Markku Pääskynen: Sielut

Sielut alkaa kaikkien vanhempien pahimmalla painajaisella: Ainon ja Kristianin tytär, viidesluokkalainen Maija katoaa matkalla kouluun.  aina niin turvalliselta lintukodolta vaikuttanut pikkukaupunki on heräilemässä uuteen aamuun, linnut laulavat, ilma tuoksuu nousevalta auringolta jaa lähimetsä jonka kautta Maian koulutie kulkee, hehkuu kevään vihreyttä... Päivä ei voisi alkaa ihanammin, mutta seuraavassa hetkessä kaikki kääntyykin päälaelleen.

  Sateenkimalteisia koivuja, mäntyjä, lehmuksia, saarnia, tuomia, pajuja, kirkastui, tuuli, pilvistyi jälleen, tyyntyi. Esineet, värit ja muodot vierailla pihoilla alkoivat erottua:tuolit, pöydät, ämpärit, maljakot, ruukut, lapiot, kynttilänjalat, tuhkakupit, aurinkokellot ja niiden varjot. Myös ihmiset erottuivat: mies tupakalla, nainen, pieni poika leikkimässä veljensä kanssa ja heidän varjonsa.Tämä kaikki näkyi hyvin selvästi, eräs toukokuun viimeisten päivien hetki.

  Yksi puhelu muuttaa Ainon ja Kristianin aamun, koko maailma heidän ympärillään on nyt  toinen, tuttu kyllä, ja samalla kuitenkin täysin tunnistamaton. Miten syvästi he luottivatkaan siihen, että tulevaisuus kantaisi ja nyt... Aika pysähtyy: elämä ja kaikki heidän kokemuksensa puristuvat kasaan ja ovat läsnä samaan aikaan, Maijan kasvuvuodet, ilo ja onni, pienet surut, lomamatka turkoosille lomasaarelle, Maijan oma pihapuu ja sen alle kerätyt aarteet  - ne ovat asioita, joihin Ainon on tartuttava jottei lausumaton pelko saisi sijaa. Mutta mistä löytyvät ne maagiset sanat jotka poistaisivat sydänalassa  käärmeenä kiemurtelevan pelon, kääntäisivät ajankulun normaalille uomalleen ja toisivat Maijan terveenä kotiin?

  Pikkukaupungissa eletään tuona päivänä monenlaisilla aikatasoilla. On Ainon ja Kristianin aika, Maijan katoamishetkeen pysähtynyt ja itseensä kiertyvä, ja on se tasaisena virtaava aika, jota koko muu maailma tuntuu kaikesta huolimatta elävän. Kahden aikatason yhteentörmäyksessä maailma tuntuu repeytyvän, Maijan vanhemmat jäävät omaan kuplaansa, joka irtautuu ympäröivästä, sovitusta todellisuudesta ja loittonee siitä tunti tunnilta yhä kauemmaksi. On kuin tuo ajattomuuden kupla tarjoaisi heille turvaa todellisuudelta,   kuin he olisivat palanneet mielissään lapsuuteensa, siihen tilaan, jossa silmät  ja korvat sulkemalla saattoi taikoa pahan pois. Ja samaan aikaan se toinen todellisuus, se jossa Maija on ollut kadoksissa pian kokonaisen päivän, kulkee vääjäämättä kohti pimenevää iltaa, kohti aavistuksia, kohti lausumatonta pelkoa ajan loppumisesta.

 Pääskynen heilauttaa meidät vielä yhdelle aikatasolle: Maijan naapurissa asuvan pienen Taito-pojan suhde aikaan on lapsille tyypillisesti mutkaton: hänelle aikaa ei yksinkertaisesti ole olemassa. Taito näkee elämän loputtomana mahdollisuuksien virtana, hetkistä on otettava kiinni sitä mukaa kun ne tulevat elettäviksi ja sitten unohdettava ne  - Taito valloittaa maailman päivässä ja tekee sen huomenna uudelleen. Taitokin kokee joskus turvattomuutta aivan kuin Maijan isä ja äitikin juuri tällä hetkellä, eri asioista vain, mutta käyttää niiden torjumiseen yllättävän samanlaisia keinoja kuin trauman kokeneet aikuiset. Pääskysen kuvaus lapsen ja aikuisen psyyken rakenteiden yllättävästä samankaltaisuudesta on uskottava - ja oivaltava. Tietyissä elämäntilanteissa lapsuuden ja aikuisuuden välinen raja tuntuu katoavan ja käy niin, että (Pääskysen tekstin aikamuotoa  muuttaen); aika käy kerälle ja kiertyy itsensä ympäri niin kuin kiertyy se, joka kylliksi paettuaan löytää häntänsä jälleen. On kuin kaikki ikäkautemme ja kokemuksemme olisivat salaisesti läsnä jokaisessa hetkessämme, tahdoimmep sitä tai emme...

...oppia salaisuudet ja hylätä ne, tutkia viisautta ja tutkia mielettömyyttä ja ymmärtää ne yhdeksi ja samaksi, tutkia lapsuutta ja tutkia aikuisuutta ja havaita ne erillisiksi mutta yhdeksi, sulkea vihdoin kirja mieli täynnä ja tuntea tyhjyys ja väsymys asioiden edessä, ymmärtää nuo asiat valoksi ja pimeydeksi yhtaikaa, oppia että aika on menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus, kulkea tulevaisuuteen selkä edellä, kasvot menneisyyttä kohti, sillä nykyisyyttä ei enää ole, ei ole, eikä koskaan tule.

Pidän Pääskysen tavasta kirjoittaa. Pidän hänen runollisuudestaan, selittämättömyydestään, siitä, ettei hän tarjoile ajatuksiaan tarjottimelta, valmiiksi pureskeltuina viipaleina. Sielujen lukeminen on löytämisen ja vapaan tulkinnan iloa! Minä tulkitsin tarinaa omalla tavallani, joku muu saattaa löytää siitä toisenlaisia kiintopisteitä, koordinaatteja, joihin tarttua.
Markku Pääskynen (s.1973) on kirjoittanut kahdeksan teosta. Hänelle on myönnetty Savonia-kirjallisuusbpalkinto (2005) ja Kalevi Jäntin palkinto (2006). Finlandia-palkintoehdokkana hän on ollut kahdesti, Sielut-teoksellaan viime vuonna.

Olemmeko syvimmältä olemukseltamme sittenkin vain - aikaa?

Muualla blogeissa:  Hemulin kirjahylly, Kirjakaapin kummitus, Kirjavaras Rere, Nannan kirjakimara, Sinisen linnan kirjasto ja Sivutiellä.


Markku Pääskynen: Sielut
Tammi, 2015
E-kirja