Ihmemimmi Alice Munro

Olen huomannut käyttäytyväni tiettyjen kirjailijoiden suhteen oudon nurinkurisesti: kun kohtaan  kirjailijan, jonka tyyli iskee kirjamakuni ytimeen, saatan ruveta säästelemään hänen teoksiaan - vaikka kaiken järjen mukaan minun pitäisi tuossa tilanteessa rynnätä lukemaan kaikki, mitä häneltä käsiini saan. En tiedä, mistä moinen himmailu johtuu, ehkä minä vain tahdon säilyttää sykähdyttävimmät lukukokemukset tulevaisuuteen, pahimpia tai parhaimpia päiviä varten.
Tällaisia säästöön laittamiani kirjailijanimiä ovat muun muassa Don DeLillo, Italo Calvino, Virginia Woolf, Sarah Waters, muutamia mainitakseni.... Ja tietenkin on upea kanadalainen nobelisti Alice Munro, jonka selkeään ja koruttomaan tyyliin ihastuin heti ensikohtaamisella, ja niin voimakkaasti että ensimmäisenä Munro-teoksenani lukemani Kallis elämä -kokoelman tekstijuoksutukset tulivat jopa uniini.

Olen sitten pikkuhiljaa keräilllyt hänen tuotantoaan kirjahyllyyni sekä kovakantisina painoksina että pokkari-ja e-kirjaversioina. Hetken mielijohteesta luin toukokuussa kaksi hyllystä löytynyttä kokoelmaa peräkkäin ja nyt olen, jos mahdollista, entistäkin vakuuttuneempi Munron kirjailijakyvyistä - ja liitelen kirjallisissa taivaissa...

Mikä on hänen salaisuutensa?  Millä ihmeen konstilla hän nappaa lukijansa otteeseen, joka pitää kuin kokon kynsi kertomuksesta toiseen, kertaakaan herpaantumatta? Mistä hänen päällisin puolin yksinkertaisten, arjelta tuoksuvien novelliensa taikavoima kumpuaa?

Hänen arkiset tarinansa ovat useinkin niin yllättäviä, että toisessa yhteydessä ja toisin äänenpainoin kerrottuina ne olisivat sopivaa kamaa iltapäivälehtien klikkiotsikoiksi. Mutta Munron kertomana  tabloidimatskukin muuttuu syväksi, ihmistä ymmärtäväksi ja kaikin puolin loisteliaaksi kirjallisuudeksi.

Munro tekee taikojaan ja  kiertää lukijansa korkkiruuville: usein käy nimittäin niin, että novellin tapahtumat ja tunnelmat, joiden äärellä tunnen olevani jo tarinan ytimessä, liukuvat syrjään ja tekevät tilaa jollekin muulle, niin että juttu vaihtaa suuntaansa lennossa. Ja mikä hassuinta, temppu toimii joka kerta.

 Munro raottaa henkilöhahmojensa kulisseja, paljastaa heidän todelliset minänsä, pelkonsa, toiveensa, omimmat ajatuksensa. Kaiken sen, mikä on liian kipeää muistettavaksi ja muille jaettavaksi.
Eikö tämä olekin niin tuttua myös elävästä elämästä: kuinka monta kertaa kerromme itsellemme ja toisillemme  tarinoita peitelläksemme jotakin muuta - oikeastaan ilman, että edes huomaamme, mistä on kysymys. Yllättävät tapahtumat saavat alitajuiset kulissimme natisemaan ja piilossa pysyneet asiat - kokonaiset toiset maailmat - välähtävät hetkiseksi esiin.
Juuri näissä pienissä, välähdyksenomaisissa paljastumisen hetkissä piilee Munron novellien suurin voima...

Ihmiskuvaajana Alice Munro on tietenkin varsinainen velho. En oikeastaan edes käyttäisi hänen yhteydessään sanaa ihmiskuvaaja, sillä hän ei missään tapauksessa vain kuvaa henkilöitään, vaan hyppää heidän nahkoihinsa, muuttuu henkilöhahmoikseen. Hän tekee tämänkin 'temppunsa' sillä intensiteetillä, että tarinat tuntuvat kumpuavan hänen omasta elämästään, vaikka tiedän, ettei asia näin olekaan.
Munron äärimmäisen eläytyvä kerronta johdattaa lukijaa ymmärtämään - toisinaan hyvinkin syvien vesien kautta - hänen henkilöidensä motiiveja ja valintoja: miksi joku jää vaikeaan suhteeseen, josta kaiken järjen mukaan pitäisi ottaa hatkat, miksi joku toinen lähtee silloin kun pitäisi jäädä? Millaista on elää kylmässä ihmissuhteessa, tai seurata vierestä läheisen ihmisen itsetuhoisia elämänvalintoja?
Munro käsittelee ihmissuhteiden valta-asetelmia useimmiten naisen näkökulmasta, kuitenkin ilman moralisointia puoleen tai toiseen...

Yksi tämänkertaisen lukurupeaman mieleenpainuneimmista kertomuksista luotaa vavisuttavasti psykopaatin  toimintatapoja ja sitä, kuinka helposti hänen uhrinsa oma tahto ja ajatusmaailma murtuvat.  Synkässä kertomuksessa  raa'an kohtelun uhriksi joutunut nainen on valmis antamaan anteeksi jopa pahimman mahdollisen... En paljasta tässä kyseessä olevan novellin nimeä, jotta ne jotka eivät näitä kokoelmia ole vielä lukeneet, saisivat avata Munron varsin korkkiruuvimaisesti rakentaman kertomuksen ihan itse.

Nykyisen, paljon mediahuomiotakin saaneen ajatuksen mukaan kaunokirjallisuuden lukeminen kehittää ihmisen empatiataitoja ja sosiaalista älykkyyttä, kykyä asettaa itsensä toisen asemaan. Alice Munron teokset ovat mielestäni tässä suhteessa mitä parhainta luettavaa. Hänen tarinoidensa äärellä meillä on  mahdollisuus - kaunokirjallisen nautiskelun ohella - terästää  henkistä näkökykyämme ja oppia jotakin oikeasti uutta itsestämme ja toisistamme.

** Munron teoksista lisää muun muassa näissä blogeissa: Eniten minua kiinnostaa tie, Kirjasähkökäyrä,  Luettua elämää, Lukuisa,   Pieni kirjasto, Tea with Anna Karenina, Reader why did I marry him? ja Tänään luin.

Viha, ystävyys, rakkaus (Hateship, Friendship, Courtship, Loveship, Marriage. Stories, 2001)
Tammi 2002
Suomentanut Kristiina Rikman
Alkuperäiskieli: englanti

ja

Liian paljon onnea (Too Much Happiness, 2009)
Tammi 2010
Suomentanut Kristiina Rikman