Helena Ruuska: Hugo Simberg. Pirut ja enkelit

Hän tanssi enkelien, kuoleman ja pirujen kanssa - ja onnistui ikuistamaan ylimaalliset näkynsä roihuavalla intensiteetillä, niin että ne tulivat osaksi identiteettiämme ja yhteistä tajuntaamme.
 Hän on Hugo Simberg, taiteilija joka jätti pysyvän jäljen suomalaiseen taide- ja kulttuurihistoriaan - mutta ennen kaikkea sydämiimme.

Tunnemme hänen Haavoittuneen enkelinsä  (joka vuonna 2006 äänestettiin suomalaisten rakkaimmaksi tauluksi), tunnemme vahvatunnelmaisen Kuoleman puutarhan, Hallan ja  hänen aikoinaan täysin uudenlaista kirkkotaidetta edustaneet freskonsa Tampereen tuomiokirkossa. Mutta entäpä taiteilija itse, kuinka hyvin tunnemme rakkaimpien taideteostemme luojan?
Tunnustan, että henkilönä Simberg on jäänyt ainakin minulle tabula rasaksi, täydellisen tyhjäksi tauluksi.

Mietin tätä kirjoittaessani, tarvitseeko meidän tietää taiteilijasta - hänen henkilökohtaisesta elämästään ja urastaan - sittenkään mitään voidaksemme nauttia hänen taiteestaan, ymmärtää ja/tai tulkita sitä? Vastaus on ei, ei tietenkään tarvitse, mutta joskus yksityisyyden verhon raottaminen kannattaa. Taiteilijan elämään ja hänen työskentelytapoihinsa tutustuminen herättää mielenkiinnon - ja parhaimmassa tapauksessa tarjoaa mahdollisuuden tulkita ehkäpä hyvinkin tuttua taideteosta täysin uudesta, odottamattomasta vinkkelistä. Siksi rakastan taiteilijaelämäkertoja - ja siksi tartuin myös tähän vastikään ilmestyneeseen Hugo Simberg -kirjaan.

Helena Ruuska on kirjoittanut rakastetusta taiteilijastamme hyvin seikkaperäisen ja samalla hyvin klassisen elämäkerran. Hän käy läpi Simbergin elämänvaiheet - jäljet, joita Simbergistä on löydettävissä: kirjeitä, aikalaiskuvauksia, jälkipolvien muisteluksia, artikkeleita ja kritiikkejä ja muita Simbergistä kirjoitettuja teoksia...
-  ja tietenkin läsnä on myös Simbergin taide, jota on aikojen saatossa tutkittu ja tulkittu hyvinkin erilaisista lähtökohdista käsin. Ruuska esittelee Simbergin teoksia ja niiden saamaa vastaanottoa varsin laveasti - ja tulkitsee niitä myös itse.

Kirjelähteiden ja aikalaiskuvausten mukaan Simberg oli luonteeltaan voimakkaan dualistinen: hänen herkempi, sisäiseen maailmaan suuntautunut puolensa oli ehkäpä hänen taiteensa ydin ja alkulähde, mutta aiheutti taiteilijalle myös vakavaa masennusta, tunne-elämän myrskyjä, onnettomia rakastumisia  ja omiin taiteellisiin kykyihin liittyviä epäilyksiä.
Toinen puoli oli ulospäin suuntautunut, leikkisä, seurallinen ja optimistinen. Hänen taiteensakin tuntui tasapainoilevan näiden kahden vastakkaisiin suuntiin vetävän  puolen - tai voimalähteen - varassa: hän totisesti tunsi omat pirunsa ja enkelinsä. On hyvin houkuttelee ajatella, että kumpaakin  puolta tarvittiin synnyttämään ilmiö nimeltä Hugo S.

Ehkäpä Simberg  tunsi luontaista viehtymystä juuri symbolismiin, tuohon sisäisiä maailmoja ja mielen syvyyksiä luotaavaan taidemuotoon. Samasta taidesuunnasta imi innoituksensa myös hänen ystävänsä ja tärkein opettajansa Akseli Gallen-Kallela, mutta toisin kuin hän, Simberg ei tuntenut kiinnostusta kansallisromanttiseen ja jokseenkin ylevään karelialismiin; hänen kuvansa tuntuvat kumpuavan  jostakin paljon yksityisemmästä ja syvemmästä, ehkäpä omakohtaisesti koetusta.

Liitän postaukseeni kaksi teosta, jotka erityisellä tavalla puhuttelivat minua tätä kirjaa lukiessani. Kuvatus (1896),  joka on yksi Simbergin murtuneista mutta sympaattisista piruparoista, sanotaan eräiden tulkintojen mukaan kuvaavan taiteilijaa itseään. Teos on saattanut syntyä niinä hetkinä, joina masennus vei taiteilijan elämänilon, hetkinä joina hän epäili osaamistaan ja asemaansa suomalaisen taiteen kentällä. Oli totta, että realismin kyllästämä taidemaailmamme vierasti symbolismin kuvakerrontaa - siitäkin huolimatta että ymmärtäjiäkin löytyi. Masennuksiin taipuvainen Simberg saattoi pahimpina kausinaan nähdä itsensä totaalisena luuserina,  niljaisella kallionkielekkeellä tasapainoilevana piruparkana, jonka häntäkin on nähtävästi purtu verille (itse tulkitsen tuon pahasti vaurioituneen hännän taiteilijan pensseliksi, joka on kuvaannollisesti telottu kelvottomaksi...).

Toisinaan Simbergiin masennusjaksot ja muut selittämättömät oireet veivät hänet toipumaan sanatorioihin ja diakonissalaitokselle, mutta sitten oli taas palattava ja tartuttava väreihin...

Hugo Simberg: Kuvatus (1896) Kuvan lähde: Wikimedia Commons)

Toinen teos, vaikuttava Syksy II  voi avautua katsojalleen monin eri tavoin. Aikalaiskriitikot kummastelivat ja hylkivät taulua ja sen sisarteosta (Syksy I)
Näen teoksessa täydellisen luovuttamisen hetken, joka on samalla täynnä rauhaa ja ylimaallista tyyneyttä...

Hugo Simberg: Syksy II (1895) Kuvan lähde: Wikimedia Commons

Helena Ruuskan kirjan äärellä pääsemme kurkistamaan moniin hetkiin Hugo Simbergin elämässä: tutustumme Hugolle tärkeään lähipiiriin, nautimme kesäpäivistä hänen lapsuudemaisemissaan Viipurin Niemenlautassa, käväisemme ateneumissa (todellakin vain käväisemme, mutta palaamme sinne vuosien kuluttua uudelleen), osallistumme Eurooppaan ja Kaukasukselle suuntautuville opinto-, työ- ja näyttelymatkoille,  seuraamme Hugon työskentelyä Tampereen tuomiokirkossa ja  Ruovedellä, ystävänsä Gallen-Kallelan luona...
Humallumme elämästä, rakkaudesta ja taiteesta kera Simbergin ja tämän taiteilijatovereiden...

Vaikka tämä teos antaa Simbergistä ja hänen taiteestaan todella kattavan kuvan, jotakin hänestä jää myös ainakin osittaiseksi  arvoitukseksi. Tutkijat puntaroivat yhä esimerkiksi sitä, mikä oli hänen varhaisen kuolemansa perimmäinen syy - ja mistä sairauksista hän kärsi käytännöllisesti katsoen koko aikuisikänsä. Arvioita ja luotettavaa tietoakin asiasta on esitetty, mutta aina on ollut myös heitä, jotka ovat Simberg-tutkimuksissaan ja -kirjoissaan halunneet jättää tietyt asiat käsittelemättä ja niin muodoin yksityisiksi. Tiedetään esimerkiksi, että hänen leskensä Anni Simberg on taiteilijan kuoleman jälkeen polttanut osan kirjeenvaihdosta. Myös Helena Ruuska esittää asiasta oman näkemyksensä.

Suosittelen tätä runsaalla kuvituksella ja täydellisellä Hugo Simbergin teosluettelolla varustettua elämäkertaa luonnollisesti kaikille suomalaisesta taiteesta ja kulttuurihistoriasta kiinnostuneille!

Muualla blogeissa: Hemulin kirjahylly, Kirjasta kirjaan, Oma maa mansikka ja Tuijata. Kulttuuripohdintoja.

Helena Ruuska: Hugo Simberg. Pirut ja enkelit
WSOY 2018