mo Yanin vahva, värikkäitä ihmiskohtaloita ja elämää, sotaa ja rakkautta vyöryvä sukueepos vie lukijansa 1930-luvun lopulle, aikaan, jolloin Kiinassa käytiin Japanin hyökkäyksestä alkanutta ja yhä brutaalimmaksi käyvää Kiinan-Japanin sotaa.

  Kohtaamme kaksi sukupolvea ja vielä kolmannenkin, sen joka vetäytyy sivustaseuraajaksi ja toimii tarinan kertojana, sen joka päättää lähteä tutkimaan isovanhempiensa ja vanhempiensa vaiheita Koillis-Gaomiin, haluaa palata vielä kerran sinne minne juuret johtavat.
Kolme sukupolvea siis, ja yksi maankuulu viinatislaamo, yksi hulluakin hullumpi  rakkaustarina, yksi kirottu sota ja kaiken taustalla silmänkantamattomiin ulottuvat durrapellot, jotka kasvavat kuin itsestään ja jatkavat olemassaoloaan vielä senkin jälkeen kun... Pellot punaiset kuin syvin rakkaus tai veri, joka noille pelloille aikanaan vuodatetaan.  Väri, joka ennen merkitsi onnea, vaurautta ja voimaa saa tässä tarinassa kokonaan uuden merkityksen...

  Tarinamme alkaa eräästä kohtalokkaasta kohtaamisesta matkalla läpi viiltävälehtisten durrapeltojen... Nuorta, onnelliseen ja helppoon elämään tottunutta Dai Fengliania ollaan kantamassa kohti miehelää, kohti järjestettyä avioliittoa spitaalia sairastavan ja jo haudan partaalla roikkuvan miehen kanssa. Vasta 16-vuotias Dai Fenglian tuntee kulkevansa kohti kuolemaansa itsekin, kunnes kohtalo puuttuu peliin nuoren, villisydämisen Yu Zhan'aon hahmossa. Onni kääntyy, Dai Fenglianin ja tulevan rosvopäällikön ja komentajan Yu Zan'aon elämät kietoutuvat yhteen kuin kypsän durran varret.  Viinatislaamo kokee vallanvaihdoksen, uudet tuulet puhaltavat, uutta elämää syntyy. durrapellot lainehtivat punaista kultaa... Sitten saapuvat japanilaiset.
Ja japanilaisten jälkeen villiintyneet, nälkäiset koirat...

  Kuten kaikki sodat, myös Dai Fenglian ja Yu Zan'aon kohtaama sota on epäinhimillinen, brutaali, kertakaikkisen hohdoton ja turha. Sota muuttaa ihmisen,  se tappaa hänet vaikka ei veisi henkeä. Mo Yanin kerronta kylmää lukijan sisintä: väkivalta iskee kyntensä kaikkialle ja on pian niin rutinoitunutta, että sen vaikutuspiiriin joutunut ihminen  kokee aina jonkinasteisen sisäisen kuoleman. Juuri tämän seikan havaitseminen  hämmensi ja ravisteli minua eniten: mitä tapahtuu ihmiselle, jonka elinympäristössä väkivalta ei enää poikkeus vaan sääntö? Miten paljon maailmassa onkaan heitä, jotka joutuvat syntymään, kasvamaan, elämään ja kuolemaan olosuhteissa, joissa väkivaltaisen kuoleman toistuva näkeminen on vain yksi arjen perusprinsiipeistä... Mo Yan kuorii sodan yltä kaiken  hohdon ja romantiikan eikä nosta yhtäkään henkilöhahmoaan sankarin asemaan. Sota tuottaa vain ja ainoastaan uhreja, ei koskaan kunniaa.

  Hämmentävää on se, kuinka paljon kauneutta ja kontekstiinsa nähden hiukan järkyttävältäkin tuntuvaa huumoria Punaiseen durraan sen sisältyy. Kauneus ja nauru hehkuvat sodan rumuutta vasten lämpiminä ja vahvoina, kuin yksinkertaisin siveltimenvedoin piirrettyinä. Mo Yanin funktionaalinen, satiiritilkkasilla maustettu kerrontatapa ihastutti minua valtavasti samaan aikaan kun podin totista tuskaa romaanin väkivaltakohtauksia lukiessani. Syntyi sisäinen ristiriita, minkä koen pelkästään positiiviseksi merkiksi siitä, että tulen muistamaan lukemani vielä pitkään...

  Vuonna 1955 syntyneen, Nobelilla palkitun Mo Yanin Punainen durra antoi minulle taas uusia, hienoja näkökulmia Kiinan lähihistoriaan ja kulttuuriin, jotka ovat minulle vielä Suuri Tuntemattomuus. Ymmärrys kasvaa pisaroittain, olen kuullut joskus sanottavan ja siihen uskon minäkin.  Punainen durra kuului kirjasyksyni odotetuimpiin, eikä intuitioni pettänyt: vaikka hyppäsin Mo Yanin johdattamana kauas mukavuusalueeni ulkopuolelle, olen onnellinen siitä että uskalsin tarttua teokseen.

  Romaanin takakansi tietää kertoa, että Mo Yan on oikealta nimeltään Guan Moye. Mo Yan on kirjailijan taiteilijanimi, joka tarkoittaa 'älä puhu'. Nimi muistuttaa virallisen Kiinan pyrkimyksistä kontrolloida taiteilijoiden ja yhteiskunnallisten aktivistien ilmaisunvapautta.
Mo Yanilta on suomennettu Punaisen durran lisäksi myös romaanit Seitsemän elämääni (Otava 2013)  Viinamaa (Otava 2014), jotka kumpikin nousevat nyt lukulistalleni.

Toivoisin kovasti, että tämä teos saisi osakseen enemmän blogisavuja.


Mo Yan: Punainen durra (Honggaoliang jiazu, 1987)
Otava 2016
Suomentanut Riina Vuokko
Alkuperäiskieli: kiina
Arvostelukappale. Kiitokset kustantajalle.

21.11.2016

Sjón: Valaan suusta


Niin siinä kävi taas että islantilaisen Sjónin (Sigurjón ”Sjón” Birgir Sigurðsson) onnistui kiepahuttaa minut jo toistamiseen pikkusormensa ympäri. Edellisen kerran hän vei minua rusettimutkalle romaanillaan Poika nimeltä Kuukivi (Like, 2013), jonka luin pari vuotta sitten hetken mielijohteesta; tuohon saakka minulle tuntemattomana pysytelleen kirjailijan teoksen nimi houkutteli, ei vähiten siksi että kuukivi sattuu olemaan yksi kauneimmista tietämistäni korukivistä. Vaikka sittemmin kävi tietenkin ilmi että eihän romaanissa kivistä puhuttukaan vaan ihan jostain muusta...

Se oli ihastusta ensi sivuilta. Rakastuin Sjónin uniikkiin tapaan kirjoittaa, siihen millä tavalla hän luo arkitodellisuuden näkyväksi, värittää sen toisista maailmoista ja kaikkeuksista peräisin olevin sävyin niin että lukija näkee kaiken kuin uutena, jollakin erikoisella tavalla kirkastettuna. Vaikka Poika nimeltä Kuukivi oli monin paikoin myös rankka lukukokemus, se jätti jälkeensä unohtumattoman, hyvän muiston.

  Tämä tänä syksynä suomennettu Valaan suusta -romaani sitten vain entisestään syvensi aiempia tunnetilojani. Teos vie lukijansa 1600-luvun alkupuolen Islantiin, vanhan ja uuden ajan mielenkiintoiseen solmukohtaan, jossa ensiaskeliaan ottava nykyaikainen tieteellinen maailmankuva, ikiaikaiset uskomukset ja kristinuskon katoliset ja protestanttiset suuntaukset taistelevat paikasta pohjoisen auringon alla. Eletään epävarmuuden vuosia, noitavainot roihuavat Pohjolassa kiivaimmillaan, uskonsodat eivät ota loppuakseen, väkivalta ja sairaudet korjaavat ihmisiä kuin viljaa. Valistuksen aika on tulossa, mutta vielä eivät airuet soi, eivät ainakaan niin että ne tavallisen kansan korviin saakka kuuluisivat...

 Tähän historian solmukohtaan on sattunut syntymään myös romaanin nimihenkilö, Jónas Pálmason, jolle tiedonhalu ja kertakaikkinen uteliaisuus kaikkea olevaista kohtaan koituu kohtaloksi. Jónasin lisänimi Oppinut kertoo kaiken ja on vallanpitäjille lopulta liikaa: lapsuudestaan lähtien hän on imenyt itseensä tietoa kuin pieni sieni ja pääsee jo hyvin varhaisessa vaiheessa kiertämään kylillä parantajan ja tietäjän roolissa. Jónas on todellinen renessanssi-ihminen, hänessä yhdistyvät lääkäri, luonnontieteilijä, kansanparantaja, runolaulaja, näkijä, filosofi ja taiteilija. Miehen voimakas persoona ja kirkas äly muodostavat valtaapitäville lopulta uhan, josta on päästävä eroon: hänet tuomitaan noituuden harjoittamisesta ja karkotetaan autiolle Gullbjarnareyn saarelle täydelliseen yksinäisyyteen. Rangaistus on uteliaalle, tiedonhaluiselle ja tieteitä seuraavalle Jónasille pahin mahdollinen...

  Autio saari on mielenkiintoisella tavalla kaksijakoinen paikka: Gullbjarnareyllä ei ole mitään ja samaan aikaan siellä on läsnä koko olevaisuus. Kokonaisen maailman löytäminen yhdestä paikasta, kuvaannollisesti yhdestä hiekanjyväsestä, oli minulle yksi tämän romaanin mielenkiintoisimmista ja merkittävimmistä teemoista. Yhteisöstään hyvin julmalla tavalla eristetyksi joutunut Jónas kasaa ylpeytensä rippeet ja ryhtyy  kertaamaan erikoislaatuista elämäänsä, kuuntelijoinaan muutama saarelle eksynyt eläin, ilman haltijat ja alati muotoaan muuttava meri. Todellisuus ja yhä hurjemmiksi käyvät näyt sekoittuvat toisiinsa ja synnyttävät yhä uusia maailmoja, harhakuvitelmiako vain vai näkyjä jostain toisesta maailmasta, vielä tulevasta? Valaan suusta -romaania voi lukea kuvauksena ihmismielen vähittäisestä musertumisesta, mutta kyllä - haluan nähdä Jónasin tarinassa myös muita, syvempiä ja samalla valoisampia, voimaannuttavia tasoja,.

   Kaikki on muutoksessa, kaikki syntyy uudelleen, pienin yksityiskohta toistaa kokonaisuutta niin kuin pieni aalto toistaa korkealla kumottavan kuun kuvajaista. Jónasin saari on kuin muinainen alkujumala Gaia, maan alku, joka synnyttää maailman uudelleen ja uudelleen, ja kaikki tapahtuu nyt ja tässä, silmiemme edessä...

   Luoja sentään, miten hienosti Sjónin teos sitoo yhteen 1600-luvulla vallinneet maailmankäsitykset, erään todellisuudessakin eläneen miehen kohtalokkaan elämäntarinan, uskonnot, filosofian, luontorakkauden, yhtä hyvin kuin vasta vuosisatoja myöhemmin ilmoille putkahtavat kehitysteoriatkin...
Minä heilun ja taivun tuulen mukana kuin ruohonkorsi, jotta se ei pysty kaatamaan minua kumoon... --- Kuuluu ujellusta, kirkumista, hyräilyä, valitusta, itkua ja vihellystä... Kuuluu eläinten ja ihmisten ääniä, kokonaiset kuorot laulavat, kokonaiset laumat huutavat nimeään... Mikä äänitaideteos... Ikään kuin itätuuli kantaisi luokseni kaikki maailman äänet yhtä aikaa ja sekoittaisi surullisimmat yhteen iloisimpien kanssa... --- ... pohjoisessa merestä kohoaa laskuveden aikana pieni saari, jonka läpi kulkee tunneli... Hän avaa suunsa ammolleen, sulloo suunsa täyteen pilviä, tunkee niitä poskiinsa, kurtistaa kulmansa, syöksyy alas saarelle ja asettaa suunsa sen itäpuolelle... Hänen nimensä on Euros... Ja hän puhaltaa... Ja soittaa... Ja puhaltaa...
Majakka maailman laidalla...
         Täällä minä seison jalat tutisten ja kuvittelen olevani melkein suuri...


Romaanista on blogannut myös Kirjasähkökäyrän Mai.


Sjón: Valaan suusta (Rökkurbýsnir- skáldsaga, 2008)
Like 2016
Suomentanut Tuomas Kauko
Alkuperäiskieli: islanti
Arvostelukappale. Kiitokset kustantajalle

11.11.2016

Hanna Weselius: Alma!

Miksi musikaalisesti lahjakas, säveltämistä rakastava Alma Mahler ei sävellä?
Miksi nuori naiskuvataiteilija hukkaa energiansa, jumittuu kelpaamattomuutensa ja epävarmuuksiensa miettimiseen sen sijaan että keskittyisi työhönsä, uppoutuisi sydämensä kyllyydestä taiteensa tekemiseen?

Mikä meitä naisia ajaa yhä uudelleen ja uudelleen katselemaan ja itseämme ja toisiamme, valintojamme ja tekemisiämme ulkopuolisin ja toisinaan peräti tuomitsevin silmin ? Eikö riitä, että ympäröivä maailmamme tekee sen puolestamme?

 Näiden teemojen ympärillä pyörii Hanna Weseliuksen monisärmäinen ja fragmenttimainen esikoisromaani, joka kietoo yhteen kolmen naisen tarinat sadan vuoden aikajänteellä. Weselius kirjoittaa räiskyvästi, miltei tulikivenä kipunoiden. Hän käsittelee aihettaan ilahduttavan rohkeasti, vailla silkkistä häveliäisyyttä, tuo esiin sen, mistä usein vaieta; asenteet naissukupuolta kohtaan ovat yhä vieläkin kuin kivikaudelta ja pahinta on, että myös me naiset itse saatamme vahvistaa noita asenteita: käytämme niitä paitsi toisiamme myös itseämme vastaan, useimmiten tosin tiedostamatta.

 Weselius tuo näyttämölle kolme naista, joista ainakin kaksi tuntuu elävän omassa, erillisessä kuplassaan vailla todellista yhteyttä maailmaan, saati omaan itseensä. Voisivatko nämä naiset ymmärtää toisiaan, toistensa vaikuttimia ja kohtaloita? En tiedä, onko Weseliuksen agendana ollut tämä, mutta ainakin itse aloin miettiä Alma!:a lukiessani naisten välistä solidaariutta ja sen tärkeyttä.

  Kohtaamme säveltäjä Gustav Mahlerin vaimona tunnetuksi tulleen Alman kotiinsa jumittuneena tuijottelemasta ikkunoista tyhjin katsein... Elämä on kutistunut kodin kokoiseksi, aika tiivistynyt niihin harvoihin, lyhyisiin tuokioihin joina kuuluisa mies malttaa jättää toisaalla tapahtuvan 'todellisen' elämän ja suvaitsee - ehkäpä pikaisena anteeksipyyntönä? - pistäytyä kotona. Alman oma elämä on pysähtynyt, piano jää koskemattomaksi, säveltäminen ei tule kyseeseen, vaikka taitoa ja intohimoa riittäisi..Alma, oi Alma, miksi tyytyä näin vähään kun tarjolla on koko maailma. Katso, miehesi Gustav on jo tarttunut siihen, mikset siis sinäkin, senkin strutsinsulkainen struudelini...

Sata vuotta myöhemmin nuori suomalainen taiteilija tarpoo Helsingin pakahduttavassa, valoisassa keväässä oikeutusta omalle olemiselleen ja taiteentekemiselleen... Oman tien löytäminen on yhtä vaikeaa kuin Almalle, kummatkin ovat juuttuneet ympäristön heille asettamiin olemisen raameihin, kummallakaan ei ole voimia potkaista itseään niistä ulos. Eipä aikaakaan kun lukijan jo tekisi mieli (Weseliuksen tarinaan kehittelemän  kaikkitietävän ja hyvin kipakan sivutarkkailijan tavoin) potkaista naisia persuuksiin:herätkää ja toimikaa, te itseenne käpertyneet luuserit!

 Weselius näyttää kerrassaan ovelasti, kuinka helppoa sanoilla on piiskata, alistaa, tehdä kohde kertaheitolla arvottomaksi. Weseliuksen luoma sivustaseuraaja (nainen muuten  hänkin) katsoo sadan vuoden takaista, keski-ikäistyvää Almaa ja suorastaan seivästää hänet sanoillaan. Kuinka helppoa onkaan nähdä maailma mustavalkoisena, kuinka helppoa on arvottaa toisen tekoja ja tekemättä jättämisiä omasta näkökulmastaan...
Kertojaääni tuskastuu: Alma, sinä suurisilmäinen, mukavuudenhaluinen lehmä, silkkiin kiedottu strutsinsulkainen struudeli, joka barrikadien ja taistelun sijaan ajauduit mihin ajauduit, lopulta miehen sylistä toiseen, eikö sinusta todellakaan muuhun ollut? Julmia osaamme olla suuressa vihassamme, jota tunnemme alistuvaa ja mukautuvaa ihmisluonnetta kohtaan. Kuka se sanoikaan, että helvetissä on erityinen paikka niille naisille, jotka auttamisen sijaan alentavat toisensa...

Weseliuksen kolmas naishahmo on Alman ja Ainon vastinpari, juristi,joka päivisin pelastaa julmien miesten kynsiin jättäytyneitä naisia ja elää vapaa-ajallaan itsetietoista, omavoimaista elämää. Weselius rakentaa romaaniinsa tehokkaita kontrasteja, jotka toimivat yllättävästi ja saavat selityksensä viiveellä. Juristi on vapaa, hän on se, jolla olisi mielestäni voimaa nousta naisia ympäröivän asenneilmaston yläpuolelle, mutta tekeekö hän niin...

Alman, Ainon ja juristin tarinoiden lomiin Weselius luo viiltäviä katsauksia ympärillämme avautuvaan maailmaan... Mukaan ovat päässeet Nigerian yössä siepatut 129  koulutyttöä (vai oliko heitä sittenkin 132 (!) ), tornitalon seinään liimattu kolmemetrinen, aina vieteltäväksi valmis bikininainen, eräs julkkistanssijatar, josta me kaikki olemme varmasti sanoneet (ainakin hiljaa mielessämme) oman mielipiteemme... Elämme yhä vieläkin maailmassa, jossa nainen tulee määritellyiksi ja arvioiduiksi päivittäin kymmeniä, ellei satoja kertoja kaikilla muilla paitsi rakentavilla ja rakastavilla tavoilla. Maailmassa, jossa naisten tulisi tukea toinen toistaan, ehdoitta.

Rakastuin Weseliuksen kerrontaan, siihen tapaan, jolla hänen tekstinsä elää ja loiskuu iloisesti yli äyräiden. Kirjan loppukaneetti sai minut muuten suorastaan hykertelemään lukijaonnesta. Kotoiselle kirjallisuustaivaallemme on syttynyt jälleen uusi, rohkea ja valoa kantava tähti. Toivon, että Weselius jatkaa kirjoittamistaan, sillä tahdon lisää tätä hyvää!

Alma!-romaania on luettu myös täällä: Kirjan pauloissaP.S. Rakastan kirjoja, Pieni kirjasto,  Reader, why I marry him Tuijata. Kulttuuripohdintoja ja Täysien sivujen nautinto,

Weselius voitti romaanillaan vuoden 2015 Kirjan vuoden kirjoituskilpailun. Teos pääsi myös Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkintoehdokkaaksi. Voittaja julistetaan ensi keskiviikkona, 16. päivä kuluvaa kuuta.


Hanna Weselius: Alma!
Wsoy 2016

3.11.2016

Mihail Šiškin: Kaunokirjoituksia

Venäläissyntyisen, tätä nykyä Sveitsissä asuvan Mihail Šiškinin edellinen suomennos Neidonhius nousi viime vuonna lukemieni ulkomaisten romaanien kärkipaikalle. Teos oli haastava  ja samalla täydellinen, unohtumaton lukukokemus.
Odotin Šiškinin tänä syksynä suomennettua kirjoituskokoelmaa sielu innosta (ja vähän pelostakin) väristen: minkälaiseen Odysseiaan Šiškin minut Kaunokirjoituksillaan johdattaisi...

  1961 syntynyt Šiškin on eittämättä yksi kiitetyimmistä ja tunnetuimmista venäläisistä nykykirjailijoista. Hän on valloittanut lukevien ihmisten sydämiä maailmalla - ja parin viime vuoden aikana myös täällä Suomessa: Šiškinin vierailu viime vuoden Helsinki Lit -festivaaleilla  esitteli meille vaatimattoman ja itsenäisesti ajattelevan kirjailijan, joka kantaa selässään Pegasoksen siipiä...   Linkin takaa löytyvässä keskustelussa Šiškin kertaa ajatuksiaan  Venäjän nykytilanteesta ja historiasta, ja pohtii sellaisenkin ihmeellisen ilmiön kuin  'venäläisen sielun' olemusta.

  Yhdeksän kirjoituksen Kaunokirjoituksia-kokoelma sisältää sekä novelleja että esseitä. Useammin kuin kerran kategoriat menevät myös ihanasti sekaisin, eli  Šiškin vapauttaa itsensä ja tekstinsä (ymmärrykseni mukaan hänelle hyvin luonteenomaisesti)  kaikenlaiselta lokeroinnilta ja kategorisoinnilta.
Tekstin vapaus ja kokeilevuus tulivat hänen kohdallaan tutuiksi jo Neidonhiuksessa, mutta tällä kertaa lukukokemus sujuvampi, jopa niin että aluksi hämmennyin: olenko sivuuttamassa nyt juuri jotakin tärkeää, jotain mitä en nyt vain huomaa? Tästä syystä lupasin itselleni palata kokoelmaan vielä uudemman kerran, sillä toisinaan käy niin, että luettavan todellinen sisältö avautuu vasta uusintakierroksilla ja ajan kanssa.

  Lukukokemuksesta uhkasi siis tulla edellistä Šiškiniäni lempeämpi, seestyneempi... Nautin hänen tekstistään niin kuin nautitaan helteisen iltapäivän huumaavasta tunnelmasta. Ja sitten - kaikeksi onneksi ja autuudeksi -  juuri kun olen vajoamaisillani venäläisen sielunmaiseman loputtomiin, autioihin ja aavoihin syvyyksiin, tulee käänne, tulee herätys: tekstiin kätketyt terävät oivallukset sivaltavat ilmaa kuin salamat...

  Useissa kirjoituksissaan Šiškin muistelee lapsuuttaan ja nuoruuttaan Moskovassa, palaa sukunsa historiaan ja omiin elämänvaiheisiinsa: mikä teki tästä nuoresta, ehdan neuvostokasvatuksen saaneesta opettajaäidin pojasta kirjailija Mihail Šiškinin? Millaista on elää ja kasvaa kahden todellisuuden välillä, oppia elämään puolielämää uskonsa ja ajatustensa vastaisesti? Mikä veti nuoren miehen ajatuksia toiseen suuntaan?
He opettivat meille valhetta johon eivät itse uskoneet, koska rakastivat meitä ja halusivat meidän selviytyvän. He tietenkin pelkäsivät sanovansa vääriä sanoja, mutta vielä enemmän kuin omasta puolestaan he pelkäsivät meidän puolestamme. Maassahan käytiin kuolemanvakavaa ottelua sanoilla. Oli käytettävä oikeita sanoja ja vältettävä vääriä. Kukaan ei ollut vetänyt rajaa niiden välille, mutta jokainen tunsi sisimmässään sen rajan...
Sanoihin ja kieleen Šiškinillä on erityislaatuinen, ristiriitainenkin suhde. Kieli on ollut hänen vihollisensa, ystävänsä ja rakastettunsa, se on kaikki mitä on ja vielä enemmän. Kieli voi yhtä hyvin erottaa kuin yhdistää meitä,  Šiškin sanoo, ja voi kuinka oikeassa hän onkaan... Miten voi sanoittaa asioita, joille ei sanoja löydy? Entä miten käy, kun sanojen merkitys katoaa, kun muoto voittaa sisällön ja ymmärryksen?

 Jotta kieli eläisi, sen ja käyttäjän välisen suhteen täytyy olla jatkuvassa käymistilassa, Šiškin tuntuu ajattelevan. Kirjailijan lähtö Sveitsiin muuttaa tuota suhdetta jopa niin radikaalisti että kirjoittamistyön perustuksetkin kolisevat: Venäjällä aloitettu romaani on purettava osiin ja rakennettava uudelleen, samalla tavoin kun suhde äidinkieleen on rakennettava uudelleen. Šiškin avaa kirjoitusprosesseihinsa liittyviä teemoja mielenkiintoisesti ja hämmentävän avomielisesti. On ihanaa ja lohdullista havaita, että kirjoittaminen on hänenlaiselleen mestarikirjoittajallekin jatkuvaa itsensä testaamista, epäilemistä, rajojen ylittämistä, etsimistä - ja löytämistä...

  Kokoelman aiheet liikkuvat vapaasti ajassa ja paikassa. Seuraamme Šiškiniä lapsuudesta aikuisuuteen, äiti Venäjältä maailmalle ja takaisin. Fakta, omaelämäkerrallisuus ja fiktio vuorottelevat, henkilöt ja aikakaudet vaihtuvat: Sveitsin (pilvisen) tähtitaivaan alta siirrymme  1800-luvun lopun Venäjälle, missä nuori nainen riutuu aatteen palon ja rakkauden välillä, kohtaamme kohtalon runteleman oikeuden kirjurin, joka pakenee todellisuutta kirjainten kauneuteen... Seuraavassa hetkessä hyppäämmekin jälleen nuoren Šiškinin olkapäälle seuraamaan hänen vaivihkaista heräämistään  kirjailijuuteen, siihen paljaaseen, itsenäiseen ja järjestelmistä vapaaksi pyristelevään kokemisen ja näkemisen tilaan, josta me hänet parhaiten tunnemme...
Kiitos, tämä matka oli ilo.

Suuret kiitokset myös teoksen suomentajalle, upealle ja armoitetulle sanataiturille Vappu Orloville. Olet helmi!
Ja kaikki sulautuu yhdeksi kokonaisuudeksi: niin tampillinen takki kuin Bobby Clarken hampaaton hymy, niin Robert Walserin lumihanki kuin se hajonnut bussi nro 77, joka kerran ei päässyt Dorogomilovskajalle asti, niin että me päädyimme talsimaan lätäköissä. Ja minä, joka nyt näpytän läppärilläni näitä sanoja. Ja se joka lukee nyt tätä riviä...

Mihail Šiškin: Kaunokirjoituksia 
WSOY 2016
Suomentanut Vappu Orlov
Arvostelukappale. Kiitokset kustantajalle