Siri Hustvedt: Säihkyvä maailma

”...halusin lentää ja hönkiä tulta. Ne olivat minun hartaimmat toiveeni, mutta ne oli kielletty, tai siltä minusta ainakin tuntui. Meni hyvin kauan, hyvin hyvin kauan, ennen kuin annoin itselleni luvan lentää ja hönkiä tulta..."

Harriet Burdenin sisällä palaa. Lahjakas kuva- ja käsitetaiteilija pursuaa taiteentekemisen himoa, mutta tuntee törmäävänsä yhä uudelleen ja uudelleen New Yorkin taidemaailmassa vellovaan sukupuoliseen syrjintään. Epätoivoisista yrityksistä huolimatta hän ei saa taiteelleen nostetta; arkisen näköisellä, keski-ikäisellä naisella ei ole taiteilijalle tarpeellista mediaseksikkyyttä, eikä näin ollen myöskään  'taiteellista uskottavuutta'. Kaikki toki tuntevat Harrietin 'sen glamoröösin taidekauppiaan rikkaana, keski-ikäisenä (ja aika äkäisenä) leskenä, joka miehensä perintörahojen turvin elättää kolossaalisessa talossaan sivuraiteille eksyneitä taivaanrannan maalareita ja puuhailee siinä sivussa jotain epämääräisiä taidehommeleita. 

On niitäkin, jotka muistavat Harrietin pitäneen joskus jonkin näyttelynkin, mutta hei, kävikö siellä kukaan?

Tämä tarina voisi olla tosi. New Yorkin taide-elämä on miesten hallitsemaa aluetta, sanoo Siri Hustvedt: kaupungin taidetarjonnasta vain kaksikymmentä prosenttia on naisten tuottamaa, vaikka taideoppilaitosten opiskelijoista valtaosa on naisia. Epäsuhta ei voi selittyä taiteen 'laatueroilla'. 

Tämä karmea vääristymä on Säihkyvän maailman lähtölaukaus. Olemmeko edes tajunneet, kuinka paljon taiteellista (ja muuta) potentiaalia menetämme joka hetki, kun noin puolet porukasta joutuu (rakenteellisen syrjinnän ja alitajuntaamme iskostettujen mielikuvien vuoksi) dissauksen kohteeksi? 

Säihkyvässä maailmassa Hustvedt kysyy, täytyykö naisen häivyttää sukupuolensa saadakseen taiteelleen - ja itselleen - näkyvyyttä? Ajatus tuntuu paradoksaaliselta, mutta siinä on pelottavaa logiikkaa. 

Mitä tapahtuu, kun taidetta tekevä nainen piilottaa sukupuolensa, kääriytyy tuntemattomuuden viittaan, miehisen naamion taa. Tämä kirja on fiktiivinen ajatuskoe, mutta vastaavia kokeita on tehty myös elävässä elämässä -  meillä Suomessakin: kirjallisuuden puolelta muistamme tapaus Jukka Larssonin...

Harriet tunnustaa eräässä lukuisista muistikirjoistaan, että häntä piinaa halu kostaa; kostaa kaikille ääliöille, tyhjäpäille ja typeryksille, jotka vuosien ajan ovat ymmärtäneet hänen taiteensa väärin ja jotka silkkaa typeryyttään eivät ole nähneet Harriet Burdenia, vaikka ovat katsoneet. Harrietin ajatus kostosta on avoimen aggressiivinen, mikä jo sinänsä sotii yhteiseen alitajuntaamme iskostunutta, ihanteellista naiskuvaa vastaan: aggressionsa suoraan esittäville, 'hankalille naisille' on varattu oma erityinen, usein huumorilla ryyditetty paikkansa kulttuurissamme, ja tuon 'hankalan naisen' Harriet täyttää kyllä mennen tullen ja ihan joka suhteessa. Hustvedt on kirjoittanut Harrietin riemastuttavan vaikeaksi ihmiseksi, mutta yllättävästi nuo vähemmän ihastuttavat luonteenpiirteet eivät vie voimaa tarinan ytimeltä, vaan päinvastoin voimistavat sitä entisestään. 

Yksi tapa kostaa on saattaa vastapuoli naurunalaiseksi, Harriet tuumii ja päättää piilottaa tuotantonsa - ja itsensä - hyväksyttyjen taidekonventioiden taa. Ja sitten, sitten vain odoteltaisiin suurta paljastusta...

Hän hankkii itselleen kolme pseudonyymiä, kolme nuorta ja erittäin mediaseksikästä miestaiteilijaa, joiden nimissä Harriet luo taidettaan kuin riivattuna. Syntyy kolme näyttelyä, joista kaikista tulee menestyksiä, ja kriitikot suorastaan laulavat kliimaksia...

Jutun juonen voi jo melkein kokemuksesta arvata, juuri näinhän se menisi, eikö? Säihkyvä maailma voisi jonkun muun kirjailijan käsissä jäädä hyvinkin stereotyyppiseksi tarinaksi maailman epäoikeudenmukaisuudesta, mutta onneksi puikoissa on Hustvedt: hän kaivautuu syvemmälle, tarkastelee romaanihenkilöitään ja heidän valintojaan kriittisesti, koettelee heidän ajatuksiaan - ja laittaa tätä kautta myös omat ajatusrakennelmansa testiin;  Säihkyvä maailma on mielestäni hyvin reflektiivinen romaani. 

Hustvedt kokoaa Harrietin tarinan monista, toisiaan tukevista - ja toisiaan haastavista - palasista. Kertojana toimii kuvitteellinen toimittaja, joka kokoaa taiteilijan elämää kirjoihin ja kansiin tämän kuoleman jälkeen. Aineiston rungon muodostavat Harrietin lukuisat, aakkosittain merkityt  päiväkirjat, ja niistä piirtyvää kuvaa tarkennetaan lähipiirin haastatteluilla, lehtiarvioilla ja muilla kirjallisilla kommenteilla. Tämä kaikki tekee Säihkyvästä maailmasta myös rakenteellisesti mielenkiintoisen. Teksti vilisee intertekstuaalisuutta sekä viittauksia taiteisiin ja filosofiaan, psykiatriaan ja muihin tieteenaloihin. Luin teoksen e-formaattina, jossa e.m. viittausten perinpohjaiset selitykset on sijoitettu kirjan loppuun. Jätin ne useimmiten huomiotta, enkä silti kokenut jääväni mistään paitsi.  

Hustvedtin suuren kiinnostuksen psykoanalyysiin aistii. Hän luotaa henkilöitään piinallisen tarkasti, sukeltaa heidän mieleensä ja alitajuntaansa, nostaa esiin vuosia, jopa vuosikymmeniä piilossa pysyneitä kysymyksiä ja solmukohtia, jotka vaikuttavat voimakkaasti paitsi Harrietin ja hänen lähipiirinsä elämään ja heidän välisiin suhteisiinsa, myös taiteeseen.

Tulee aika, jolloin Harriet ja hänen pseudonyyminsä alkavat sulautua yhdeksi. Esiin nousee kysymys, missä ovat minuutemme rajat, voiko täydellisesti eriytynyttä 'minuutta' olla edes olemassa.  Hustvedtin pohdinnat olemassaolosta ja identiteetistä saivat minut täydellisen haltioitumisen valtaan.

Säihkyvä maailma on täydellisen nerokas romaani.   

Siri Hustvedt: Säihkyvä maailma (The Blazing World, 2014)

Otava 2014

Suomentanut Kristiina Rikman

Alkuperäiskieli: englanti