Juha Itkonen: Hetken hohtava valo

 Juha Itkonen: Hetken hohtava valo, 2012
Kustantaja: Otava
Pokkaripainos 2013, 511 s.

  Alekorista nappaamani sukutarina osoittautui nappiostokseksi: Sotienjälkeistä keskiluokkaa kuvaava romaani eteni niin intensiivisesti ja oli ja on niin koukuttava, että luin sen kaikki 511 sivua parissa päivässä. Eikä ihme: Vuonna 1975 syntyneen, palkitun ja Finlandia-palkintoehdokkaanakin olleen Juha Itkosen voi hyvin lukea kirjailijakuntamme parhaimmistoon.

  Tarina alkaa kun nuoruuden intoa ja yrittäjähenkeä uhkuva Esko Vuori ja hänen vaimonsa Liisa muuttavat 60-luvun puolivälissä Kuopiosta Hämeenlinnaan ja perustavat kaupunkiin oman kodinkoneliikkeen. Heti alussa Eskolle on itsestään selvää, että unelmat toteutuvat vain silloin, kun ne asetetaan riittävän korkealle. Juuri ennen talvisotaa syntynyt Esko vihaa puutetta ja heikkoutta ja  rakastaa sellaisia tarunhohtoisia kertomuksia, joissa kuljetaan ryysyistä kohti rikkauksia. Sellaisia tarinoita on Amerikka pullollaan ja sitä maata Esko rakastaa: 
‘Taksin takapenkki on lumottu paikka, mustalla nahalla verhottu paratiisi. Taksi on luksusta, melkein syntiä. Taksilla ajelu on rikkaiden touhua, vähän parempien ihmisten - jotain sellaista jota harrastetaan Helsingissä ja varsinkin Amerikassa. Siksi me ajamme taksilla aina kun siihen vain suinkin on tilaisuus. Juuri sen takia, erottuaksemme joukosta, ylittääksemme kaupungin ahtaat rajat, vaikka se kuinka kirpaisisi. Ja kirpaisee se, muistan Eskon ilmeen, kun auto seisoo kotipihalla --- Hän on äärimmäisen vakava, lähes harras…’

  Eskon voitontahto on niin voimakas, että Liisa ja heidän kolme lastaan ovat vaarassa jäädä sen varjoon. Liisa kokee olevansa jo kuin osa Eskoa, hänen mieltymyksensäkin ajautuvat kuin varkain miehen mielen mukaisiksi. Vaikka Liisa on kodinhoidon ohella valmistunut  sairaanhoitajaksi ja käy työssäkin, on Esko Vuoren vaimon ensisijainen tehtävä tukea aviomiestä ja tämän tavoitteita. Asiaa ei sanota ääneen, se tulee tapahtuneeksi kuin luonnostaan:
‘On niin paljon asioita, joita hän ei ole opetellut, Esko ei ole edes antanut. Ne eivät vain ole kuuluneet hänelle, heidän työnjakonsa on ollut selvä: Esko järjestää puitteet ja hän yrittää pitää ne kunnossa. Pari vuotta sitten hän halusi oman pankkitilin, jokaisella ihmisellä pitää olla oma pankkitili. --- Eskon mielestä se oli turhaa. Samassa veneessä tässä ollaan. Samassa veneessä, viimeiseen satamaan.'

  Tajuaako Esko edes, kuinka negatiivinen ote hänellä on Liisasta? Tuskinpa vain. Hän rakastaa perhettään, mutta osoittaa sen tavalla, jossa kuuluvat edellisten sukupolvien kaiut. Vaikeuksia kohdatessaan hän mieluummin sulkee silmänsä ja vaikenee, mikä ajan mittaan alkaa vaikuttaa perhesuhteisiin. Mutta puutteistaan huolimatta Eskossa on jotakin hellyttävää, hän on kuin lapsi, yhtä yltiöpäinen ja innokas, helposti lähestyttävä, positiivisille asioille avoin. Hän on se, joka tahtoo aina kulkea kadun aurinkoisella puolella, olipa sää sitten minkälainen tahansa.

  Kuinka erilaiselle elämänpolulle Esa, perheen keskimmäinen, ajautuukaan:  80 -luvun alussa yliopistoon Tampereelle, humanistiseen, vaikka Esko toivoi pojan valitsevan jotakin kaupallista. Esa tutustuu opiskelijariennoissa radikaaleihin piireihin, joista löytyy myös ailahtelevainen, itsenäinen Marjaana, Esan tuleva kumppani. Hänkään ei lopulta ymmärrä Esan ajelehtivaa, herkkää mielenlaatua, vaikka se sopisi paremmin kuin hyvin vaimon feministiseen elämänkatsomukseen.
 Esasta ei löydy samanlaista periksiantamatonta varmuutta kuin Eskosta: hän on aikansa lapsi, altis muutoksille, häilyvyydelle, väliaikaisratkaisuille, luopumiselle. Vielä aikuisenakin Esa muistelee lapsuutensa mielenmaisemia. On kuin hän ei haluaisikaan kohdata uutta aikaa:  
‘Se oli ihanaa aikaa, 70-luku, niin kauan kuin se suostui jatkumaan oli turvallinen kohtu, kaikki mikä oli vierasta oli vierasta niin vähän, että se oli samaan aikaan tuttua. Olin silloin vielä lapsi -- Muistan Eskon ja Liisan silloin, koko heidän tuttavapiirinsä. He olivat niin liikuttavan tyytyväisiä. Heitä kannatteli kokonaisen sukupolven kyseenalaistamaton, itsestään selvä optimismi. Itse aika kannatteli heitä, me kaikki vain kelluimme ajan tasaisessa ja nykyistä hitaammassa virrassa. -- Heillä oli niin paljon jo silloin. Meillä kaikilla oli, se olisi hyvin riittänyt.’
Mutta viattomuuden aika ei voi jatkua ikuisesti. Lintukoto avautuu maailmalle, elämästä tulee kiihkeämpää ja ennen kaikkea ennakoimatonta: Hullun 80-luvun laskua aletaan setviä jo seuraavan vuosikymmenen alussa. Ja tämä leikki on julma: siihen joutuvat osallistumaan nekin, jotka eivät alunperin mukaan edes halunneet. Joku selviää aina, jollekin käy huonommin...

Esko, Liisa ja heidän perillisensä ajelehtivat noina vuosina ajassa kuten kaikki muutkin, tuulen viskeleminä korentoina joella, väliin pinnan alle kadoten ja taas, kuin ihmeen kaupalla jatkavat matkaansa kohti seuraavaa akanvirtaa. He pyörivät ympyrää, huumaantuvat, taistelevat, tekevät työtä, rakastavat ja vihaavat itseään ja toisiaan, toisinaan niin kuin päivä olisi viimeinen. Itkonen ymmärtää henkilöitään: kuinka muutoinkaan näihin ajelehtijoihin voisi suhtautua? Lopultahan myös Esko (kovista vastaanpyristelyistään huolimatta) on vain elämän virrassa pyörivä päivänkorento. Olen nähnyt arvosteluja, joissa Ikosen otetta henkilöihinsä moititaan jopa nössöksi, mutta en minä nyt tiedä: elämä on tällaista!

  Tarinan pieneksi auringoksi nousee Liisa, jonka onni ja pelastus on olla avoin muutoksille. Ne kuorivat häntä, kasvattavat ja koulivat, ravistavat juuria myöten. Ja hän antaa muutosten tapahtua! Liisasta kasvaa leijonaemo, jonka suojista moni saa yllättävän turvapaikan. Sekin, joka ei luullut koskaan moista tarvitsevansa.

  Itkosen kerronta on realistista. Se on ajan ilmiöihin ankkuroitua ja yhteiskunnallisesti painotettua, mutta kulkee silti aina yksilön tasolla, ihmiseen ja hänen arkipäiväänsä keskittyen. Minulle tämä kirja oli kaiken muun hyvän ohella sukellus omaan lapsuuteeni, 1970-luvulle: tunnistin hyvin tuon vuosikymmenen lempeän ajattomuuden, samoin kuin sitä seuranneiden hullujen vuosien huumankin. Kuten tämän pokkariversion takakannessa oleva, Savon Sanomien arvostelusta napattu lainaus toteaa: ‘Itkonen tallettaa kirjoihinsa muistoja, jotka voisivat olla minun’.

  Hetken hohtavaa valoa on luettu myös muun muassa täällä: Eniten minua kiinnostaa tie, Luettua,  Lumiomena- kirjoja ja haaveilua, Mari A:n kirjablogi.

ps. En enää tätä kirjoittaessani  tarkasti muistanut, monesko lapsi Esa oli, enkä enää tätä tietoa kirjasta lähde etsimään. Jos veikkaamani keskimmäinen meni pieleen, korjatkaa ;)
J.k. 23.1.15. :Esa oli esikoinen. Kiitos oikaisusta, Jokke!

Kommentit

  1. Itkonen on hyvä kotimainen kirjailija, tätä en tosin ole lukenut :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jokke, Itkonen vei mun sydämen! Hän kaivaitui henkilöidensä nahan alle niin perusteellisesti, että joskus unohti lukevansa fiktiota... Kiitos kommentistasi :)

      Poista
    2. Luen nyt tätä, tai oikeastaan olen jo loppumetreillä. Minusta Esa on esikoinen.

      Hyvä ja kattava arvio :)

      Poista
    3. Jokke, oliko Esa esikoinen... Ohos, siinäpä on tullutkin sitten mulla virhe. Jätän sen tekstiin kumminkin ja korjan loppuun. Kiitokset oikaisusta ja kommentistasi :)

      Tulen lukemaan bloggauksesi tästä.

      Poista
    4. Itse asiassa sillä monesko lapsi Esa on minusta täysin sivuseikka, jotenkin tuntui, että Esko ja Liisa ovat enemmän keskiössä. Esan nimen selviäminen kesti luultavasti kymmeniä sivuja. Bloggaus tulee varmasti huhtikuun loppuun mennessä. Nyt kun olen lukenut kirjan voin sanoa, että bloggauksesi on tosi hieno.

      Poista
    5. Jokke, aivan, kuriositeetteja, kuriositeetteja moiset.

      Odottelen innolla bloggaustasi tästä! Minä yhä vain ihailen sinun järjestelmällistä bloggaustyyliäsi. Itse bloggaan vähän niin kuin 'kädestä suuhun'. Ehkä joskus minäkin pystyn tuohon - tai sitten en :)

      Kiitos, Jokke :)

      Poista
  2. Laitanpa tämän Itkosen kirjan muistilistalle.
    Kiitos jälleen hienosta kirjaesittelystä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sirpa, hienoa! Kirja on elämänmakuinen ja konstailemattomasti kirjoitettu.Suosittelen kovasti. Kiitos kommentistasi :)

      Poista
  3. Hienosti taas esitelty. Kiinnostavalta kuulosti!
    En ole mitään häneltä lukenut.
    Painanpa mieleen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Rita, enpä ollut minäkään häneltä mitään tätä ennen lukenut. Häneltä on ilmestynyt kuusi teosta ja lisäksi yksi yhdessä vaimonsa kanssa luotu teos. Paljon hyviä hetkiä siis odotettavissa! Kiitos kommentistasi! :)

      Poista
  4. Itkosen kykyä kirjoittaa niin vaivattoman oloista tekstiä ei voi kuin ihailla. Minä ihastuin Hetken hohtavan valon ajankuvaan ja mitä enemmän aikaa tämän lukemisesta on kulunut, sitä enemmän arvostan tätä kirjaa (arvostin ja pidin toki heti ensilukemasta saakka, mutta nyt vielä enemmän). On kuin jotain jäisi väräjämään lukijan mieleen pitkäksi aikaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Katja, Itkonen nousi kerralla yhdeksi minun suosikkikirjailijoista Suomessa, jopa Westön rinnalle! Hän on huikea kirjoittaja ja kertoja! Niin kuin sanoit, tämä kirja jää vaikuttamaan mielen pohjalle varmasti pitkäksi aikaa! Kiitos kommentistasi :)

      Poista
  5. Oho. Jotenkin olen kuvitellut, että olen Itkoselta tämänkin kirjan lukenut, mutta nyt tajusin, että enpä olekaan. Pitää lisätä lukulistalle tämäkin! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jonna, minulle Hetken hohtava oli vasta ensimmäinen Itkonen :) Tämän kirjan jälkeen odotukseni hänen muun tuotantonsa suhteen ovat korkealla! Kiitos kommentistasi :)

      Poista
  6. Lukulistani näköjään kasvoi taas yhdellä kirjalla. Kiitos loistavasta esittelystä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuula, mukava kuulla! Kirjaan kannattaa ehdottomasti tutustua! .... Kiitos kommentistasi :)

      Poista
  7. Kiitos hienosta esittelystä! 1970-lukulaisuus kiinnostaa ja on todellakin turvallisen tuttua. Kohti-romaanin jälkeen en ole Itkoseen tarttunut, mutta tämän luen jossain vaiheessa, kuulosti niin hyvältä! Jari Tervon uusimmassa, Esikoisessa, oli samoja sävyjä, joita nostat esiin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Elina, totta, seitkytlukulaisuus on niin omaa sielunmaisemaa! <3 Jari Tervon uusin liippaa läheltä, sekin houkuttaisi lukemaan... Kiitos kommentistasi :)

      Poista
  8. Kaisa Reetta, minulta taitaa puuttua Juha Itkonen -geeni tai sitten en vain ole antanut hänelle riittävästi aikaa. Luen kirjasta alun non kymmenen sivua ja ellei kirja vedä, jätän kesken. Olen myös monasti paljastanut, että suomalaiset mieskirjailijat, eivät runoilijat, ovat minulle jälkeen Waltarin olleet liian usen pettymys. Nyt aloitin yhtä taas vähän maailman politiikan alakulossa ja mitä tapahtuikaan: Löysin kirjan, jonka on kirjoittanut suomalainen mies ja josta voisi sanoa, että...: Palataan asiaan;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Leena, tiedätkö mitä? Minäkin luin tätä kirjaa ensimmäiset 10 sivua miettien, että ei tätä 'suomalaisen miehen uhotekstiä' jaksa... Mutta jatkoin lukemista ja hämmästyin: oli kuin Itkonen olisi tehnyt lukijalle alussa pientä jäynää tuolla perimiehisellä, muutaman sivua jatkuneella tyylillään. Kun tästä pääsi etenemään, tekstistä avautui täysin eri maailma!

      Minusta 10 sivua on kovin lyhyt ote kirjasta, jonka on aloittamassa. Minä haluan aina tutustua kirjaan vähän tarkemmin, ennen kuin hylkään sen, sillä ensimmäinen vaikutelma ei aina pidä paikkaansa, kirjojenkaan maailmassa ;)

      Kiitos kommentistasi!

      Poista

Lähetä kommentti

Lämmin kiitos kommentistasi!