Haruki Murakami: 1Q84 osat 1 ja 2

Haruki Murakami: 1Q84 osat 1 ja 2 (1Q84, 2009) 783 s.
Kustantaja: Tammi
Suomentanut: Aleksi Milonoff
Suomennos on tehty kirjan englanninkielisestä käännnöksestä.  

  Huhtikuinen Tokio vuonna 1984:  Tuulee, yläilmoissa kiertelevällä moottoritiellä on taas ruuhkaa. Aomame-niminen nuori, työkeikalle kiirehtivä nainen tekee jotakin tavatonta: hän hyppää ulos taksista, riisuu korkokenkänsä, kiipeää sukkasillaan moottoritien laidalla olevan suojakaiteen yli ja alkaa kivuta liukkaita hätätikkaita pitkin alas, kohti alapuolella häämöttävää katutasoa. Aomame ehtii tapaamiseen ja on kiitollinen miehelle, jota kehtasi moista manööveria ehdottaa:
“ Muista, että kaikki ei ole sitä miltä näyttää. -- Olet nyt tekemässä jotakin epätavallista. Kun menee tekemään jotain sellaista, arkiset asiat alkavat ehkä näyttää hiukan erilaisilta kuin tavallisesti. Minullakin on kokemusta siitä. Mutta älä anna ulkonäön pettää. Aina on vain yksi todellisuus.” Mutta sitä Aomame ei arvaa, että hätätikkaat ovat tie toiseen, hieman vinksahtaneeseen todellisuuteen, paikkaan, jossa vietetään vuotta 1Q84. Ero vanhan ja uuden maailman välillä on aluksi hiuksenhieno: kaikki tässä uudessa todellisuudessa on Aomamelle periaatteessa tuttua, mutta silti tuntuu, kuin maailma olisi siirtynyt paikoiltaan. Sen verran vain, että muutoksen juuri ja juuri huomaa. Pieni vinksahdus ja that's it!

  Samaan aikaan jossakin päin Tokiota kirjailijan urasta haaveileva Tengo ottaa vastaan arkaluontoisen tehtävän: hän saa muokattavakseen oudon käsikirjoituksen, jonka on sanellut  luku- ja kirjoitustaidoton, autismiin taipuvainen nuori nainen, Fuka Eri. Tyttö on paennut suljetusta, outoa kulttia noudattavasta uskonnollisesta yhteisöstä ja tuntuu todella pelkäävän menneisyytensä haamuja. Fuka Erinin sanelema tarina on alkusysäys tapahtumille, jotka outoudessaan sekä ihastuttivat että vihastuttivat lukijaa. 

Vaikka maailma tuntuu vierineen radaltaan, kirjan päähenkilöt pystyvät jatkamaan normaalia elämäänsä ilman suurempia vaikeuksia. Päivät kuluvat ja Aomame huomaa muistelevansa entistä useammin lapsuudenaikaista luokkatoveriaan. Pieni, vuosien takainen hetki Tengon kanssa on piirtynyt lähtemättömästi naisen mieleen. Onko hän koskaan rakastanut ketään muuta niin kuin Tengoa? Eikä hän ole kaipuunsa kanssa yksin: Tengo muistelee tahollaan Aomamea. Pientä, hiljaista ja vakavailmeistä tyttöä, joka pienen hetken verran näki suoraan hänen sisimpäänsä. Näiden kahden ihmisen välillä on yhteys, katkeamaton säie, joka pikkuhiljaa alkaa kiertyä lyhyemmäksi ja lyhyemmäksi. Mutta kuka säiettä vetää?

  1Q84-romaani on ainoa laatuaan: tarina, johon Murakami lukijansa johdattaa, on yhtä aikaa outo ja  kiehtova. Kirja vilisee kummallisuuksia: merkillistä pikkuväkeä, ihmisiä monistavia ‘ilmakoteloita’, epämääräisiä kultteja… ja kaiken yllä loistaa kaksi kuuta, toinen tuttu ja turvallinen ja sen rinnalla aivan uusi, pieni ja sammaleenvihreänä loistava. Kirjan fantasiajaksot herättivät minussa ennen kaikkea hämmennystä ja kysymyksiä, sillä en löytänyt niistä vielä päätä eikä häntää. Tätä juttua kirjoittaessanikin mietin, mitä ihmettä Murakami on kirjoittaessaan mahtanut ajatella. Missä on jutun pointti? Vastauksen löydän toivottavasti kirjasarjan kolmannesta osasta.

 Hämmennyksestäni huolimatta minä taisin kuitenkin taas rakastua, sillä fantasia-ainesten lisäksi kirjaan mahtuu paljon muutakin: Murakamin henkilö- ja arkikuvaus on vahvaa ja yksinkertaisin sanakääntein toteutettua, juuri sellaista, johon tykästyin jo Norwegian Woodissa. Aomamen ja Tengon tarinat avautuvat lukijalle vähitellen, kerros kerrokselta kuin sipuli: päällimmäisenä tuo outo fantasiapainotteinen juonenkulku ja sen alla henkilökuvaus, jossa Murakami on niin tavattoman taitava: hän tutustuttaa lukijan Aomamen ja Tengon historiaan, heidän tekemiinsä valintoihin, elämään suurkaupungissa, yksinäisyyteen, unelmiin ja todellisuuteen, kamppailuun oikean ja väärän välimaastossa, mutta myös heidän ah niin tavalliseen arkeensa. Tein lukiessani jännittävän havainnon: pääsin romaanissa melkein puoleen väliin ennen kuin aloin oikeasti tietoisella tasolla havaita, minkä ammattinimen alla Aomame työskentelee. Se on osoitus kirjailijan taituruudesta. Aomame toimii hyvän puolesta, mutta joutuu ennen pitkää kohtaamaan myös moraalisen dilemman.

  Murakamin Japani ei ole kaunis eikä kirsikankukkainen. Se on koruton, kova, kylmä ja tunneköyhä, seksistinen, outo. Kaikki se, mitä me länsimaalaiset japanilaisuudessa rakastamme, on riisuttu pois, melkein. Eräässä (harvinaisessa) haastattelussaan Murakami on kertonut halunneensa nuoresta asti irrottautua niistä määritteistä, jotka kaikkein kliseisimmin kuvaavat Japania ja japanilaisuutta. Hän  suuntautuu vahvasti länteen ja haki nuorena täältä myös kirjalliset esikuvansa. Siitä huolimatta kulttuuritausta näkyy selvästi tässäkin tarinassa:  Aomamen ‘työnantajana’ toimiva, naisten suojakotia ylläpitävä vanha rouva ilmentää kaikkea sitä, mitä minä japanilaisessa mentaliteetissa ihailen. Tarinan 'takapiruna' toimivan raudanlujan rouvan kotona vietetyt hetket ovat romaanin kauneimpia:
“Se näyttää viihtyvän sinun lähelläsi.”
“Tämä henkilö pitää minua ystävänä.”
“Voiko perhosen kanssa ystävystyä?”
“Voi, jos muuttuu osaksi luontoa. Pitää unohtaa, että on ihminen ja pysyä täysin paikallaan, uskotella itselleen, että on puu, ruoho tai kukka. Se vie aikaa, mutta sitten kun perhonen alkaa luottaa, ystävystyminen käy kuin itsestään.”

  Murakami on sekoittanut realismin ja fantasian moniulotteiseksi, rönsyileväksi aikuisten saduksi, joka saa lukijan yhtä aikaa viehättymään ja hämmentymään, ihmettelemään, turhautumaankin. Se, että kirja herättää näin erilaisia reaktioita, on mielestäni aina hyvä merkki. 1Q84 on ihastuttanut lukijoita ympäri maailmaa, enkä sitä yhtään ihmettele. Murakamin otteessa on taikaa!
Tarina jatkuu kirjasarjan kolmannessa osassa. Sen luettuani toivon ymmärtäväni Murakamin luomaa outoa maailmaa vähän paremmin kuin nyt. Vai onko niin, että jotkut kysymykset ovat tarkoitettukin jäämään vastauksia vaille...

“Tässä maailmassa ei ole absoluuttista hyvää eikä absoluuttista pahaa, mies sanoi.  Hyvä ja paha eivät ole kiinteitä ja pysyviä kokonaisuuksia, vaan ne vaihtavat jatkuvasti paikkaa. Hyvä voi muuttua hetkessä pahaksi. Ja päinvastoin. -- Tärkeintä on säilyttää tasapaino hyvän ja pahan välillä, jotka ovat jatkuvassa liikkeessä. Jos painottaa liikaa jompaakumpaa, on vaikea pitää kiinni todellisesta moraalista. Itse asiassa tasapaino itsessään on hyvää.” 

¤ Romaanissa kuunnellaan paljon Leoš Janáčekin Sinfoniettaa. Laitan kappaleen hetkiseksi tuohon Ossi-kissan vartioimaan 'Päivän biisi'- linkkiin. --->
  
 ¤Romaania on luettu myös muun muassa näissä blogeissa: Anna minun lukea enemmän, Ilselä, Kannesta kanteen, Kirjakirppu, Kulttuuri kukoistaa, Lukuneuvoja, Lumiomena - kirjoja ja haaveilua, ja Sinisen linnan kirjasto.