Linda Olsson: Kun mustarastas laulaa


Myönnän aloittavani uuden kirjavuoden hieman hassusti: tuon blogiin peräjälkeen kaksi kirjaa, jotka ovat valikoituneet luettavakseni ulkokirjallisten syiden (eli teoksen selkämyksen värin) perusteella ja (jotta sattuman osuus olisi mahdollisimman suuri) hirmuisessa kiireessä. Loppiaisaattooni osuneen kirjan kannet ovat sävyltään kuin kevätyö tai mustarastaan laulu, yhtä herkät ja hempeät kuin niiden sisälle kätkeytyvä tarina.

  Linda Olsonin (s. 1948) kirjallinen tyyli on lempeä ja romanttinen. Hän maalaa romaanihenkilöistään kauniita ja herkkiä kuvia, valottaa ne utuisesti ja heittää kuvien ylle vielä tähtipölyäkin. En voi olla vertaamatta teosta Nicholas Sparksin kirjoihin (muun muassa Viesti mereltä, Kuuntele vain muistojasi, Muistojen polku), joten jos pidät Sparksista, olen varma, että Olssonin tyyli on sinua varten!

  Kun mustarastas laulaa kertoo yksinäisyydestä, elämänpelosta ja -janosta, rakastamisesta ja rakkauden vastaanottamisesta, siitä, kuinka voimme luopua peloistamme ja avata elämässämme uusia ovia silloinkin, kun luulemme päätyneemme umpikujaan. Sentimentaalisesti kerrottu, kaunis tarina tuo eteemme kolme yksinäistä ihmistä: näyttelijäntyöstään luopuneen Elisabethin, nuoren sarjakuvataiteilija Eliaksen ja antikvariaatistaan eläkkeelle jääneen Oton. He kaikki ovat elämän haavoittamia, vailla toivoa ja rakkautta. Elisabethin tilanne on vakavin, sillä hän kärsii syvästä masennuksesta, elämänpelosta, jopa rakkadenpelosta: Elisabeth on päättänyt sulkeutua kotiinsa avaamattomien muuttolaatikoiden ja mielikuvissa värjyvän vihreäpukuisen naisen huomaan, siihen saakka kunnes elämä katoaisi hänestä kokonaan... Sitten: ovikellonsoitto, toinen, koputus, huhuilu, väärään osoitteeseen mennyt postipaketti. Nuoren miehen sitkeys, joka lopulta palkitaan.
Kirjeitä nuorelle runoilijalle. Rainer Maria Rilke. Puhkiluettu ja koirankorvilla. Ja luultavasti ihan vikavalinta. Mutta siinä se nyt joka tapauksessa oli. Vailla kiitosviestiä. Mies ei ehkä ymmärtäisi, mistä syystä tai keneltä kirja oli. Se oli samantekevää.
  Sattuma  ja kirjallisuus saattavat nuo  kolme kohtalon kolhimaa ihmistä yhteen ja matka kohti valoa voi alkaa. Otto ja Elias kantavat Elisabethin ulos kuorestaan, siitä toivottomasta pimeydestä johon nainen on halunut kääriytyä kuin perhosentoukka koteloonsa. Olsson tarjoilee rakkauden ihmettä seuraavalle lukijalleen myös suunnattoman kauniita ruotsalaisia kesäöitä, musiikkia ja viiniä, syreenin tuoksua, mustarastaan konsertteja, rakkaudella laadittuja aterioita, pitkiä kävelyretkiä ja kirjallisuusviitteitä. Kesä on kukkeimmillaan, aurinko paistaa. Onni on tässä nyt.

  Tarinan on perusasetelmiltaan kohtuullinen. Kolmen siipirikon eheytymistarinassa on potentiaalia, mutta Olssonin sentimentaalinen ja loppua kohti yhä alleviivatummaksi muuttuva kerronta imee suuren osan tarinan voimasta pois (tämä on tietenkin yksi viihderomaanien helmasynneistä). Luin tätä kertomusta aikuisten satuna, enkä halua siksi kiinnittää huomiota esimerkiksi siihen, kuinka uskottavan kuvan Olsson antaa pitkään jatkuneesta ja syvästä masennuksesta kärsivän ihmisen toimintakyvystä ja hänen toipumisestaan (luulisin, että ihan näin helppoa se ei voi olla?).
Tarina on kaunis, toivoa antava, mutta minun makuuni aivan liian sokerihuuruinen. Onneksi Olsson sentään osasi jättää loppuratkaisun avoimeksi.

* Muualla blogeissa: Järjellä ja tunteella Kasoittain kirjojaKirjasähkökäyrä, LuettuaLukutoukan kulttuuriblogi ja Mari A:n kirjablogi.

* Tämän kirjan violetilla selkämyksellä kuittaan Ompun Luetaan sateenkaari -haasteen suoritetuksi.

Linda Olsson: Kun mustarastas laulaa (I skymningen sjunger koltrasten)
Gummerus 2015
Suomentanut Anuirmeli Sallamo-Lavi
Aluperäiskieli: ruotsi
E-kirja

Kommentit

  1. Kirjan loppu jätti todella paljon auki. Itse koin kirjan paljon synkempänä lukukokemuksena, kolme yksinäistä eri-ikäistä ihmistä, joista yksi oli vakavasti masentunut. Masentuneen elämä oli oikein kuvattu, sehän oli kestänyt jo vuosia.
    Yksinäisyys oikein riipi selkärankaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mai, teoksen loppu oli kirjallisena ratkaisuna hieno, se pelasti vähän.

      Juuri tuosta kertomastasi syystä koin kuvauksen masentuneen henkilön toimintakyvystä niin epäuskottavaksi: Elisabeth oli kärsinyt erittäin vaikeasta, hänen toimintakykyään haittaavasta masennuksesta vuosia ja silti hänen toimintakykynsä palasi hetkessä - kuin taikaiskusta. En väitä, ettei voisi koskaan tapaahtua, mutta...

      Kiitos kommentistasi :) <3

      Poista

Lähetä kommentti

Lämmin kiitos kommentistasi!