10.1.2019

Michelle Obama: Minun tarinani


Tulen muistamaan aina erään marraskuisen yön vuonna 2008: Istun television ääressä ja seuraan Yhdysvaltojen presidentinvaalien ääntenlaskentaa - tulos kääntyy lopulta historialliseksi: Barack Obamasta  tulee Yhdysvaltojen ensimmäinen mustaihoinen presidentti. Kuulen korvissani Obaman iskulaseen Yes We Can, kyynelehdin hiukan - ja tunnen voimaannuttavaa onnea. Monille yhdysvaltalaisille Obaman valinta merkitsi tietenkin omaa sentimentaalista hetkeäni enemmän: oli lupa odottaa muutosta, todellista ja käänteen tekevää. Vaikka Obaman valtakaudella oli luonnollisesti myös ongelmansa, hän totta totisesti sai aikaan muutoksia, muun muassa paljon puhutut sosiaaliset uudistukset, joita juuri nyt on ryhdytty ajamaan voimallisesti alas.

Nuo hetket vuosien 2008 ja 2009 vaihteessa olivat toivoa antavia ja taianomaisia,  siitäkin huolimatta että Yhdysvallat ja koko muu maailma kärsi jättimäisestä lamasta. Muistan uuden presidenttiparin virkaanastujaiset, muistan hieman jännittyneen virkavalan, heidän yhteisen tanssinsa: muistan ajatelleeni kuinka upean ja suorastaan uljaan roolimallin maailman tytöt ja naiset saivat Barack Obaman vaimosta Michelle Obamasta. Tässä oli First Lady, joka seisoisi miehensä rinnalla, mutta joka olisi samalla itsenäinen, omilla aivoillaan ajatteleva - nainen, jolla oli poliitikon vaimon roolin lisäksi myös oma vahva elämänsä ja oma historiansa.

Michelle Obaman muistelmateosta on osattu odottaa ja se ilmestyi suomeksikin miltei samaan aikaan kuin rapakon takana. Teos on keikkunut meillä pohjolassakin eniten myytyjen ja eniten lainattujen kirjojen listoilla. Minä otin teoksen lukuuni vähän ennen joulua ja sain kirjan päätökseen vastikään.
Michellen kirjaa oli ilo lukea. Yhdysvaltojen entinen ensimmäinen nainen jakaa lukijoidensa kanssa niin hyvät kuin huonot hetkensä, avaa yksityiselämäänsä ja julkista rooliaan yllättävänkin avoimesti, vaikka tietenkin tiedämme, ettei kaikkea voi paljastaa, jotakin jää aina piiloon ja arvoitukseksi, ja hyvä niin.

Teoksessaan Michelle muistaa niitä tuhansia ihmisiä, joita hän miehensä virkakaudella tapasi: useat tapaamisista jättävät hänen sydämeensä ikuisen lämmönhehkun, mutta tietenkin joukkoon mahtuu myös negativisia kokemuksia - melkein kaikkea taivaan ja maan väliltä. Hän kiittää perhettään, sukuaan, edellisiä sukupolvia, jotka raivasivat tietä sille, että se, minkä piti olla mahdotonta, kävikin mahdolliseksi. Sydäntä lämmittävä havainto oli  myös Michelle uskallus olla terveellä tavalla ylpeä itsestään - omista toimistaan ja saavutuksistaan. Pienenä sivujuonteena minun on pakko sanoa että tällaista asennetta soisi viljeltävän enemmän myös täällä Suomessa: viimeksi tänään satuin kuuntelemaan juttua ravintoloitsija-kokista, joka oli perustanut Helsinkiin erittäin laadukkaan fine dining - ravintolan. Kun tästä laatuasiasta kokille mainittiin, hänen ensimmäiset sanansa olivat: no, laadukas ja laadukas...  Mistä ihmeestä tämä itsensä alentamisen kulttuuri meillä juontaa?

Tässä muistelmateoksessa kohtaamme naisen, joka on suunnattoman päämäärätietoinen, työteliäs, kunnianhimoinen. Nämä ominaisuudet iskostuivat Michelleen jo lapsena, Chicagossa, South Siden köyhälistöalueella, missä hän syntyi ja kasvoi työtä pelkäämättömien vanhempiensa ainoana tyttärenä. Monen muun afroamerikkalaisen suvun tavoin myös Michellen suku oli siirtynyt aikoinaan etelävaltioista Yhdysvaltojen pohjoisosiin paremman elämän toivossa, mutta kuten suurin osa maan mustasta kansanosasta on saanut tuta, heillä ei sielläkään ollut todellisia mahdollisuuksia koulutukseen, saati kykyjään vastaavaan sosioekonomiseen nousuun.  Vielä 1970-luvulla mustien lasten koulutukseen panostaminen oli perin harvinaista South Siden kaltaisissa paikoissa, mutta  Michellen ja tämän veljen vanhemmat valitsivat toisin: he tekivät kaikkensa lastensa koulutuksen järjestämiseksi ja loppuun saattamiseksi. Jos vaellamme Michellen sukupuussa vain neljä sukupolvea historiaan, löydämme amerikan häpeällisille juurille: Michellen iso-iso-iso-isoisä Jim Robinson syntyi orjaksi vuonna 1850. Vähän yli sadan vuoden kuluttua hänen jälkeläisensä astelisi valkoiseen taloon. Talon valtiattarena Michelle toimikin voimakkaasti tasa-arvoisemman koulutuksen puolesta. Erityisesti tyttöjen koulutus oli ja on yhä lähellä hänen sydäntään.

Michelle loisti koulussa, varsinkin kun hän tahmeahkon ja turhauttavan alun jälkeen  siirtyi sopivan, älyllistä haastetta tarjoavan opettajan huomaan. Koulutien jälkeen opinnot jatkuivat Princetonissa ja  Harvardin oikeustieteellisessä. Michelle klaarasi kovan tason koulutuksen vastoin kaikkia ulkopuolisia odotuksia, ainaiset epäilijät ympärillään: tosiasiassa vain oma lähipiiri uskoi tämän sinnikkään nuoren naisen mahdollisuuksiin. Sen lisäksi, että Michellen täytyi suoriutua opinnoistaan kuten kenen tahansa opiskelijan, hänen piti kaiken aikaa osoittaa olevansa riittävän hyvä ja oikeassa paikassa. Tämänkaltainen tilanne vie ihmiseltä yllättävän paljon voimia, mutta Michelle selvisi päättäväisyytensä ja yhä kohoavan sisunsa ansiosta. Michelle jos kuka tietää, millainen tie mustan amerikkalaisen täytyy kulkea päästäkseen osoittamaan todelliset kykynsä, ollakseen samalla viivalla valkoisten kanssa. Yiopistoaikanaan hän toden totta havaitsi kuuluvansa vähemmistöön, ja tunsi itsensä kuin vieraaksi pääosin valkoisista koostuvan opiskelijajoukon keskellä.

Mutta Michelle pärjäsi ja pääsi lopulta korkeapalkkaiseen työhön arvostettuun lakiasiaintoimistoon - jälleen yksi lasikatto oli murrettu. Täällä hän kohtasi ensi kertaa myös Havaijilla syntyneen Barackin, joka tuolloin oli vielä oikeustieteen opiskelija - älykkään, rennon, mutta yhtä kaikki kunnianhimoisen nuoren miehen, jonka tulevaisuudensuunnitelmat uinuivat vielä ruususen untaan - mutta olivat varmasti jo kehittymässä...

Seurustelunsa alussa he tuskin  tiesivät, minne heidän yhteinen tiensä johtaisi. Noina vuosina Michellelle  tapahtui myös jonkinlainen  ammatillinen/yhteiskunnallinen herääminen: vaikka hän rakasti korkeapalkkaista huipputyötään, jotakin tuntui silti puuttuvan: harkinnan jälkeen Michelle irtisanoutui lakifirmasta, pestautui voittoa tavoittelematttoman toimijan palkkalistoille ja alkoi tehdä sitä mitä oli rakastanut jo Princeton-vuosinaan: tavoitteena oli auttaa vähemmistöihin kuuluvia nuoria paremman koulutuksen ja mahdollisuuksien äärelle. Palaset alkoivat viimein loksahdella kohdilleen. Samoihin intresseihin oli myös Barack tahollaan suuntautumassa ja pian kuvaan astuisi politiikka. Yhdysvaltojen seuraavan hallitsijaparin tarina oli puhkeamaisillaan kukkaan.

Michelle kertoo kirjassaan, että Barack ja hän ovat parina varsinaiset Jing ja Jang, ja ehkä siksi niin hyvä yhdistelmä kuin ovat. Rauhallinen Barack tuo hänen elämäänsä rentoutta ja tyyneyttä ja on aina kunnioittanut vaimonsa itsenäisyyttä, halua omaan elämään ja uraan. Barackin poliittinen ura tuli Michellelle yllätyksenä, eikä aivan miellyttävänä sellaisena: hän tiesi, mitä poliitikolta ja poliitikon vaimolta tultaisiin vaatimaan, eikä pelkkä kotona miestään odottelevan vaimon, eräänlaisen sivustakatsojan rooli tuntunut houkuttavalta. Mutta kaikeen voi tottua ja kasvaa, ja niin kävi myös Michellen kohdalla: Barackin noustessa paikallispoliitikasta senaattiin Michelle loi itselleen selviytymisstrategian, joka piti kutinsa myös korkeimmalla tasolla, tiukimmissa mahdollisissa tilanteissa.

Näistä tilanteista, kamppailuistaan yksityisen ja julkisen elämän kulisseissa Michelle kertoo suorastaan ahmittavan kiinnostavasti: kuinka yhdistää perhe-elämä, parisuhde, omat ammatilliset ambitiot ja korkean tason politiikka sujuvaksi, elettäväksi arjeksi?
Miten kasvattaa lapsista järjellisiä olentoja keskellä mailman suurinta mediasirkusta? Mistä löytää yhteistä aikaa? Miten säilyttää itsenäisyytensä ja sisimpänsä koskemattomana, kun ympärillä kuohuvat poliittiset myrskyt, tai silloin kun yksinkertaisesti haluaisi viheltää pelin poikki edes hetkeksi, mutta ainut mahdollisuus on vain jatkaa? Kun yksityisyys vain - katoaa?

Mikä nainen, mikä tarina, ei ihme, että Obaman elämäkertaa on luettu ja kehuttu niin paljon. Kirja saa myös minulta  mitä lämpimimmän lukusuosituksen!

Michellestä lisää muun muassa täällä: Amman lukuhetkiHemulin kirjahyllyKirsin kirjanurkka, Kulttuuri kukoistaa ja Leena Lumi.


Michelle Obama: Minun tarinani
Otava 2018
Suomentanut Ilkka Rekiaro
Alkuperäiskieli: englanti

8 kommenttia:

  1. Kaisa Reetta, vetävää tekstiä ja syystä! Michelle on innoittaja, vaikka hän on heillä se tarkempi mutta Barackin kanssa oppii väkisinkin rentoutta:) Kyynelehdin molempien kausien voitot ja kuoviinit aukaistiin: Tätä oli odotettu niin kauan.

    Kirja, joka ei unohdu♥ Kirja, jota lukevat kaikki ikään, säätyyn ja sukupuoleen katsomatta♥

    ♥♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Leena, tämä tosiaan inspiroi - monella tasolla!

      Obaman kausia jäi kaipaamaan. Ajattelin tätä kirjaa lukiessani, että Michelle voisi ihan hyvin tehdä vaikka 'Hillaryt', mutta näin ei näemmä tule tapahtumaan, sillä hän kertoo, ettei ole kiinnostunut kovasta politiikasta.

      Tämä kirja ei tosiaankaan unohdu!

      Kiitos kommentistasi <3

      Poista
    2. kuoviinit ei ole uusi lintulaji vaan kuohuviini!

      Minun piti odottaa sinulta jotakin, jonka olen lukenut, mutta nyt en muista mitä...; joten en pääse sinua edes hätyyttämään:)

      ♥♥

      Poista
    3. :)

      Leena, olisko ollut Lilium Regale tai Uskottu nainen? Tänne mulle on tulossa seuraavaksi Ferranten kolmas (juu, nyt vasta!), Simbergiä ja sitten Anna Ekberg.

      <3

      Poista
  2. Tosiaan, sama kirja blogissa samana päivänä. ♥ Tämä on hieno, liikuttava ja innostava kirja. Nautin ja inspiroiduin.

    Ja samaa on sekin, että miten juhlalliselta, liikuttavalta ja upealta Barack Obaman virkaanastujaisten seuraaminen tuntui.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Katja, ihana sattuma! :)

      Sitä iltaa / yötä ei kyllä unohda.

      Kiitos kommentistasi <3

      Poista
  3. Sain kirjan joululahjaksi ja luin sitä hitaasti vähän kerrallaan, koska en halunnut sen loppuvan. Ihailemani Michelle O. osoittautui kirjassaan juuri samanlaiseksi kuin sydämeenkäyvissä julkisissa puheissaan: hän säteilee kirkasta ajattelua, voimaa ja lämpöä tavalla, jota täälläpäin ei juuri näe.

    Ihmettelin Michellen valintaa opinnoissaan. Hän kertoi keskittyneensä college-vaiheessa Princetonissa sosiologiaan, jos muistan oikein, ja jatkoi sitten Harvardissa lakiopinnoilla. Ne tuntuvat olevan aika kaukana toisistaan, yleensä kiinnostavat aika eri tyyppisiä ihmisiä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Virpi, tämä oli hyvä kirja lukea hitaasti - itsekin tein niin, osittain juuri tuosta samasta syystä, osittain siksi että aloitin kirjan joulun alla, jolloin oli kaikenlaista puuhaa...

      Jännittävä oli todellakin tuo hänen 'opintokimaransa', olisikohan USA:ssa helpompi vaihdella opintosuuntia? Siellähän ei ole tietääkseni varsinaisia pääsykokeita, vaan jatko määräytyy alkumenestyksen perusteella (näin olen ollut ymmärtävinäni..)

      Kiitos kommentistasi <3

      Poista

Lämmin kiitos kommentistasi!