21.9.2013

Kari Hotakainen: Luonnon laki



Kari Hotakainen: Luonnon laki, 2013
Kustannusosakeyhtiö Siltala

“Rautala istui teräksen keskellä ja vapisi kuin lapsi, joka on ollut pitkään vedessä eikä löydä heti pyyhettään. Ei voinut täristä liikaa, muuten murskaantuneet jalat olisivat lähteneet kokonaan irti vartalosta. -- Ja hetken päästä kirskahtivat auton katto, ovet ja palkit levälleen, ja hänet nostettiin varovasti paareille: kipu oli tulikuumaa laavaa, joka kihisi avohaavoissa, sitten lähti taju, loppui kipu, alkoi lento.
-- Pelastushelikopteri nousi ja jätti verisen maan. Rautala heräsi geelivuoteella. Hän oli oppinut, nyt hän katsoi taivasta.”


 Kari Hotakainen julkaisi Luonnon laki -romaaninsa noin puolitoista vuotta rajun auto-onnettomuutensa jälkeen. Oli odotettua, että kirjailija käyttäisi onnettomuuskokemustaan jonkun tulevan kirjansa materiaalina. Se, että kokemus muuntui romaaniksi näin nopeasti, oli minulle yllätys. On kuin Hotakaisella olisi ollut tulenpalava kiire siirtää kokemuksensa mahdollisimman nopeasti lukijoilleen siten, ettei aika ehtisi muistojen ja kirjoitusprosessin väliin. Luultavasti tämä on ollut häneltä aivan oikea ratkaisu, sillä romaani huokuu autenttisuutta. Hotakaisen teksti muistuttaa tapahtumapaikoilta lähetettävää suoraa, suorastaan hengästyttävän hektistä uutisvirtaa - ja toisinaan mielessä häivähtää  tosi-tv-formaattikin.

 Vaikka Hotakainen on valinnut kirjansa päähenkilöksi fiktiivisen henkilön, minulla oli ajoittain vaikeuksia erottaa kirjailijaa ja hänen luomaansa henkilöä toisistaan. Useammin kuin kerran mielikuvitukseni lähti omille teilleen ja sairaalavuoteella makasikin yhtäkkiä aivan Hotakaisen näköinen ja oloinen mies. Saattaa olla, että tämä mahdollisuus faktan ja fiktion sekoittumisesta on ollut osin tarkoituksellista - tai sitten asialla ei ole kirjailijalle sen suurempaa merkitystä. 

 Kirjan päähenkilön, Rautalan hahmo on tavallisen suomalaisen yrittäjämiehen ikoni:  hän  - isä, poika, kohta ukki, leski, maalämpöyrittäjä - on tottunut itsenäiseen toimintaan ja kovaan työhön, oppinut huolehtimaan itse itsestään, eikä siksi juuri arvosta tyttärensä kannattamia aatteita vastuullisesta solidaarisuudesta tai globaalista oikeudenmukaisuudesta. Ansiokas yrittäjyys peittää Rautalan toisen puolen: hän harjoittaa kuittikauppaa ja pakoilee taloudellisia vastuitaan. Sitten sattuu vakava onnettomuus ja kaikki, mihin hän on uskonut ja mitä tavoitellut, tuntuu murentuvan tomuksi. Mies herää kylmään todellisuuteen ja alkaa kysellä: kuka hoitoni maksaa ellei juurikin se niin suuresti halveksimani yhteiskunta verovaroineen? Jätetäänkö minut lusmuilevana konnana kylmästi turvaverkon ulkopuolelle? Voinko palata työelämään, vaikka jäisin käytännöllisesti katsoen jalattomaksi? Miten minun käy?  Miten tyttäreni, hänen kohta syntyvän lapsensa, vanhempieni ja yritykseni käy?

 Rautalan ensimmäiset päivät sairaalassa kuluvat sumussa.  Todellisuus ja aistiharhat sekoittuvat, tarina poukkoilee harhaisen mielen lailla. Toipumisen edetessä tarinan kaari selkenee, mutta tietynasteinen hajanaisuus piinaa kirjaa sen loppuun asti, mikä on toisaalta ymmärrettävää: Rautalan elämä on mennyt uusiksi, asioiden selkeytyminen vie oman aikansa keneltä hyvänsä saman kokeneelta.

 Rautala makaa sairaalassa ja elämä hänen ympärillään jatkaa kulkuaan: hänen tyttärensä odottaa esikoistaan ja synnyttää pian, hänen ikääntyvät vanhempansa yrittävät selvitä arjestaan äidin aivohalvauksen jälkeen. Rautalan tummaihoinen kummipoika pakenee väkivaltaista kohtaloaan Suomeen. Jo aikuistuneen pojan ainoana toiveena on löytää ’kummisetä’ Rautala, joka on tykönään unohtanut hyväntekeväisyysjärjestön kanssa tekemänsä kummisopimuksen jo kauan aikaa sitten. Tämä pieni sivujuoni tuo kirjaan oman draamankaarensa.

 Nykyhetki tulee kirjassa pelottavan lähelle: Rautalan retkottaessa sairasvuoteellaan maan hallitus pelastaa Suomea tekemällä julkisiin menoihin historiallisen mittavia leikkauksia. Kuluja lasketaan nyt sitä tahtia, että kaiken kokeneita ministereitäkin heikottaa. Mediatapahtumaa seurataan television välityksellä niin sairaalassa kuin Rautalan vanhempien ja tyttären kotonakin, tunteet kuohahtavat, mehukeitot lentävät ruutuun. Ollaanko tässä viettämässä hyvinvointivaltion hautajaisia? Miten meidän käy, mihin joudumme, jos turvaverkkomme viimeisetkin säikeet pettävät?

 Yhdeksi Luonnon lain tärkeimmäksi henkilöhahmoksi nousee Laura, sairaanhoitaja, jonka tarinaa seurataan läpi romaanin. Hotakainen tekee Lauran työstä hienovireisiä, tarkkoja havaintoja ja kirjoittaa naisen muotokuvan herkästi ja kauniisti. Romaania voikin tältä osin pitää kunnianosoituksena jaksamisensa äärirajoilla työtään tekeville terveydenhoitoalan ammattilaisille. Hieno ele, josta  Hotakainen ansaitsee mielestäni erityiskiitokset!

 Luonnon laki on tietenkin - jälleen kerran- taattua Hotakaista. Uskon, että he, jotka hänen kirjaansa ovat odottaneet, eivät pety tälläkään kertaa. Vakavasta aiheestaan huolimatta Hotakainen käsittelee maailmaa ja henkilöitään jäätävän humoristisesti, ironian pilke silmissään, lämpöä ja ymmärrystä silti unohtamatta.

 Romaaniin on kasaantunut paljon aineksia ja sen rakenne on hieman hajanainen. Voi olla, että Hotakainen on jättänyt romaaninsa muodon harkitun irtonaiseksi - tai sitten ei. Mieleen nousee, miten kirjailija käsittelisi dramaattista, elämään mullistanutta kokemustaan ja sen esiin nostamia teemoja vaikkapa viiden vuoden kuluttua, kun hän saisi kokemuksiinsa ajan tuomaa perspektiiviä. Ehkäpä hän sen vielä joskus tekeekin?

Kirjasta löytyy arvioita muun muassa näistä blogeista: Eniten minua kiinnostaa tie ja  Marin kirjablogi.



~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Kulunut viikko on ollut niin kiireinen, että blogien päivitys on ollut tauolla. Blogikierrostakaan en ehtinyt tehdä. Tuon asian korjaan heti tänään, kun olen hoidellut päivän arkirutiiinit pois tieltä. Siihen asti toivottelen mukavaa lauantaipäivää! 

12.9.2013

Syysaamuja


Vaikka päivät hehkuvat vielä kesäisinä, aamut kietoutuvat syksyyn.
 
Toivottelen mukavaa, lämmintä torstai-iltaa!


7.9.2013

Kesä jatkuu...


/kuvaa on käsitelty/


Vuodet ympäriinsä vihreällä vuorella
hallussa taivas ja maa, päivä ja yö.
Metsän linnut livertävät, hiljaisuus syvenee,
kalliosta pulppuava lähde ei häiritse.
Vuorenhuippu toisensa jälkeen: taivaan maalaama kuva,
vierekkäiset puut: luonnon rakentama portti.
Kuka asuu kaiken tämän keskellä?
Kenkien jäljet katoavat vihreään sammaleeseen.

Ema Saikoo
Suomentanut Kai Nieminen

~~~~~~

Luvussa on tällä hetkellä useita kirjoja. Päätin lukea ihanan Andreï Makinen tuotannon uudestaan, joten yöpöydälläni on hänen ensimmäinen suomennettu romaaninsa Ranskalainen testamentti. Sen ohella luen Milan Kunderan romaania Kiireettömyys. 
Luettuani Hesarista Kari Hotakaisen uuden kirjan arvostelun ja hänestä tehdyn pitkähkön haastattelun, en voinut olla pikkuisen maistelematta Hotakaisen Luonnon laki -romaania, jonka olin ajatellut varata isälleni syntymäpäivälahjaksi. Sankari saa sen sitten melkein uutena ;)
Joku näistä kirjoista ilmestyy blogiin lähiaikoina. 

Toivottelen mukavaa lauantai-iltaa!

3.9.2013

Thorgny Lindgren: Akvaviitti


 Kun tulenpalavana saarnamiehenä tunnettu Olof Helmersson palaa neljänkymmenen vuoden poissaolon jälkeen entiseen seurakuntaansa Pohjois-Ruotsin Länsipohjaan, hänellä on tuomisinaan järisyttävä viesti: Kaikki, mitä hän on tähän saakka julistanut totuutena Jumalasta, pelastuksesta ja taivaan riemuista, on ollut silkkaa valhetta. Elämän mylleryksissä uskostaan luopunut saarnaaja tietää nyt, ettei Jumalaa, syntiä, taivasta ja helvettiä ole olemassa. Helmerssonin on korjattava tekemänsä kauhistuttava virhe ennen kuin on liian myöhäistä, saatettava lopullinen totuus kaikille tiettäväksi. Hänen tunnollaan on satoja sieluja, jotka on pelastettava uudelleen, tällä kertaa uskon ikeen kurimuksesta.

 Helmersson hyppää pyöränsä selkään ja lähtee etsimään harhaanjohtamiaan sieluja Länsipohjalaisilta kylänraiteilta. Vanhan sielunpaimenen pettymykseksi suurin osa hänen seurakuntalaisistaan on ehtinyt jo kuolla, jäljellä ovat enää vanha, kuolinvuoteellaan sinnittelevä Gerda sekä nelikymppinen Marita, joka niin kovasti muistuttaa jotakuta Olofin läheisesti tuntemaa…
Seudun uskonelämä näyttää käyneen oman kuolinkamppailunsa jo aikaa sitten: taivaallista käyttöä vaille jäänyt rukoushuone on muutettu metsästysseuran kokoontumistilaksi, jonne rakennuksen entinen päämieskin toivotetaan tervetulleeksi: ‘talvi-iltaisin täällä lyödään korttia!‘, hänelle luvataan. Rukoushuoneen kultaisin raamatunlausein koristeltu saarnastuolikin on saanut uuden elämän Nybrännan Bertilin hunajatarhoilla ja toimii siellä siunauksellisena mehiläispönttönä. Jokin liikahtaa Helmerssonin sisimmässä.

 Entisen seurakuntansa mantuja kierrellessään Helmersson näkee, kuinka aika ja alakulo ovat harmaannuttaneet ennen niin eläväisen seudun, sen kylät, talot ja asukkaat. Helmerssonia  muistetaan täällä hyvällä: hekin, jotka eivät saarnaajan voimallisesta yrityksestä huolimatta Herran pelkoon koskaan  kääntyneet, sanovat hänen tuoneen seudulle elämää. Hänen vuotensa täällä olivat olleet kaikin tavoin siunauksellisia!

 Vanha herätyssaarnaaja on hämmennyksissä. Alun alkaen kristallinkirkkaana siintänyt takaisinkäännytystehtävä näyttää käyneen mahdottomaksi, koska seurakuntaa ei enää käytännössä ole olemassa. Hänen mielessään myllertää muutakin: mitä vastata kuolinvuoteellaan makaavalle, uskossaan raudanlujalle Gerdalle, joka ennen kirkkauteen siirtymistään haluaa tarkentaa muutamia mielessä pyörineitä uskonkysymyksiä. Ja mitä tehdä, kun juuri se syntinen, jota hän ei koskaan, kovista yrityksistä huolimatta saanut käännytetyksi Jumalan pelkoon, pyytää häntä pitämään vielä yhden tulikivenkatkuisen saarnan 'ihan vain vanhojen hyvien aikojen muistoksi'. Voisiko entinen hengenmies saarnata omatuntoaan vastaan, kohdata saarnaamisensa vaikkapa puhtaana taidenautintona. Siinäpä on Helmerssonille taas uutta pohtimisen aihetta. Hän huomaa kaipaavansa saarnaamista, se on tosiasia, jota ei käy kieltäminen.

 Akvaviitti on kertomus uskon ja epäuskon törmäyksestä, rakennemuutoksen kurimukseen joutuneesta maaseudusta, vahvasta paikallisidentiteetistä, Me-hengestä. Se on kertomus peräänantamattomuudesta, elämän pienistä ja suurista ihmeistä, salaisuuksista, joita ei voi järjellä selittää ja joiden edessä tulisieluisinkin luopurisaarnaaja joutuu lopulta nöyrtymään.

 Tartuin aiheltaan hieman yllättäväänkin Akvaviittiin muun muassa siitä syystä että tiesin Thorgny Lindgrenin loistavaksi satiirikoksi. Enkä pettynyt: Lindgrenin lempeän satiiriseen kerrontaan ei kerta kaikkiaan voi olla ihastumatta. Teksti on yksinkertaista ja maanläheistä, sen jälkimaussa on häivähdys jälkiuunileipää ja mustaa, mehevää multaa. Satiiri osuu, mutta se on kilttiä kuitenkin,    - onneksi, sillä juuri näin sydämellisen kohtelun Länsipohjan sitkeäluonteinen, lempeä väki mielestäni ansaitsikin. Ja vielä yksi erityishuomio:  Oli ihanaa huomata Lindgrenin olevan niitä kirjailijoita, jotka malttavat olla alleviivaamatta ja selittelemättä kirjoittamaansa. Mikä luottamuksen osoitus lukijaa kohtaan!

Romaanista löytyy tarinaa myös muun muassa näistä blogeista: Leena Lumi, Kirjantila ja Unni lukee


Torgny Lindgren: Akvaviitti ( Norrlands Akvavit, 2007)
Kustannusosakeyhtiö Tammi, 2009
Suomentanut Liisa Ryömä