John Williams: Butcher's Crossing

Kirjamaailma on arvoituksellinen - ja täynnä oikkuja.  Viime vuonna suomennettu John Williamsin romaani Stoner (Stoner, 1965) on siitä oiva todistus. Ilmestyessään laimeahkon vastaanoton saanut ja sittemmin vuosikymmeniksi unhoon painunut kirja hypähti muutama vuosi sitten - aivan kuin puskista - maailmanlaajuiseksi kirjalliseksi tapaukseksi. Surullisen haikea kertomus ikääntyvästä yliopistomiehestä sai sekä lukijat että kirja-arvostelijat polvilleen. Luin Stonerin itsekin ja vaikutuin. Mieli paloi halusta lukea Williamsin muutakin tuotantoa ja odotus palkittiinkin tänä keväänä: Stonerin  vanavedessä uusintakierroselle lähtenyt romaani Butcher's Crossing ilmestyi suomeksi viime viikolla.

Vereviin lännentarinoihin nojaava Butcher's Crossing on tunnelmaltaan hyvin erilainen kuin Stoner. Tarina sijoittuu mltei katastrofaaliset mittasuhteet saaneen talouslaman alkuun, vuosiin 1873-1874. Williams ei ole valinnut ajankohtaa sattumalta, sillä juuri lama on yksi tämän teoksen piilevistä, mutta sitäkin merkittävämmistä taustavoimista.
Kaiken keskiössä on nuori Hawardin opiskelija William Andrews, joka - kuin mielijohteesta - jättää yliopiston ja lähtee filosofi Ralph Emersonin innoittamana  länteen etsimään todellista, turmeltumatonta luontoa ja siinä samalla itseään. Will kulkee puolen mantereen poikki ja saapuu lopulta Kansasiin, preerian eristämään kaupunkiin nimeltä Buther's Crossing. Paikka on täynnä opportunisteja, karskeja biisoninmetsästäjiä sekä ilotyttö Francine, johon Will alkaa heti tuntea vetoa.

Will etsiytyy neljän miehen metsästysporukkaan ja lähtee viikkojen pituiselle, ankealle taivallukselle kohti vuoria, kohti seudun ainoaa suurta, metsästykseltä pelastunutta biisonilaumaa. Nahkat ovat vielä hinnoissaan, mikä tuntuu oikeuttavan veriset ja bakkanaaleja mustuttavat joukkoteurastukset niin, että biisonien lukumäärä hiipuu iipumistaan.
Matka vuorille tuntuu avaavan Willin silmät  jollekin, jota hän ei ole koskaan kokenut, saati tiennyt olevan olemassa. Jotakin olennaista tällä matkalla tapahtuu: löytääkö Will itsensä? Entä millaisen 'uuden minän' hän on valmis kohtaamaan? Nämä kysymykset ovat yhteisiä kaikille suurille draamoille.

Ja hän huomasi janoavansa vuoria yhtä kovasti kuin aiemmin vettä; hän tiesi, että vuoret olivat edessä, näkihän hän ne, muttei oikein tiennyt, millaisen nälän tai janon ne sammuttaisivat. (--) Andrewista tuntui kuin vuoret olisivat vetäneet heitä luokseen sitä voimakkaammin mitä lähemmäksi päästiin, ihan kuin ne olisivat olleet jättimäinen magneetti, jonka vaikutus oi suoraan verrannollinen etäisyyteen. Heidän lähestyessään hän koki jälleen imeytyvänsä, sisältyvänsä johonkin, jonka kanssa hänellä ei ollut ennen ollut minkäänlaista suhdetta...

  Vaikka Butcher's Crossing ei (lännentarinana) ensialkuun vaikuttanutkaan ihan 'siltä omimmalta' kirjallisuudeltani, imaisi Williamsin kertakaikkisen briliantti kerrontatyyli minut tuota pikaa mukaansa, siitäkin huolimatta, että teoksessa on mukana myös hyvin julmia elementtejä. On tosiasia, että päiviä jatkuvan biisonien joukkoteurastuksen seuraaminen oli minulle erittäin vaikeaa. Mutta nämäkään kohtaukset eivät sttenkään olleet itsetarkoituksellista väkivaltaa väkivallan vuoksi, sillä niiden kautta Williams näyttää viiltävän tarkasti, kuinka helposti ihminen muuttuu verenhimoiseksi, automaatiolla toimivaksi tappokoneeksi, kuinka helposti kaikki se, minkä miellämme kaikkein inhmillisimmäksi osaksi itseämme, on rikottavissa. Williams on velho: äkkiä näen silmissäni ihmiskunnan koko verentahraisen historian... Ja onko mikään loppujen lopuksi muuttunut: eläinten itseisarvo on 1870-luvun preerialla yhtä tuntematon käsite kuin 2010-luvun teollisissa lihantuotantolaitoksissa. Ennen kuin tuomitsen biisoninmurhaajien toimet, päätän kurkistaa jääkaappiini. Löytyykö broilerinsuikaletta tai leikkelettä, ja entäs se eilinen kanakastike...
Will tottuu murhaamiseen, mutta hän pohtii näkemäänsä. Hänen ajatuksensa ovat sukua nykyajassa tuikahtelevalle,  tiedostavammalle käsitykselle eläinten oikeuksista.

 Kun jahti viimein loppuu, alkaa tarina kuin alusta. Roolit kääntyvät päälaelleen: Williamsin luonto ei ole pehmeä ja turvallinen äidinsyli vaan julma, arvaamaton, tilaisuuttaan odottava vihollinen. Kerronta viltää veitsenterävästi: nämä neljä jahtiin lähtenyttä miestä ovat luonnon armoilla, mutta samaan aikaan ja mitä suurimmassa määrin myös osa sitä. Luonnon kanssa taistellessaan he siis kääntyvät ennen muuta itseään vastaan. Williams kuvaa tätä ihmisen ja luonnon välistä, kompleksista, miltei skitsofreenista suhdetta selkäpiitä kylmäävästi. 

Butcher's Crossing on verevä, anteeksipyytelemätön  kuvaus henkiinjäämisestä ja luonnosta, joka on yhtä aikaa kaipuun, vihan ja rakkauden kohde. Se on kertomus ihmisen mahdottomasta yrityksestä kesyttää kesyttämätön. Tarinan loppupuolella kirjassa avautuu vielä yksi Williamsin tarkoin pohjustama teema: villin lännen 'kultainen, vapaa aikakausi' on päättymässä ja uusi maailmanjärjestys ulottaa lonkeronsa autioimmillekin seuduille, pienyhteisöjä hajoittaen.

  John Wlliamsin tyyli iski minuun taas. Tätä juttua kirjoitellessani ja kirjan teemoja muistellessani teos alkoi nousta Stonerin veroiseksi lukukokemuseksi. Butcher's Crossing on konstailematonta jälkiuunileipää. Sellaista jota et voi pureksimatta niellä, mutta joka tekee sinulle yhtä kaikki hyvää.  Toivottavasti saamme suomennokseen myös Williamsin kolmannen romaanin Augustus ja mainion Ilkka Rekiaron sitä kääntämään. 

Mietteitäni Stonerista.

Muualla blogeissa: Lukutoukan kulttuuriblogi,  Lumiomena ja Ullan luetut kirjat.

Arvostelukappale. Kiitokset kustantajalle.

John Williams: Butcher's Crossing (Butcher's Crossing, 1960)
Bazar 2016
Suomentanut Ilkka Rekiaro
Alkuperäiskieli: englanti