Antti Tuomainen: Tappaja toivoakseni & Synkkä niin kuin sydämeni

Suomen kansainvälisesti tunnetuin rikoskirjailija Antti Tuomainen nousi 2015 ilmestyneellä Kaivos-teoksellaan kotimaiseksi dekkaristisuosikikseni. Vetävä juoni ja kerronnan kaunokirjallinen ote vakuuttivat tämän, suomalaiseen dekkaritarjontaan lievästi sanoen 'varautuneesti' suhtautuvan lukijan. Viime vuonna ilmestynyt Mies joka kuoli ja vähän vanhempaa tuotantoa edustava Veljeni vartija olivat nekin vahvoja, hyvän jälkimaun jättäneitä lukukokemuksia. Viime kesäisen dekkariviikon päätinkin viettää yksinomaan Tuomaisen teosten parissa. Ensimmäiseksi käteen tarttui hyllyssä jo hyvän aikaa odotellut esikoiskirja;

Antti Tuomainen: Tappaja toivoakseni

Teoksessa on jo läsnä Tuomaisen myöhemmästäkin tuotannosta tuttuja teemoja: syvälle käyvät moraalikysymykset, vastuun ja koston, hyvän ja pahan, rikosten ja rangaistusten monimutkainen rajankäynti tuovat lukukokemukseen kaunokirjallisia syvyyksiä, jonkalaisiin dekkareita lukiessaan ei kovin usein törmää.

Näihin ikuisuuskysymyksiin joutuu vastaamaan myös tämän tarinan päähenkilö, alkoholisoitunut ja velkaantunut televisiokäsikirjoittaja Anto, jonka elämä on kuin vahingossa suistanut lain hämärälle puolelle. Anton menneisyydestä löytyy useita epämääräisiä sattumuksia ja tekoja, joita mies itse kuvaa mieluiten sanalla 'ystävänpalvelus'.

Tarinan alussa kaikki  näyttää sujuvan kuitenkin hiukan valoisammin. Anto yrittää päästä takaisin normaaliin elämään, hänellä on takanaan kahden kuukauden rikkeetön raitiusjakso ja edessä lupaava kesä orastavine rakkaussuhteineen. Suunnitelmat menevät uusiksi, kun ystävä menneisyydestä ottaa Antoon yhteyttä ja pyytää tältä  'ystävänpalvelusta': Anton taloudelliset huolet olisivat ainiaaksi ohi, jos hän suostuisi päästämään pari raa'an tapon tehnyttä miestä päiviltään. Moraaliseen vaakakuppiin kilahtavat nuoren äidin ja kahden surmaajan elämät. Voiko pohjatonta surua koskaan hyvittää?

Tuomaisen esikoinen kulkee raiteillaan mallikkaasti ja hyvällä vauhdilla. Tarinassa on kylläkin jonkin verran toisteisuutta, niin että Helsingin sateiset kadut ja kaarteet tulevat lukijalle varmasti tutuiksi; bensaa ja kengänpohjia palaa... En erityisemmin ihastunut teoksen rekvisiitanomaiseksi jääneeseen naiskuvaukseenkaan. Kirjan tarjoamaan kokonaiselämykseen moiset detaljit eivät kuitenkaan vaikuttaneet...

Viihdyin Anton seurassa niin hyvin, että viimeisen sivun käännettyäni tartuin hetsiltään Tuomaisen seuraavaan hyllystä löytyneeseen, eli:

Antti Tuomainen: Synkkä niin kuin sydämeni

Tällä kertaa sompailin länsi-uusimaalaisissa kartanomaisemissa ja Helsingin Eirassa. Kuten koordinaatit kertovat, tarinassa liikutaan rahakkaissa ja vaikutusvaltaisissa piireissä. Kalliiden kulissien takana elämä ei kuitenkaan ole aina sitä, miltä näyttää.

Romaanin keskushenkilö kolmekymppinen Aleksi Kivi, jonka elämä on pysähtynyt - kahdenkymmenen vuoden takaiseen päivään, jona hänen äitinsä katosi mystisesti ja jälkiä jättämättä. Kaikki viittaa rikokseen, mutta koska ruumista tai kunnollisia johtolankoja, saati epäiltyjä ei ole löytynyt, juttu on jäänyt selvittämättä. Ei liene ihme, ettei Aleksin surutyö ole päässyt alkuaan pidemmälle.
On vain aavistuksia, intuitiota, vuosia mielessä pyörineitä hämäriä muistikuvia... Jotta elämä voisi jatkua - tai pikemminkin alkaa - Aleksin on saatava selville, mitä hänen äidilleen tapahtui. Miehen tie vie Kalmelan kartanoon, upporikkaan liikemiehen Henrik Saarisen ja tämän tyttären Amanda Saarisen palvelukseen...

Pidän Tuomaisen tavasta luoda jokaiseen rikosromaaninsa päähenkilöään myöten uusi henkilögalleria. Nykyisen 'sarjatykityksen' aikakautena tällainen 'kerrasta poikki' -tyyli tuntuu raikkaalta ja toimivalta. Toisaalta, nyt kun olen lukenut Tuomaisen koko tähän saakka ilmestyneen tuotannon (yhtä teosta lukuun ottamatta), olen erottavinani teosten päähenkilöillä monia yhteisiä piirteitä. Voisi puhua melkeinpä Tuomaiselle ominaisesta 'arkkityypistä', jota kirjailija varioi ja kehittelee eteenpäin kirja kirjalta. Päähenkilön näkökulma on aina hiukan valtavirrasta poikkeava, sivusta katsova, mikä onkin erinomainen alkuasetelma rikosromaanille.

Tarinassa riittää juonenkäänteitä ja vetävyyttäkin. Koska Tuomaisen kerrontatyyli on enemmänkin toteavaa kuin (painostavaa) jännitystä lataavaa, pysyvät lukijan niskahiukset kuosissaan. Kesäiltaiset lukutuokioni etenivät mukavan leppoisissa tunnelmissa, siitäkin huolimatta, että romaanissa on myös väkivaltaisia kohtauksia.
Yhden ainakin omasta mielestäni täysin turhan, saippuasarjamaisen juonenkäänteen olisin heivannut tarinan lopusta kokonaan pois. Se ei kuitenkaan pilannut muutoin erinomaista dekkarikokemusta.

Antti Tuomainen: Tappaja toivoakseni  Alkuperäinen kustantaja: Myllylahti 2006, Like 2013

                             Synkkä niin kuin sydämeni Like 2013