Leena Lehtolainen: Paholaisen pennut

Leena Lehtolainen: Paholaisen pennut
Kustannusosakeyhtiö Tammi, 2012

  Leena Lehtolaisen Paholaisen pennut on Henkivartija Hilja Ilveskeron seikkailuista kertovan sarjan kolmas ja näillä näkymin myös viimeinen osa.

  Lehtolaisen Maria Kallio-dekkareista olen lukaissut vain yhden. Ilveskero-sarjastakin kiinnostuin varsin erikoisesta syystä: kirjoissa liikutaan itselleni hyvin tutuissa maisemissa, syntymäpitäjässäni Kaavilla sekä Kirkkonummella, joka on oikeastaan kuin toinen kotini.
Nappasin sarjan 2012 ilmestyneen päätösosan mukaani kirjakaupan alekorista juuri ilmestynyttä pokkariversiota halvemmalla.

  Kirjan alkuasetelma on tämä: Ilveskeron rakastettu, entinen Eupol-agentti David Stahl on tutkimuksissaan sekaantunut kansainvälisen alamaailman pyörittämään likaiseen bisnekseen, johon on vedetty mukaan myös suomalaisia eturivin poliitikkoja. Valkovenäjältä peräisin olevaa radioaktiivista materiaalia kuljettava alus on räjähtänyt ja vaarallinen materiaali on teillä tietymättömillä. Näyttää siltä, että Stahl on vastuussa sekä räjähdyksestä että pimeän lastin katoamisesta. Voiko Ilveskero luottaa rakastettuunsa, vai onko tämä vain januskasvoinen roisto? Kohtaavatko rakastavaiset enää koskaan? Mies on jossain vaiheessa ennen räjähdystä toimittanut Hiljalle rubiinisormuksen, joka muistuttaa kovasti Hiljan edesmenneen äidin sormusta. Mikä salaisuus sormukseen kätkeytyy? 

  Ilveskero itse on pestautunut ydinmateriaalibisnekseen ehkä tahattomastikin sekaantuneen yrittäjäpoliitikon uuden morsiamen henkivartijaksi. Käy ilmi, että morsiamen valkovenäläinen isä on likaisen pelin pääsuunnittelija. Hän tahtoo löytää kadoksissa olevan materiaalin ja Stahlin hinnalla millä hyvänsä. Mitä tapahtuu, jos roisto saa tietää tyttärensä henkivartijan yhteyksistä etsimäänsä mieheen?  Onko myös Hiljan oma henki vaarassa? Kenen käsiin myrkkylasti on joutunut?

  Ilveskeron yksityiselämässäkin kuohuu: hänen vankimielisairaalaan tuomittu isänsä on pääsemässä koevapauteen. Hilja pelkää eniten pienen sisarensa puolesta. Miten Hilja voi suojella sisartaan pian vapautuvalta paholaiselta? Ja mitä tapahtuu, kun Ilveskero melkein vastentahtoisesti tuntee lämpimiä värähtelyitä työnantajansa palkkalistoilla olevaa venäläistä pikkunilkkiä kohtaan. Sarjan edellisessä osassa mies pelasti hänen henkensä. Ja nyt heillä on varjeltavanaan yhteinen salaisuus...

 Jostain syystä Lehtolainen ei päässyt kirjansa kanssa alkua pidemmälle. Melkein 400 sivun verran odottelin jotakin tapahtuvaksi, mutta kirjailija tyytyi latelemaan joutavanpäiväisyyksiä. Tekstin reilu karsiminen (vähintään puolet sivumäärästä pois) olisi tehnyt kirjalle hyvää. Juonikuluissa kirjailija katkoi tarinaltaan siivet: ratkaisut olivat ennalta-arvattavia ja jopa niin latteita, että melkein kiukustuin. Tuntui kuin Lehtolainen olisi kirjaa kirjoittaessaan ollut perin juurin tympääntynyt tarinaansa ja halunnut sen mahdollisimman nopeasti ja vaivattomasti pois käsistään.

  Saattaa olla, että tarkemmalla syynillä olisin saattanut löytää tarinasta joitakin mielenkiintoisia juonteita ja huomioita esimerkiksi Hiljan luonteesta ja hänen ihmissuhteistaan. En kuitenkaan jaksanut ruveta niitä haravoimaan: jos dekkarin pääjuonenkäänteet ovat näin mielenkiinnottomasti viitoitettuja, eivät sen sivupolutkaan jaksa kiinnostaa.

Kirjaa on luettu myös muun muassa näissä blogeissa: Amman lukuhetki,  Kirsin kirjanurkka, Lukutoukan kulttuuriblogi,  Lukutuulia ja Tarukirja.