Juha Itkonen: Hetken hohtava valo

 Juha Itkonen: Hetken hohtava valo, 2012
Kustantaja: Otava
Pokkaripainos 2013, 511 s.

  Alekorista nappaamani sukutarina osoittautui nappiostokseksi: Sotienjälkeistä keskiluokkaa kuvaava romaani eteni niin intensiivisesti ja oli ja on niin koukuttava, että luin sen kaikki 511 sivua parissa päivässä. Eikä ihme: Vuonna 1975 syntyneen, palkitun ja Finlandia-palkintoehdokkaanakin olleen Juha Itkosen voi hyvin lukea kirjailijakuntamme parhaimmistoon.

  Tarina alkaa kun nuoruuden intoa ja yrittäjähenkeä uhkuva Esko Vuori ja hänen vaimonsa Liisa muuttavat 60-luvun puolivälissä Kuopiosta Hämeenlinnaan ja perustavat kaupunkiin oman kodinkoneliikkeen. Heti alussa Eskolle on itsestään selvää, että unelmat toteutuvat vain silloin, kun ne asetetaan riittävän korkealle. Juuri ennen talvisotaa syntynyt Esko vihaa puutetta ja heikkoutta ja  rakastaa sellaisia tarunhohtoisia kertomuksia, joissa kuljetaan ryysyistä kohti rikkauksia. Sellaisia tarinoita on Amerikka pullollaan ja sitä maata Esko rakastaa: 
‘Taksin takapenkki on lumottu paikka, mustalla nahalla verhottu paratiisi. Taksi on luksusta, melkein syntiä. Taksilla ajelu on rikkaiden touhua, vähän parempien ihmisten - jotain sellaista jota harrastetaan Helsingissä ja varsinkin Amerikassa. Siksi me ajamme taksilla aina kun siihen vain suinkin on tilaisuus. Juuri sen takia, erottuaksemme joukosta, ylittääksemme kaupungin ahtaat rajat, vaikka se kuinka kirpaisisi. Ja kirpaisee se, muistan Eskon ilmeen, kun auto seisoo kotipihalla --- Hän on äärimmäisen vakava, lähes harras…’

  Eskon voitontahto on niin voimakas, että Liisa ja heidän kolme lastaan ovat vaarassa jäädä sen varjoon. Liisa kokee olevansa jo kuin osa Eskoa, hänen mieltymyksensäkin ajautuvat kuin varkain miehen mielen mukaisiksi. Vaikka Liisa on kodinhoidon ohella valmistunut  sairaanhoitajaksi ja käy työssäkin, on Esko Vuoren vaimon ensisijainen tehtävä tukea aviomiestä ja tämän tavoitteita. Asiaa ei sanota ääneen, se tulee tapahtuneeksi kuin luonnostaan:
‘On niin paljon asioita, joita hän ei ole opetellut, Esko ei ole edes antanut. Ne eivät vain ole kuuluneet hänelle, heidän työnjakonsa on ollut selvä: Esko järjestää puitteet ja hän yrittää pitää ne kunnossa. Pari vuotta sitten hän halusi oman pankkitilin, jokaisella ihmisellä pitää olla oma pankkitili. --- Eskon mielestä se oli turhaa. Samassa veneessä tässä ollaan. Samassa veneessä, viimeiseen satamaan.'

  Tajuaako Esko edes, kuinka negatiivinen ote hänellä on Liisasta? Tuskinpa vain. Hän rakastaa perhettään, mutta osoittaa sen tavalla, jossa kuuluvat edellisten sukupolvien kaiut. Vaikeuksia kohdatessaan hän mieluummin sulkee silmänsä ja vaikenee, mikä ajan mittaan alkaa vaikuttaa perhesuhteisiin. Mutta puutteistaan huolimatta Eskossa on jotakin hellyttävää, hän on kuin lapsi, yhtä yltiöpäinen ja innokas, helposti lähestyttävä, positiivisille asioille avoin. Hän on se, joka tahtoo aina kulkea kadun aurinkoisella puolella, olipa sää sitten minkälainen tahansa.

  Kuinka erilaiselle elämänpolulle Esa, perheen keskimmäinen, ajautuukaan:  80 -luvun alussa yliopistoon Tampereelle, humanistiseen, vaikka Esko toivoi pojan valitsevan jotakin kaupallista. Esa tutustuu opiskelijariennoissa radikaaleihin piireihin, joista löytyy myös ailahtelevainen, itsenäinen Marjaana, Esan tuleva kumppani. Hänkään ei lopulta ymmärrä Esan ajelehtivaa, herkkää mielenlaatua, vaikka se sopisi paremmin kuin hyvin vaimon feministiseen elämänkatsomukseen.
 Esasta ei löydy samanlaista periksiantamatonta varmuutta kuin Eskosta: hän on aikansa lapsi, altis muutoksille, häilyvyydelle, väliaikaisratkaisuille, luopumiselle. Vielä aikuisenakin Esa muistelee lapsuutensa mielenmaisemia. On kuin hän ei haluaisikaan kohdata uutta aikaa:  
‘Se oli ihanaa aikaa, 70-luku, niin kauan kuin se suostui jatkumaan oli turvallinen kohtu, kaikki mikä oli vierasta oli vierasta niin vähän, että se oli samaan aikaan tuttua. Olin silloin vielä lapsi -- Muistan Eskon ja Liisan silloin, koko heidän tuttavapiirinsä. He olivat niin liikuttavan tyytyväisiä. Heitä kannatteli kokonaisen sukupolven kyseenalaistamaton, itsestään selvä optimismi. Itse aika kannatteli heitä, me kaikki vain kelluimme ajan tasaisessa ja nykyistä hitaammassa virrassa. -- Heillä oli niin paljon jo silloin. Meillä kaikilla oli, se olisi hyvin riittänyt.’
Mutta viattomuuden aika ei voi jatkua ikuisesti. Lintukoto avautuu maailmalle, elämästä tulee kiihkeämpää ja ennen kaikkea ennakoimatonta: Hullun 80-luvun laskua aletaan setviä jo seuraavan vuosikymmenen alussa. Ja tämä leikki on julma: siihen joutuvat osallistumaan nekin, jotka eivät alunperin mukaan edes halunneet. Joku selviää aina, jollekin käy huonommin...

Esko, Liisa ja heidän perillisensä ajelehtivat noina vuosina ajassa kuten kaikki muutkin, tuulen viskeleminä korentoina joella, väliin pinnan alle kadoten ja taas, kuin ihmeen kaupalla jatkavat matkaansa kohti seuraavaa akanvirtaa. He pyörivät ympyrää, huumaantuvat, taistelevat, tekevät työtä, rakastavat ja vihaavat itseään ja toisiaan, toisinaan niin kuin päivä olisi viimeinen. Itkonen ymmärtää henkilöitään: kuinka muutoinkaan näihin ajelehtijoihin voisi suhtautua? Lopultahan myös Esko (kovista vastaanpyristelyistään huolimatta) on vain elämän virrassa pyörivä päivänkorento. Olen nähnyt arvosteluja, joissa Ikosen otetta henkilöihinsä moititaan jopa nössöksi, mutta en minä nyt tiedä: elämä on tällaista!

  Tarinan pieneksi auringoksi nousee Liisa, jonka onni ja pelastus on olla avoin muutoksille. Ne kuorivat häntä, kasvattavat ja koulivat, ravistavat juuria myöten. Ja hän antaa muutosten tapahtua! Liisasta kasvaa leijonaemo, jonka suojista moni saa yllättävän turvapaikan. Sekin, joka ei luullut koskaan moista tarvitsevansa.

  Itkosen kerronta on realistista. Se on ajan ilmiöihin ankkuroitua ja yhteiskunnallisesti painotettua, mutta kulkee silti aina yksilön tasolla, ihmiseen ja hänen arkipäiväänsä keskittyen. Minulle tämä kirja oli kaiken muun hyvän ohella sukellus omaan lapsuuteeni, 1970-luvulle: tunnistin hyvin tuon vuosikymmenen lempeän ajattomuuden, samoin kuin sitä seuranneiden hullujen vuosien huumankin. Kuten tämän pokkariversion takakannessa oleva, Savon Sanomien arvostelusta napattu lainaus toteaa: ‘Itkonen tallettaa kirjoihinsa muistoja, jotka voisivat olla minun’.

  Hetken hohtavaa valoa on luettu myös muun muassa täällä: Eniten minua kiinnostaa tie, Luettua,  Lumiomena- kirjoja ja haaveilua, Mari A:n kirjablogi.

ps. En enää tätä kirjoittaessani  tarkasti muistanut, monesko lapsi Esa oli, enkä enää tätä tietoa kirjasta lähde etsimään. Jos veikkaamani keskimmäinen meni pieleen, korjatkaa ;)
J.k. 23.1.15. :Esa oli esikoinen. Kiitos oikaisusta, Jokke!