Vesa Haapala: Karhunkivi

Olipa ihanaa, että uskalsin tarttua teokseen, jonka kirjoittajasta en ennen tätä tiennyt  - no niin - en yhtään mitään. Taas kerran tuli todennettua se, että pelkän intuition ohjaamanakin voi löytää tuoreiden, uutta näkökulmaa antavien lukukokemusten äärelle. Jos olisin seurannut kotimaista kirjallisuuskenttää viime vuosina hiukankin tiiviimmin, olisin kirjaan tarttuessani toki jo tuntenut Vesa Haapalan (s.1971) meriitit: hän on paljon julkaissut ja laajaa arvostusta nauttiva runolija, esseisti, kotimaisen kirjallisuuden opettaja ja -tutkija. Tänä keväänä ilmestynyt Karhunkivi on Haapalan ensimmäinen romaanimuotoinen teos.

  Karhunkivessä seurataan suht tavallisen vantaalaisperheen elämää. Haapalan valotus kohdentuu minäkertojana toimivaan isään ja murrosikää lähestyvään Lauri-poikaan, jolla on varhaislapsuudestaan asti ollut vaikeuksia luoda toimivaa suhdetta maailmaan. Oman tunne-elämän  ja ympäristön välinen ristiriita synnyttää pojassa ahdistusta ja vakavia käytöshäiriöitä. Tämä taitaa olla nykyisin valitettavan tavallinen tarina: samaan aikaan kun vanhemmat taistelevat Laurin raivonpuuskien kanssa kotona, he joutuvat tappelemaan poikansa oikeuksien puolesta viranomaisia vastaan: kaupungin erityisopetuksesta leikataan eikä asialliseen, pitkäjänteiseen terapiaankaan tunnu löytyvän resulsseja. Syyllisyyskin painaa: miten pitkälle oma pinna voi venyä? Ovatko he valinneet Laurin lääkehoidon vain itsekkäistä syistä, helpottaakseen perheen elämää? Mielessä pyörivät kuvat vanhemmista, jotka eivät jaksaneet, joista välinpitämättömyys, totaalinen pahuus on ottanut vallan...  Mutta tässä perheessä tuntuu asuvan rakkaus, joka on päättänyt kestää. Kaiken.

Paino. jos astumme yhtä aikaa tähän kohtaan, jää murtuu ja olemme kylmässä. Ehkä selviämme, mutta kova reuna on aina kauempana. On pakko katsoa toista kuin vierasta eikä niin kuin sitä, jona juuri on pelastanut. Me pysymme tässä vieraassa paikassa, joka on kokonaan merta. Keuhkot tulessa räpiköimme ja haukomme ilmaa. Saumat on meiltä kätketty, tämä on tarinamme, mutta saumat on kätketty. On jatkettava, mitään muuta ei voi ajatella. 

  Raivausta odottava mökkipalsta, Karhunkiveksi nimetty, on minäkertojan hengähdyspaikka. Kotiasiat, työpaineet kirjastossa, jatko-opinnot ja tekeillä oleva, kunnianhimoinen esseeprojekti  painuvat taka-alalle, kun moottorisaha käynnistyy ja puuta alkaa kaatua. Haapalan romaanissa metsä on yhä osa suomalaisen ihmisen identeettiä; se on syvimmän turvan, rauhan ja lohdun paikka, vaikka elämä muutoin olisi täysin kaupungistunutta.

Tällainen työ sopii minulle. Vain sytykkeet ja kädet ja silloin tällöin vesuri ja raskaimpiin jäännösrunkoihin saha kun on pakko pätkiä, ajatus lepää tässä alustamisessa, ja tunnen, että jotakin syntyy, näin se on ollut aina.

  Elämän pieniin yksityskohtiin keskittyminen maadoittaa mielen ja antaa sille tilaa vaeltaa. Pintaan nousee ajatuksia joilla ei aina ole selvää suuntaa, ne ovat kuin aihioita vasta, eivätkä ehkä koskaan saa lopullista muotoaan. Se, että Haapala antaa romaanissaan rohkeasti tilaa elämän ja ajatusten keskeneräisyydelle, on mielestäni tämän teoksen parasta ja ilahduttavinta antia. Elämä on arvaamatonta, joka suuntaan repsottavaa ja rönsyilevää. Se joka luulee elämänsä joskus valmistuvan, erehtyy. 

  Haapalan teos on erikoinen yhdistelmä metsää ja lähiöelämää, pikkutarkkaa arkikuvausta ja minäkertojan vapaudenkaipuuta hehkuvaa sisäistä vuoropuhelua, runollisuutta ja tiukkaa yhteiskuntakritiikkiä. Huomaan lukevani runoilijan kirjoittamaa romaania: eri tasoilla kulkevat kerronnalliset elementit löytävät yhteisen rytmin, jota on (pienen alkulämmittelyn jälkeen) helppo seurata. Haapalan  teksti huokuu runoa. Mieleen juolahtaa, luinko lyhyen ajan sisään jo toisen potentaalisen Finlandia-ehdokkaan...

Kiitän kustantajaa arviokappaleesta.

Vesa Haapala: Karhunkivi
Otava 2016