20.10.2017

Emma Puikkonen: Eurooppalaiset unet


Jatkan viime postauksen Eurooppateemaa vielä Emma Puikkosen vuosi sitten ilmestyneellä, surrealistisella episodiromaanilla Eurooppalaiset unet.
Teos koostuu tuokiokuvista, joissa eri puolilla Eurooppaa elävät ja vaeltavat ihmiset linkittyvät toisiinsa hienoin, miltei näkymättömin juostein. Ajallisesti teos liikkuu vapaasti lähihistoriassa ja -tulevaisuudessa, vuosien 1980 - 2027 välillä.

 Tarinoiden taustalla häilyvät suuret, yhteiseen muistiimme piirtyneet ja maailmaamme muokanneet tapahtumat: Lech Walesa aloittaa lakon Gdanskin satamassa;  Berliinin muuria murretaan, rautaesirippu repeilee...
Puikkosta lukiessani näin taas ihmeellisen kirkkaasti sen, kuinka pitkät ja syvällekäyvät jäljet toinen maailmansota Eurooppaan jätti. Sodasta on kulunut nyt yli seitsemänkymmentä vuotta, ja yhä me tunnemme sen jälkijäristykset.
Eletään hetkeä, joka jää historiaan, eletään yhtä niistä kummallisista väreilevistä tunneista, joiden aikana valitaan tie, tulevaisuudelle jokin umpihanki tai polunkatkelma. Puhelin soi uudestaan ja uudestaan. Juuri nyt kukaan ei tiedä mihin kaikki johtaa. Mitä tapahtuu? Onko nyt aika? Sähkö ja rauta maistuvat kielen päällä.
Suurista taustalinjoista Puikkosen katse kohdentuu ihmisiin ja heidän arkeensa. Tavallinen elämä nivoutuu historian käänteisiin hienovaraisesti, hyvin uskottavasti. Tarinat poukkoilevat villisti ajasta ja paikasta toiseen - ja silti niiden keskinäinen suhde on tarkkaakin tarkempi:

Euroopan teitä työkseen suhaava rekkakuski Toma seuraa ikävöi lastaan ja vaimoaan, kaikkea sitä arkisuutta, mikä kotiin liittyy ja törmää Espanjan pitkissä tunneleissa unenomaiseen näkyyn vaeltavista kansanjoukoista....
Seuraavassa hetkessä olemme Berliinissä, muurin itäpuolelle jääneen muistisairaan äidin ja aikuisen tyttären kohtaamisessa; heidän yhteisen tarinansa ei koskaan ehtinyt alkuaan pidemmälle, vieläkö on aikaa kirjoittaa uusi?
Jossakin toisaalla makaa onnettomuudessa pahasti loukkaantunut Johannes. Aivojen vammasta johtuen maailma syöksyy hänen tajuntaansa väkivaltaisesti, ilman rajoittimia. Hän näkee tuhansienkin kilometrien takaiset tapahtumat mielessään kirkkaina kuvina, kuin televisioruudulta. Loputtoman uutisvirran katkaisee vain silmien sulkeminen. (Näinkö me muutkin suojelemme itseämme maailmalta, mietin lukiessani.)

Ja lopulta, kaukana tulevaisuudessa somalitaustainen toimittaja Immi kirjoittaa kovalla rahalla ostettuja uutisia ja uneksii tunnelista, jossa ihmiset vaelsivat etsien pääsyä ulos. Mukana oli soihtuja, kärryjä, kattiloita, nukkeja ja ämpäreitä täynnä perunaa. Ihmiset huusivat iskulauseita ja kävelivät, kävellessään puhuivat hiljaisella äänellä siitä, millainen olisi se maa johon he olivat matkalla: tämän tunnelin läpi, pimeyden läpi, tulvien ja mutavyöryjen ja hallitsijoiden ja päivän uutisten halki... Tarina kiertyy takaisin alkuun ja jatkuu senkin jälkeen, kun kirjan viimeinen sivu on kääntynyt...

Luin teoksen ensimmäisen kerran noin viitisen kuukautta sitten. Koska en oikeastaan koskaan malta kirjoittaa muistiinpanoja lukiessani, palasin kirjaan tätä bloggausta varten vielä uudelleen. Huomasin, että  Eurooppalaiset unet kestää (ja ansaitsee) ainakin kaksi lukukertaa: sisäkkäisten, toisiinsa spiraalimaisessa yhteydessä olevien tarinoiden hienous tuli tällä toisella lukukerralla esiin entistä kirkkaampana.

Puikkosen surrealismiin vivahtava  kerrontatyyli ilahduttaa. Eurooppalaiset unet onkin  juuri sellaista kirjallisuutta, joka on lähellä omaa sydäntäni; oivaltavaa ja mieltä avaavaa, ilmaisultaan tiukkaa, selittelemätöntä. hiukan arvoituksellista ja lukijaansa arvostavaa.

Emma Puikkonen: Eurooppalaiset unet
Wsoy 2016 

15.10.2017

Karin Bojs: Homo europaeus. Eurooppalaisen ihmisen pitkä historia


Homo europaeus on kirja täynnä kiehtovia kysymyksiä: mistä me eurooppalaiset olemme peräisin, millaista oli esi-isiemme ja -äitiemme elämä? Milloin ja mistä musiikki ja taiteet tulivat elämäämme? Millainen on historiallinen ja kulttuurinen yhteytemme muuhun maailmaan?

Alkuperästämme on esitetty aikojen kuluessa monenlaisia ajatuskuvioita ja teorioita. Uudet tutkimusmenetelmät yhdistettynä monitieteelliseen osaamiseen romuttavat aiempia käsityksiämme maanosamme historiasta. Geenitekniikka ja etenkin mitokondriaalisen DNA:n (klik)  tutkimus on avannut ennennäkemättömiä  ikkunoita historian hämärään.

Jos joku vielä  hautoo ajatuksissaan illuusiota  eurooppalainen elämänmuodon ja kulttuurin neitseellisestä synnystä eräänlaisessa muusta maailmasta eristyneessä kuplassa, hänelle ilmoitettakoon: sen ajatuksen voit viimeistään nyt unohtaa. 

Uuden tutkimustiedon on laittanut kirjoihin ja kansiin Dagens Nyheterin tiedetoimittaja Karin Bojs, joka innostui kirjaprojektista tutkiessaan sukunsa historiaa yhä tarkemmaksi (ja helpommaksi) käyvän geenitekniikan avulla. Teos onkin mielenkiintoinen sekoitus yksityistä sukukertomusta ja tieteen popularisointia. Mieleeni muistuu hiljattain lukemani Bea Uusman teos Minun rakkaustarinani ( Like 2015), jossa Uusma tutkii sata vuotta sitten kadonneen naparetkueen kohtaloa hyvin henkilökohtaisella otteella. Sama henkilökohtaisuus huokuu myös tämän kirjan sivuilla.

Viime vuosina tehdyt tutkimukset ovat antaneet runsaasti uutta tietoa ensimmäisten nykyihmisten siirtymisestä Afrikasta ensin Lähi-Itään ja sitä kautta Eurooppaan noin 50 000 vuotta sitten. Matkallaan he kohtasivat alueelle jo satoja tuhansia vuosia sitten asettuneita neanderinihmisiä, ja nuo kohtaamiset saattoivat sujua myös tähän tapaan
Nainen, josta tulisi sukulaiseni, laskeutui mäkeä pitkin joutuisin askelin. --- ... nuori ja siro, hänen tukkansa oli musta ja kihara ja ihonsa tummanruskea. Lukuunottamatta nyöriä lantiolla hänellä ei ollut lainkaan vaatteita. Nyöristä roikkui rivi punaisiksi ja vihreiksi värjättyjä simpukankuoria. Ne heiluivat rytmikkäästi hänen askeltensa tahdissa. Alastomien rintojen välissä killui nahkahihnaan kiinnitetty amuletti: Pieni gasellinsarvesta valmistettu lintuhahmo.  Ylhäällä vuorilla nainen oli tavannut miehen. Miehen siemenet olivat nyt hänen kohdussaan. 
Näiden kohtaamisten muistoa kannamme yhä mukanamme: meissä kaikissa on pari kolme prosenttia neanderinihmisten perimää. Vaikka nämä geenit voivat nykymaailmassa myös haitallisia (ne liittyvät esimerkiksi diabeteksen syntymekanismeihin), olivat kohtaamiset tuolloin elintärkeitä, sillä risteymät estivät tehokkaasti Afrikasta lähi-Itään vaeltaneen pienen nykyihmisryhmän  sisäsiittoisuutta. Ensimmäinen kiitos selviytymisestämme kuuluu siis neanderinihmisille...

Toinenkin kiitos kuuluu oikeastaan (alkuaan) vieraille kulttuureille: Bojs kertoo kirjassaan tutkimuksista, jotka ovat osoittaneet läpi aikakausien toistuneiden muuttoaaltojen vaikuttaneen ratkaisevasti Euroopan väestöpohjan ja kulttuurin kehitykseen. Kirjailija vie meidät vuosituhanten takaiselle, värikylläiselle elämysmatkalle eurooppalaisen elämänmuodon ja kulttuurin kehitykseen, joka olisi ollut hyvin toisenlainen ilman muualta tulleita vaikutteita.  Olemme sekoituksia sekä geneettisesti että kulttuurisesti ja samalla jotakin enemmän kuin vain 'osiemme' summa.

Bojs sivuaa kirjassaan myös arkeologian ja perinnöllisyystieteen historiaa ja arkeologian kentällä käytävää kädenvääntöä perinteisten tutkimusmenetelmien ja geenien kartoitukseen perustuvien uusien tekniikoiden paremmuudesta. Eri puolia edustavien tutkimusryhmien välinen kamppailu on yllättävän mielenkiintoista seurattavaa. Bojs ei itse ota asioihin kantaa, vaan tuo eri näkökohdat esille puolueettomasti (ja hyvin mielenkiintoisesti).

Bojsin kotimaassa Ruotsissa arkeologian ja perinnöllisyystieteen välisellä liitolla on kannettavanaan raskas taakka: rotuoppi nousi täällä 1900-luvun alussa arvoon arvaamattomaan.  Muistissa ovat saamelaisiin (ja muihin vähemmistöihin) kohdistuvat eugenistiset 'tutkimukset', niitä seurannut rodullistaminen ja syrjintä.
Aiheesta voi lukea myös Tapio Tamminen Finlandia-palkitusta teoksesta  Kansankodin pimeä puoli (Atena 2015).

Muistamme, mitä rotuoppi sai aikaan Euroopassa toisen maailmansodan tietämillä. Historiasta ei kuitenkaan opittu mitään, sillä nuo samat mielettömät opit valtaavat jälleen alaa. Jo yksin tästä syystä olisi ensiarvoisen tärkeää, että arkipuheessammekin yleiset,  rotuun viittaavat käsitteet heitettäisiin  romukoppaan: maapallolla elää tätä nykyä vain yksi ihmislaji, Homo sapiens, eikä lajimme rodullisiin luokitteluihin ole olemassa minkäänlaisia biologisia perusteita.


Karin Bojs: Homo europeaus. Eurooppalaisen ihmisen pitkä historia (Min europeiska familj - de senaste 54 000 åren, 2015)
Minerva 2016
Suomentanut Jänis Louhivuori
Alkuperäiskieli; ruotsi

11.10.2017

Jyrki Heino: Kello

Ei ole kulunut kuin pari kesäistä kuukautta siitä kun luutnantti Carl Wennehielm ja kaupunginviskaali Appengren selvittivät Turun kaupunkia kuohuttaneen Hirwisalon murhatapauksen (Jyrki Heino: Kellari, S&S, 2012) - ja taas mennään!

Tällä kertaa tämä mainio, 1700-lukulainen dekkarikaksikko saa selvitettäväkseen, jos mahdollista, Hirvisaloa vieläkin kinkkisemmän jutun.
Nyt he kaiken lisäksi joutuvat jättämään rakkaan kotikaupunkinsa Turun ja matkaamaan tuskin kuljettavia kärrypolkuja jumalan selän takana häämöttävään Savoon - ja Pietariin. Matkustaminen oli tuohon maailmanaikaan täynnä riskejä ja dramatiikkaa, eikä niiltä vältytä tälläkään matkalla.

 Kello vie lukijansa hyvin autenttiselle - ja pomppuilevalle - matkalle halki parin sadan vuoden takaisen Suomen. Eletään aikaa, jolloin välimatkat ovat pitkiä ja raskaita, asujaimisto harvaa, laajojen saloseutujen eristämää. Siksi tuntuu miltei mahdottomalta, että täältäkin, monen päivämatkan päässä Turusta Wennehielm ja Appelgren tapaavat omaan luokkaansa kuuluvaa väkeä, ihmisiä, joiden kanssa he keskustelevat sivistyneesti ajan muoti-ilmiöistä, politiikasta ja kulttuurin uusista tuulista ja nautiskelevat Euroopasta tuoduista viineistä, samaan aikaan kun ympärillä humisevat mittaamattomat, susien ja karhujen asuttamat metsät. 1700-luvun loppu on - sekin - ollut suurien vastakohtaisuuksien aikaa...

Jyrki Heino kutoo tarinansa taitavasti maan  historiallisiin käänteisiin.
On syksy 1797, Turku valmistautuu tärkeään ja suuresti odotettuun vierailuun. Uusi kuningas, Kustaa III:n saappaisiin astunut Kustaa IV Aadolf on lähtenyt Pietariin kosiomatkalle ja aikoo matkallaan viivähtää muutaman tuokion Turussakin.

Kuninkaan seurueeseen kuuluu myös  kenraali Pehr Swanstråle, joka - hieman yllättäen - ottaa vierailunsa aikana yhteyttä salapoliisisankariimme. Kenraali esittää Wennehielmille pyynnön, josta kunnian mies ei voi kieltäytyä: Swanstrålen ainoa poika on kadonnut jo vuosia sitten Porrassalmen kauhistuttavissa taisteluissa ja nyt isä tahtoisi selvittää tämän kohtalon. Tutkimusten vauhdittamiseksi hän ojentaa Wennehielmille pojalle kuuluneen kellon, joka on vastikään ja  hyvin salaperäisesti palautunut perheelle. Ensimmäinen johtolanka löytyykin tuota pikaa: kellon koneisto kätkee uumeniinsa erään tuttuakin tutumman monogrammin...

Heino kuljettaa tarinaansa rauhallisesti ja kiireettömästi, vanhan ajan dekkariperinteitä kunnioittaen. Romaanin ajankuva on tälläkin kertaa nautittavaa luettavaa, lukija saa kuin huomaamattaan tietoa Suomen historian käänteistä, mielenkiintoisia kulttuurihistoriallisia detaljeja unohtamatta.  Turun yliopiston biokemian professorina toimiva Heino harrastaa vapaa-ajallaan historian tutkimista ja kirjoittamita. Rakkaus entisiä aikoja kohtaan näkyy: Wennehielm-romaanit kuvaavat 1700-luvun elämää, ihmisiä, sen juhlaa ja arkea vivahteikkaasti ja monipuolisesti.
Dekkarisarjassa on tähän mennessä ilmestynyt kolme teosta. Kello on järjestyksessä toinen.

Sarjan 1. osa:  Kellari

Jyrki Heino: Kello
Kustantamo SS 2014

8.10.2017

Haruki Murakami: Suuri lammasseikkailu

Joihinkin kirjailijoihin sitä vain ihastuu niin paljon että voi puhua jo fanittamisesta. Minullakin tällaisia kirjailijarakkauksia on syttynyt. Yksi yllättävimmistä salamarakastumisista iski lukiessani muutama vuosi sitten Haruki Murakamin Norwegian Woodia: kirjan unenomainen, surrealistinen ja 'uuskumma' maailma hämmästytti ja sai selkäpiin kihelmöimään innostuksesta: mitään tällaista en ollut koskaan aiemmin lukenut. Ihastus vain kasvoi kun huomasin, että tarinoidensa outoudesta huolimatta, tai oikeammin sen välityksellä, Murakami pystyy porautumaan arkitodellisuuteen kuin jyrsin; hänen tarinansa eivät eksy uuskummuuden tuuliin, vaan maadoittuvat nykyhetkeen.

 Tuon ensimmäisen lukukokemuksen jälkeen olen palannut kirjailijan tuotantoon yhä uudelleen ja rakkaus on säilynyt kutakuinkin muuttumattomana; Murakamin kirjat ovat viimeisen päälle viritettyjä, viihdyttäviä, mieltä ja sielua ruokkivia. Oi milloin, oi milloin hän saa Nobelinsa.... Eivät kai tekstin sujuvuus ja viihdyttävyys sulje Murakamilta N-ovea?

Elokuussa aina yhtä sekaista kirjahyllyäni selaillessani huomasin, että Murakamin ensimmäinen suomennettu teos oli jäänyt minulta jostain syystä lukematta. Se ilta ja yö ja seuraava päivä kuluivat Suuren lammasseikkailun merkeissä.  Sain muistutuksen siitä, miksi rakastuin Murakamiin: teos pursuaa sitä samaa surrealistista, ihanaa camp-henkeä, johon olen törmännyt Norwegian Woodin jälkeen myös 1Q84-trilogiassa, Kafkassa rannalla ja Sputnik -rakastetussani.
Sen sijaan viime vuosien tuotannossa (esimerkiksi Miehiä ilman naisia -novellikokoelmassa) camp on kyllä aistittavissa, mutta huomattavasti liudentuneena. 

Suuri lammasseikkailu on surrealismin juhlaa. Kerronta on suoraa, jopa perinteikästä, mutta kirjan ensimmäinen, tarinallinen  taso on puhdasta popilla maustettua campia... Tarinaan on uskallettava sukeltaa pää edellä; nyt ei ole kysymys tarinan uskottavuudesta vaan heittäytymisestä. Arkimaailma ja toiset, luonnonlaeista riippumattomat todellisuudet limittyvät toisiinsa taianomaiseksi, itsensä ympäri kieppuvaksi suppiloksi, johon lukija solahtaa kuin Ihmemaan Liisa kaninkoloon. 

Kirjan pintatason tapahtumissa ei ole tälläkään kertaa päätä eikä häntää (vaikka tarinassa saparot vilkkuvatkin): päähenkilö on nimettömäksi jäävä mies, markkinointiyrityksen tekstitoimittaja, joka saa hyvin erikoisen toimeksiannon: yrityksen julkaisema, kauniilla, lammasniittyä esittävällä kuvalla koristettu mainos on tuhottava. Pyynnön takana on kasvoton, Pomoksi kutsuttu äärioikeistopoliitikko joka - kuin varkain - on vallannut maan poliittisen kentän, samoin  kuin markkinointi- ja tiedotusmaailman. Lammaslaidunkuva on arkaluontoinen, sillä siinä näkyvien kolmenkymmenenkolmen eläimen joukossa esiintyy yksi Pomolle erityisen tärkeä, pitkään teillä tietämättömillä ollut tähtikuvioinen lammas.
 Tekstitoimittajan on viipymättä ryhdyttävä etsimään kadonnutta lammasta; tehtävästä kieltäytyminen tai siinä epäonnistuminen tietävät hänelle kuolemaa.
Entä kuinka tuo lammasreppana liittyy vakavasti sairastuneen, kuolemaansa odottavan vallankäyttäjään? Sitäpä en nyt kerrokaan...

 Seikkailu johdattaa sankarimme ja hänen yliluonnollilla korvilla(!) varustetun tyttöystävänsä  kuvankauniiseen Hokkaidoon, jylhien vuorien saarelle. Lopulta mies jää yksin - ja joutuu kohtaamaan totaalisen eristäytymisen - samalla kun selittämättömät tapahtumat ja muistot tulvivat hänen ylitseen. Nämä kaikki ainekset ovat tuttuja Murakamin myöhemmästäkin tuotannosta. Jälleen kerran hän altistaa henkilönsä täydelliselle yksinäisyydelle, tilaan, jossa aistit tarkentuvat äärimilleen, jossa arkitodellisuus ja fantasia kohtaavat ja luovat lukijankin mieleen uusia, ennen kohtaamattomia maailmoita... Tässä suhteessa Murakami on hyvin jungilainen....

 Suuren lammasseikkailun hullun pintatarinan alitse kulkee monenlaisia virtoja. En tunne Japanin historiaa ja poliittista elämää niin hyvin, että voisin yhdistää kertomuksen aineksia (mahdollisiin) todellisiin tapahtumiin, joten luin tarinaa hyvin pitkälle omasta, kotimaisesta näkövinkkelistäni. Kirjassa on kuitenkin mistä ammentaa, vaikka osa sen merkityksistä jäisikin piiloon. Pomon salatussa persoonassa, hänen salakavalassa tavassaan vedellä naruja on kuitenkin jotakin hyvin tuttua ja yleismaailmallisestikin ajankohtaista... Kirja on ilmestynyt sentään jo 35 vuotta sitten!
"Me rakensimme kuningaskunnan", mies aloitti uudelleen. "mahtavan maanalaisen kuningaskunnan. Me vedimme mukaan kaiken. Politiikan, talouden, joukkotiedotuksen, virkavallan, kulttuurin, kaikenlaista mistä te ette osaisi uneksiakaan. me sulautimme järjestöömme myös sellaisia aineksia, jotka olivat meille vihamielisiä. Järjestelmästä järjestelmän vastustajiin, kaikki. Hyvin harvat, jos ketkään, huomasivat että heidät oli vedetty mukaan. --"

Mää...  mää.. ää...

Linkit muihin Murakami-lukukokemuksiini: 


_____


Haruki Murakami: Suuri lammasseikkailu (Hitsuji omeguru böken, 1982)
Tammi 1993, pokkaripainos 2009
Suomentanut Leena Tamminen kirjan engl. käännöksestä.
Alkuperäikieli: japani

5.10.2017

Meillä on uusi kirjallisuuden nobelisti - ja hieno sellainen!


Jokasyksyinen jännitysnäytelmä on taas nähty ja koettu. Tämän vuoden Nobelin kirjallisuuspalkinnon saaja on japanilaissyntyinen brittikirjailija Kazuo Ishiguro (1954).

Jonkinlainen yllätys tämä oli - henkilökohtaisesti hyvin mieluinen sellainen. Julkisuudessa ovat pyörineet sellaiset nimet kuin Margaret Atwood tai Haruki Murakami (joka viimeksimainittu on ollut  omalla suosikkilistallani siitä lähtien kun hänen tuotantoonsa ensimmäistä kertaa tutustuin).

Mutta että Kazuo... Pitkästä aikaa voin täydestä sydämestäni onnitella Ruotsin akatemiaa hyvästä valinnasta ja suositella voittajan tuotantoon perehtymistä, ellei sitä joole tehnyt.

Olen lukenut Ishigurolta neljä kirjaa ja rakastunut täysillä niihin kaikkiin.  Vuosien varrella olen  kuvaillut lukukokemuksia muun muassa tähän tapaan:

 "Olen yksinkertaisesti lääpälläni Kazuo Ishiguron selkeään ja alleviivaamattomaan tapaan kirjoittaa elämästä. Hänen viileän eleetön kerrontansa vetää minua puoleensa kuin magneetti ja sytyttää minussa halun sukeltaa tarinoiden pinnanaliseen myrskykeskukseen, sinne missä kaikki alkaa..."

  "Tutustuin Ishiguron teoksiin vasta pari vuotta sitten lukemalla hänen varhaistuotantoonsa kuuluvan romaanin Silmissä siintävät vuoret, ja seuraavaksi vuoroon tullut  Pitkän päivän ilta  muutti innostukseni jo rakkaudeksi. Tämän viimeisin lukukokemukseni jälkeen olenkin jo valmis kiertymään rusetiksi Ishiguron sormen ympäri: tuntuu siltä kuin olisin tuntenut hänet aina..."

"Ishiguron teosten huimaavuus ja huumaavuus eivät paljastu kirjojen ensimmäisiltä sivuilta eivätkä yksittäisistä tekstinpätkistä, vaan ohuin, brilliantein kirjainlangoin yhteenkiedotusta kokonaisuudesta, osiensa summasta ja jostakin vielä enemmästä, jossa on mukana taiteen myös taikaa. Ishiguron teosten voima paljastuukin usein viiveellä ja niin kävi nytkin. Tarinan todellinen paino iski tajuntaani vasta hyvän aikaa lukukokemukseni jälkeen. Putosin romaanissa kohtaamieni ihmisten suruun, joka ensin oli ollut yksin heidän, mutta jonka yhtäkkiä tunsin myös omakseni, siksi suruksi joka jokainen ihmisolento kantaa mukanaan syntymästä kuolemaan."

Kirjoihin ja niiden herättämiin tunnelmiin voi tutustua muun muassa alla avautuvista linkeistä:







4.10.2017

Juha T. Hakala: Luova laiskuus

Anna ideoille siivet

Mistä luovuus kumpuaa? Millaiset ihmiset ovat luovia? Voiko luovuutta kehittää vai onko se vain synnynnäinen ominaisuus samalla tavalla kuin vaikkapa silmien ja hiusten väri?
Kumpuavatko luovuus ja 'hulluus' samasta lähteestä? Miten luovuus ja epäjärjestyksen tai suoranaisen kaaoksen sietäminen liittyvät yhteen? Entäpä miten kiire ja stressi vaikuttavat luovuuteen? Mitä tehdä, jos pelkkä ajatus uuden oppimisesta tai esimerkiksi työpaikalla tapahtuvista muutoksista ahdistaa?

Miten vapautua tyhjän kankaan/paperin, tai loputtomilta (ja niin turhilta) tuntuvien työprojektien aiheuttamasta ahdistuksesta?

Kasvatustieteen professori, filosofi Juha T. Hakalan Luova laiskuus -teoksen viesti on selvä: luovuus kuuluu meille kaikille ja on parhaimmassa tapauksessa läsnä kaikessa mitä teemme, olipa kyse sitten taiteen tekemisestä, opiskelusta, töistä, harrastuksista tai ihmissuhteista. Sen voima vain tuppaa arjessa unohtumaan siinä määrin että yhtäkkiä toimiikin pelkällä automaattiohjauksella. Teos pursuaa ideoita luovuudenlähteen uudelleen aukaisemiseksi - ja mikä parasta, mitään ihmetemppuja ei tarvita vaan kyse on oikeastaan näkökulman muuttamisesta, urautuneelta polulta sivuun astumisesta - ja silmien avaamisesta. Luovuus on meissä  jo valmiina.

Vaikka teoksen anti oli minulle jo ennestään tuttua, itse havaittua ja koettuakin, ei pieni muistutus luovuuteen liittyvistä ilmiöistä tehnyt pahaa. Allekirjoitan Hakalan ajatukset ideoiden hitaasta kypsymisestä, 'valmistautuneen mielen' kohdalle osuneista onnellisista sattumista, näkökulman vaihtamisen voimasta, projektien pilkkomisesta (vain muutamia avainjuttuja tässä mainitakseni).
Hakala esittää ajatuksensa lukuisten, todellisesta elämästä ammentamiensa esimerkkien kautta, keveästi ja huumorilla höystettynä. Teoksen 'henkilögalleriasta' voi bongailla Nobel-palkittuja tieteentekijöitä, taiteilijoita, yrityksiä, graduntekijöitä, keksijöitä, ja monia monia muita, kevätvasikoiden lailla raja-aitojen yli hyppiviä ihmisiä (ja organisaatioita) jotka ovat uskaltaneet kyseenalaistaa lauseen: 'Mutta kun tämä on aina tehty näin!'.

Hakala kirjoittaa aiheesta mukavan rennolla ja inspiroivalla otteella. Jutut vievät mukanaan ja saavat lukijan milloin hymyilemään, milloin nyökkäilemään innostuneesti. Vaikka teksti on kevyttä, asiaa on paljon ja sen takana on paljon kokemusta ja asiantuntemusta. Hakala on muiden toimiensa ohella vetänyt vuosien ajan muun muassa graduryhmiä, joissa hän on auttanut opinnäytetöihinsä sotkeentuneita opiskelijoita pääsemään eroon 'gradukauhustaan'.
Hakalalta on muuten tänä vuonna ilmestynyt päivitetty versio Uusi graduopas -teoksesta (Gaudemus), joka tarjoaa käytännön neuvoja tutkielman kanssa tuskaileville.

Juha T. Hakala: Luova laiskuus
Gummerus 2013

2.10.2017

Antti Tuomainen: Parantaja


viimekesäisen dekkariviikon makoisaksi pohjasokeriksi löytyi Antti Tuomaisen kansainvälinen läpimurtoteos, joka sai kotimaassakin erityistunnustuksen kun se ilmestyttyään palkittiin Suomen dekkariseuran Vuoden johtolanka -palkinnolla.
Parantaja onkin yksi parhaista lukemistani suomalaisista rikosromaaneista, ja siten myös parasta lukemaani Tuomaista: vaikka kirjassa onkin jonkin verran kirjailijan muista teoksista tuttuja aihiota, se on ehkä eniten 'omanlaisensa' sekä kontekstiltään että tunnelmaltaan.

Kyseessä on lähitulevaisuuteen sijoittuva dystopia. Ilmastonmuutos on totta, Helsingissä vallitsee miltei täydellinen anarkia, sillä yhteiskuntaa aiemmin koossa pitäneet valtarakenteet ja infrastruktuuri ovat katoamassa, kaupunki lainehtii, vielä pahemmilta tulva-alueilta pakenevat ihmiset täyttävät kaupungin samaan aikaan kun sen alkuperäiset asukkaat pakenevat pohjoiseen, jotkut aina  Norjaan asti, missä hyvän elämän edellytyksiä vielä löydettävissä.

  Kertomus vie meidät Tuomaisen tuotannosta tuttujen kysymysten äärelle. päädymme pohtimaan muun muassa sitä, kuinka pitkälle ihminen voi ja saa mennä puolustaessaan omia - ja myös yleisesti hyvänä pidettyjä - arvoja. Kyse on siis  jälleen kerran moraalista. Tällä kertaa lukijan on kuienkin helppo vallita puolensa, sillä Parantajassa alkusyillä ja seurauksilla ei ole mitään tekemistä keskenään. Asetelma on absurdiudessaan murheellinen: Helsingin yössä liikkuu hyväosaisia ja heidän perheitään murhaava psykopaatti, joka näin luulee pelastavansa hukkumaisillaan olevan maailman.
Parantaja, pelkkä nimimerkki, otti vastuun murhista. Se ilmoitti kostavansa tavallisten ihmisten puolesta, ilmoitti olevansa tuhoaan kohti kulkevan maailman viimeinen totuuden ääni, sairaan maapallon parantaja. Siksi se oli murhannut teollisuusyrityksen johtajan ja tämän perheen. Ja siksi se tulisi edelleen murhaamaan niitä, joiden väitti vaikuttaneen ilmastonmuutoksen kiihtymiseen. Johanna ilmoitti asiasta poliisille. Poliisi tutki ja teki minkä voi. Surmattuja toimitusjohtajia ja poliitikkoja ja heidän perheitään oli nyt kaikkiaan yhdeksän.
Tuomainen kertoo tarinan ylläolevassa lainauksessa vilahtaneen Johannan miehen, Tapanin,  näkökulmasta. Toimittajana työskentelevän Johannan ja Tapanin suhde on tähän saakka tuntunut olevan vakaalla pohjalla, heidän rauhallinen, sopusointuinen rakkaustarinansa luo Parantajan kylmään ja kovaan maailmaan mielenkiintoista ja tarpeellista konstrastia. Tuomaisen kaunokirjallinen ote lämmittää lukijaa...

Eräänä päivänä kaikki kuitenkin muuttuu; Johanna katoaa ja  jättää jälkeensä vain viimeisen rakastavan viestin. Tästä alkaa Tapanin kilpajuoksu aikaa ja tuntematonta vihollista vastaan...

Kirja saa vahvan lukusuositukseni. Parantaja on kirjahistoriani  ehdottomasti pelottavin (ja eräällä tavalla myös ajankohtaisin) Helsinki-kuvaus!

Tuomaiselta olen lukenut myös:
Veljeni vartija
Tappaja toivoakseni & Synkkä kuin sydämeni
Mies joka kuoli
Kaivos


Antti Tuomainen: Parantaja
Helsinki-kirjat 2010

29.9.2017

Antti Tuomainen: Tappaja toivoakseni & Synkkä niin kuin sydämeni


Suomen kansainvälisesti tunnetuin rikoskirjailija Antti Tuomainen nousi 2015 ilmestyneellä Kaivos-teoksellaan kotimaiseksi dekkaristisuosikikseni. Vetävä juoni ja kerronnan kaunokirjallinen ote vakuuttivat tämän, suomalaiseen dekkaritarjontaan lievästi sanoen 'varautuneesti' suhtautuvan lukijan. Viime vuonna ilmestynyt Mies joka kuoli ja vähän vanhempaa tuotantoa edustava Veljeni vartija olivat nekin vahvoja, hyvän jälkimaun jättäneitä lukukokemuksia. Viime kesäisen dekkariviikon päätinkin viettää yksinomaan Tuomaisen teosten parissa. Ensimmäiseksi käteen tarttui hyllyssä jo hyvän aikaa odotellut esikoiskirja;

Antti Tuomainen: Tappaja toivoakseni

Teoksessa on jo läsnä Tuomaisen myöhemmästäkin tuotannosta tuttuja teemoja: syvälle käyvät moraalikysymykset, vastuun ja koston, hyvän ja pahan, rikosten ja rangaistusten monimutkainen rajankäynti tuovat lukukokemukseen kaunokirjallisia syvyyksiä, jonkalaisiin dekkareita lukiessaan ei kovin usein törmää.

Näihin ikuisuuskysymyksiin joutuu vastaamaan myös tämän tarinan päähenkilö, alkoholisoitunut ja velkaantunut televisiokäsikirjoittaja Anto, jonka elämä on kuin vahingossa suistanut lain hämärälle puolelle. Anton menneisyydestä löytyy useita epämääräisiä sattumuksia ja tekoja, joita mies itse kuvaa mieluiten sanalla 'ystävänpalvelus'.

Tarinan alussa kaikki  näyttää sujuvan kuitenkin hiukan valoisammin. Anto yrittää päästä takaisin normaaliin elämään, hänellä on takanaan kahden kuukauden rikkeetön raitiusjakso ja edessä lupaava kesä orastavine rakkaussuhteineen. Suunnitelmat menevät uusiksi, kun ystävä menneisyydestä ottaa Antoon yhteyttä ja pyytää tältä  'ystävänpalvelusta': Anton taloudelliset huolet olisivat ainiaaksi ohi, jos hän suostuisi päästämään pari raa'an tapon tehnyttä miestä päiviltään. Moraaliseen vaakakuppiin kilahtavat nuoren äidin ja kahden surmaajan elämät. Voiko pohjatonta surua koskaan hyvittää?

Tuomaisen esikoinen kulkee raiteillaan mallikkaasti ja hyvällä vauhdilla. Tarinassa on kylläkin jonkin verran toisteisuutta, niin että Helsingin sateiset kadut ja kaarteet tulevat lukijalle varmasti tutuiksi; bensaa ja kengänpohjia palaa... En erityisemmin ihastunut teoksen rekvisiitanomaiseksi jääneeseen naiskuvaukseenkaan. Kirjan tarjoamaan kokonaiselämykseen moiset detaljit eivät kuitenkaan vaikuttaneet...

Viihdyin Anton seurassa niin hyvin, että viimeisen sivun käännettyäni tartuin hetsiltään Tuomaisen seuraavaan hyllystä löytyneeseen, eli:

Antti Tuomainen: Synkkä niin kuin sydämeni

Tällä kertaa sompailin länsi-uusimaalaisissa kartanomaisemissa ja Helsingin Eirassa. Kuten koordinaatit kertovat, tarinassa liikutaan rahakkaissa ja vaikutusvaltaisissa piireissä. Kalliiden kulissien takana elämä ei kuitenkaan ole aina sitä, miltä näyttää.

Romaanin keskushenkilö kolmekymppinen Aleksi Kivi, jonka elämä on pysähtynyt - kahdenkymmenen vuoden takaiseen päivään, jona hänen äitinsä katosi mystisesti ja jälkiä jättämättä. Kaikki viittaa rikokseen, mutta koska ruumista tai kunnollisia johtolankoja, saati epäiltyjä ei ole löytynyt, juttu on jäänyt selvittämättä. Ei liene ihme, ettei Aleksin surutyö ole päässyt alkuaan pidemmälle.
On vain aavistuksia, intuitiota, vuosia mielessä pyörineitä hämäriä muistikuvia... Jotta elämä voisi jatkua - tai pikemminkin alkaa - Aleksin on saatava selville, mitä hänen äidilleen tapahtui. Miehen tie vie Kalmelan kartanoon, upporikkaan liikemiehen Henrik Saarisen ja tämän tyttären Amanda Saarisen palvelukseen...

Pidän Tuomaisen tavasta luoda jokaiseen rikosromaaninsa päähenkilöään myöten uusi henkilögalleria. Nykyisen 'sarjatykityksen' aikakautena tällainen 'kerrasta poikki' -tyyli tuntuu raikkaalta ja toimivalta. Toisaalta, nyt kun olen lukenut Tuomaisen koko tähän saakka ilmestyneen tuotannon (yhtä teosta lukuun ottamatta), olen erottavinani teosten päähenkilöillä monia yhteisiä piirteitä. Voisi puhua melkeinpä Tuomaiselle ominaisesta 'arkkityypistä', jota kirjailija varioi ja kehittelee eteenpäin kirja kirjalta. Päähenkilön näkökulma on aina hiukan valtavirrasta poikkeava, sivusta katsova, mikä onkin erinomainen alkuasetelma rikosromaanille.

Tarinassa riittää juonenkäänteitä ja vetävyyttäkin. Koska Tuomaisen kerrontatyyli on enemmänkin toteavaa kuin (painostavaa) jännitystä lataavaa, pysyvät lukijan niskahiukset kuosissaan. Kesäiltaiset lukutuokioni etenivät mukavan leppoisissa tunnelmissa, siitäkin huolimatta, että romaanissa on myös väkivaltaisia kohtauksia.
Yhden ainakin omasta mielestäni täysin turhan, saippuasarjamaisen juonenkäänteen olisin heivannut tarinan lopusta kokonaan pois. Se ei kuitenkaan pilannut muutoin erinomaista dekkarikokemusta.


Antti Tuomainen: Tappaja toivoakseni  Alkuperäinen kustantaja: Myllylahti 2006, Like 2013
                             Synkkä niin kuin sydämeni Like 2013

27.9.2017

Leena Krohn: Hotel Sapiens


Leena Krohnin lukeminen on ollut minulle aina yhtä virkistävää, yllätyksellistä - ja jollain lailla myös hyvin ylellistä. Tuo viimeinen määritelmä vaatii ehkä pientä avaamista: Krohnin tapa luoda sanataidetta on niin uniikki, että koen pääseväni hänen seurassaan osalliseksi  jostakin hyvin ainutlaatuisesta ja jäljittelemättömästä, premium-luokan lukukokemuksesta.

Krohn kuvittaa maailmaamme ja tulevaisuuttamme dystopian keinoin. Eteemme avautuu skenaarioita, jossa olemme maalanneet itsemme nurkkaan, menettäneet 'herruutemme' omalle luomuksellemme, tekoälylle, jolle villeissä unelmissamme olimme varanneet hyvän rengin pestin, mutta josta loppujen lopuksi tuleekin sitten se äärettömän huono isäntä.

Hotel Sapiens - teoksessakin eletään tällaista 'inhimillisyyden jälkeistä' aikaa. Yksinäiseen, sankkojen sumupilvien saartamaan hotelliin on kerääntynyt kirjava joukko ihmisiä, jotka saattavat olla lajissaan viimeisiä...Sapiensin taustatarina peittyy sumuun, aika (ja sen myötä historia) ovat menettäneet merkityksensä.  Tämä novellikokoelmaa muistuttava pieni suuri romaani tutustuttaa meidät omituiseen yhteisöön, ihmisiin, jotka tuntuvat elävän enää vain muistoilleen. Kalliisti vaalitun menneisyyden ja nykyhetken väliin jää maailmaa muuttanut tapahtuma, josta Krohn kertoo kuitenkin hyvin niukasti, kuin sivulauseessa.

Tekoäly, joka on oppinut ohjelmoimaan itse itseään ja jatkamaan omaa evoluutiotaan tasoille, joita ei ole enää mahdollista ennustaa, hallitsee hotellia ja sen asukkaita pitkämielisen kaitsijan tavoin. Ihminen on tässä systeemissä pelkkä tuottamaton kuluerä, joten mieleen nousee kysymys: mikäli koneet ovat jo voittaneet taistelun maailman herruudesta, miksi Hotel Sapiensin asukkaita vielä näin hoidetaan? Mitä koneet asukkailta tahtovat?  Tarkkailevatko ne heitä oppiakseen ihmisiltä vielä jotakin? Sitä, kuinka ohjelmoida koneelle sielu ja mieli, yksilöllinen ajattelu, tunteet?
Mutta tarvitaanko moisia ominaisuuksia enää mihinkään, jos olemassaolo tiivistyy tehokkuuden maksimointiin.

Mitä meille jää, kun elämämme, tunteemme ja tietoisuutemme käyvät tarpeettomiksi, kun 'evoluutio' hyppää kylmästi ylitsemme ja siirtyy tasoille joita emme kaikessa viisaudessammekaan pysty hallitsemaan? Mikä on ihmisen arvo koneiden hallitsemassa maailmassa? Millaisesta tulevaisuudesta haaveilemme?
Mitä yhteistä voi olla pilvellä ja kellolla  - minun katsettani lukuun ottamatta?  Toinen on syntynyt, toinen tehty, toinen on kaaosta, toinen järjestystä. Mutta kummatkaan eivät ole vapaita, sillä ne eivät voi valita mitään. Toinen on kaaoksen vanki, toinen järjestyksen. Minun vapauteni on minun epätäydellisyydessäni. Minä olen kellon ja pilven, ajan ja ikuisuuden lehtolapsi. 

Leena Krohn: Hotel Sapiens 
Teos 2013

23.9.2017

Joel Haahtela: Mistä maailmat alkavat

Joel Haahtelan Tähtikirkas, lumivalkea (Otava 2013) kuului viime talveni kirkkaimpiin lukukokemuksiin. Surumieltä ja elämänhuumaa pursuava teos oli lyyrisyydessään sydänjuuria sykähdyttävä, suoranaista impressionismin  juhlaa.

Tuon huikean teoksen innoittamana päätin tarttua Haahtelan uutuusromaaniin Mistä maailmat alkavat. Tiesin jo mitä odottaa, olin lukenut kirjasta muutamia arvioita ja kuullut Haahtelan romaaninsa tiimoilta antaman haastattelun; luvassa olisi hieno taiteilija- ja kasvukertomus, tarina kauneudesta, nuoruudesta ja unelmista...

Kaikki alkaa 1950-luvun lopun Helsingistä. Sota on koettu ja ohitettu, uusi sukupolvi tahtoo (jälleen kerran) kaataa kaiken entisen. Helsingin taide-elämä on yllättävän vireää, inspiraatiota ja uusia näkökulmia haetaan Amerikoista ja tietenkin edelleen myös Länsi-Euroopan suurista taidekaupungeista. Ilmassa on innostunutta odotusta, sähköä, polemiikkia ja leiskuntaa...

Helsingin taidepiireihin pelmahtaa kuin jumalten johdattamana myös teoksen keskushenkilö, elokuvateatterin paikannäyttäjänä elantoaan hankkiva Visa. Eräänä päivänä tämä, ihan tavallinen, urheilua harrasteleva nuori mies näkee elokuvan Vincent van Goghista - ja pian seisommekin Kaivopuiston talvi-illassa todistamassa Visan taiteellista heräämistä; hetki on ilmestyksenomainen, miltei pyhä.  Poika löytää oman tiensä niin helposti ja sadunomaisin elkein, että skeptinen puoleni nosti päätään;  voisiko se käydä näin - oikeassa elämässä?
Niin,  kaikkien ei ehkä sittenkään tarvitse tehdä matkaansa vaikeimman kautta.

Haahtela on kirjoittanut teoksestaan taiteilijan päiväunen. Hän antaa Visan lentää vapaana kohti unelmaansa, vailla paineita tai ennakkokäsityksiä siitä, mitä taiteen pitäisi olla ja miten siihen pitäisi suhtautua. Visa voi rakastua taidemuotoihin, joita hänen aikanaan pidetään auttamattomasti vanhentuneina, vaikuttua vanhojen mestareiden tavasta luoda teoksiinsa valoa ja ilmaa, rakastua hiljaisuuteen ja pieniin hetkiin silloinkin kun taiteen tulisi ryskyä ja pauhata. Tästä kaikesta seuraa tietenkin se, että Visa ei koskaan pääse taiteen kuumimpaan sisäpiiriin. Marginaaliin asettuminen ei tunnu häntä kuitenkaan suuremmin haittaavan. 

Eellä mainitsemassani haastattelussa Haahtela kertoi Visassa olevan myös hitusen verran hänen omaa alter egoaan, onhan kirjailija harrastanut taidemaalausta nuoresta pojasta lähtien. Henkilökohtaisuuden aistii varsinkin taiteen olemusta sivuavissa pohdinnoissa - uskon että kuulemme niissä paljon Haahtelaa itseään.

Haahtelalle ominaiseen  tapaan romaanissa on runsaasti kauniita ja kuulaita hetkiä ja syvällistä, ajatuksia herättävää pohdintaa taiteen tekemisestä ja elämästä, mutta tällä kertaa lukuelämykseni jäi jollain tapaa puolitiehen. Lukiessani en voinut olla miettimättä, oliko tämä jo 'liiankin täydellinen taiteilijatarina' ja puuttuiko Haahtelan siveltimenkeveästä tekstistä tällä kertaa kunnollinen vastapaino. Tietyissä kohdin ärsyynnyin myös metaforien runsauteen. Nämä kaikki mainitsemani asiat ovat tietenkin mitä suurimmassa määrin makukysymyksiä...

Haahtelalta olen lukenut myös:
 Perhoskerääjä
 Tähtikirkas, lumivalkea

Joel Haahtela: Mistä maailmat alkavat
Otava 2017

20.9.2017

Elena Ferrante: Uuden nimen tarina


Piileekö Elena Ferranten Napoli-sarjan suosion salaisuus kirjailijan kurittomuudessa, häpeämättömässä tavassa rikkoa kirjallisuuden rajoja? Ihailen kovasti hänen raisua tapaansa yhdistää italialaisista telenoveloista ja muusta romanttisesta viihteestä tutut ainekset rankkoihin yhteiskunnallisiin teemoihin. Ja kuin pisteenä iin päälle, hän tekee tuon tempun vielä pelottavan tarkalla psykologisella silmällä.
Ferrante osaa häivyttää viihteen ja 'vakavasti otettavan kirjallisuuden' rajat niin että se, mitä jäljelle jää, on yksinkertaisesti vain 'hyvää kirjallisuutta'. 

Tässä sarjan toisessa osassa eletään jo 1960-lukua. Sarjan keskushahmot, kaupungin köyhimmissä kortteleissa kasvaneet Lenu ja Lila, ovat pian parikymppisiä. Tyttöjen kompleksinen suhde on tämänkin kertomuksen ydinmehua ja nyt, aikuisuuteen siirryttäessä se saa vielä aivan uusia muotoja. Lapsuudessa syntynyt kaksoistähti on sammumaillaan, sillä elämän realiteetit vetävät tyttöjä eri suuntiin.  Ystävyys säröilee raastavasta mustasukkaisuudesta ja syvälle käyvistä vihan ja kaunan tunteista. Kaikesta huolimatta he ovat, varsinkin alitajunnan tasolla, yhä sidoksissa toisiinsa.

Italialainen yhteiskunta näyttäytyy Ferranten kirjoissa luokkatietoisena patriarkkaattina. Väkivaltaa pidetään miltei normina, hiljaisesti hyväksyttynä tapana hoitaa perhesuhteita ja elämässä eteen tulevia ristiriitatilanteita. Naisten asemasta ei täällä voi oikeastaan edes puhua, ei varsinkaan alempien yhteiskuntaluokkien kohdalla.

Sekä Lenu että Lila pyrkivät kohti parempaa elämää, mutta heidän tiensä poikkeavat mielenkiintoisella tavalla toisistaan; Lenu puurtaa, jatkaa opintojaan korkeakoulussa ja löytää sisällään uinuneen kirjailijan, kun taas Lilan ratkaisut tuntuvat kumpuavan kuin toisesta maailmasta. Hänen kohtalonsa kuvaa loistavasti sitä  asemaa, johon kunnianhimoinen, mutta koulutusta vaille jäänyt nuori nainen tässä maailmanajassa ja -paikassa joutuu. Kun vaihtoehdot ovat vähissä, on tartuttava opportunistisella ahneudella vaikka oljenkorsiin.

Ferrante kutoo tarinansa täyteen hämmentäviä, tummia sävyjä. Napoli hehkuu aurinkoa ja elämää, mutta silti mikään tässä kirjassa ei ole La dolce vitaa. Onnea eivät tuo välimeren rannalla vietetyt suloiset kesäpäivät, ei kuuma asfaltti jalkojen alla, eivät kellohelmat eivätkä tähtikirkkaat, pehmeät yöt... Sillä jotain puuttuu aina, on saatava enemmän, on rikottava omat ahtaat rajat, hamuiltava saavuttamatonta...
...Käsi kädessä, kahden vieraissa kaupungeissa - se olisi ollut oikea päätös sille päivälle. Jos mikään ei voinut meitä pelastaa, ei raha, ei miehenruumis eikä edes koulunkäynti, niin yhtä hyvin voisimme panna kaiken sileäksi. Rinnassani kasvoi hänen raivonsa, voima joka tuntui yhtä aikaa tutulta ja vieraalta ja täytti minut irti repäisemisen riemulla. Halusin sen ottavan vallan... 
Bloggaus Napolisarjan 1. osasta: Loistava ystäväni

Elena Ferrante: Uuden nimen tarina (Storia del nuovo cognome, 2012)
Wsoy 2017
Suomentanut Helinä Kangas
Alkuperäiskieli: italia

17.9.2017

Joseph Brodsky: Watermark (Veden peili)

Pari viikkoa kestänyt kirjallinen matkani Venetsiaan päättyy upeasti:  venäläissyntyisen, vuonna 1987 Nobel-palkitun runoilijan ja esseistin Joseph Brodskyn muistelmallinen essee Watermark (Veden peili, suom. Marja Alopaeus) on kaunis ja täydellisen varaukseton rakkaudentunnustus Venetsialle. Teosta lukiessani unohdan turistimassat ja muut kaupunkia vaivaavat harmit ja antaudun tunteelle, jonka olen jo kauan sitten tälle kaupungille alitajunnassani varannut; oli ihanaa löytää se tämän kirjan sivuilta.

  Tuntuu siltä, että Joseph Brodsky uskalsi antautua ja avautua Venetsian kauneudelle täysin ja kokonaan. Ei takaportteja, ei kyynisyyttä eikä epäilyjä; vain rakkautta yhdistettynä hippuseen silmänpilkettä (joka sekin on rakkautta, rakkautta vain). Kumpusiko tämä ihmeellinen,  hyvää tekevä avoimuus Brodskyn omasta henkilöhistoriasta? Kun elämä on näyttänyt ihmiselle raadolliset puolensa, onko hän herkempi avautumaan kauneudelle ja hyvyydelle silloin kun sellaisia ihmeitä kohtaa, valmiimpi vastaanottamaan ne paljaana, ilman suojamuureja? En tiedä... Huomaan jälleen mietiskeleväni olemattomia yhteyksiä kirjailijan ja hänen  teostensa välillä, eksyväni sivupoluille...

Venäjänjuutalaiseen perheeseen 1940 syntynyt, jo teini-iässä runoudelle syämensä menettänyt Brodsky näki ja koki elämän varjopuolet kovimman kautta:  Neuvostovalta tuomitsi miehen pakkotyöhön Argangeliin viideksi vuodeksi (virallinen tuomion syy: elämä tyhjäntoimittajana!), mistä tuomiosta hänet myöhemmin armahdettiin  muun muassa Anna Ahmatovan myötävaikutuksella. Vapauttamista seurasi karkoitus Neuvostoliitosta. Pienen kiertelyn jälkeen Brodsky asettui Yhdysvaltoihin, missä hän kirjoitti suurimman osan laajasta tuotannostaan.

  Venetsia valitsi Brodskyn. Esseessään hän kuvaa sitä prosessia, joka johti tämän kauniin ja elämänpituisen suhteen syntymiseen. Tunnen minäkin tämän selittämättömän ilmiön, jolla asiat ja ideat vetävät meitä puoleensa; Yhtäkkiä ne vain ilmestyvät elämäämme, törmäämme niihin lakkaamatta mitä ihmeellisimmissä yhteyksissä, ilman että tietoisesti hakeutuisimme sellaisiin tilanteisiin. Puhutaan onnellisista sattumista... Ovatko nämä kohtaamiset universumin meitä varten  asettamia tienviittoja, ja lähdemmekö seuraamaan niitä? Uskoako johdatuksen mahdollisuuteen?

Brodsky on yksi niistä rohkeista jotka kuulevat  seireenien äänet ja lähtevät seuraamaan intuitiotaan: eräänä tuulisena talvi-iltana hän seisoo Venetsian stazionen portailla ensimmäistä kertaa elämässään, yksin ja miltei rahattomana, aistii laguunilta kantautuvan meriheinän tuoksun, joka vie hänet hetkessä lapsuusmuistoihin Itämeren rannalle. Tunsiko Brodsky tuolla hetkellä tulleensa kotiin,  monien diasporassa viettämensä vuosien jälkeen?

Brodskyn rinnalla kuljen runoilijan Venetsiassa. Täällä vesi, aika ja kaupunki luovat keskenään erottamattoman kolmiyhteyden, jossa huokuu määrittelemätön, ajaton, miltei jumalallinen läsnäolo.
Tuntuu, kuin koko kaupunki olisi aineeton ja muodostuisi vain laguunin ja kanavien  pinnalla häivähtävistä heijastuksista. Pinnat viehättävät Brodskya: joskus ne voivat kertoa asioista paljon enemmän kuin se, mikä jää niiden taakse, hän sanoo.

Tuon ensimmäisen vierailunsa jälkeen Brodsky viivähti Venetsiassa joka vuosi talvisaikaan. Vierailut olivat aina hyvin intensiivisiä ja aistivoimaisia. Ja joka kerta Venetsia suorastaan syöksyi häneen.

After a while - on the third or fourth day here - the body starts to regard itself as merely the eye's carrier, as a kind of submarine to its now dilating, now squinting periscope.

Venetsia on alati liikkeessä ja muutoksessa. Vaikka sen rakenteet pysyvät fyysisesti muuttumattomina, saavat valon pienimmätkin muutokset näyttämään kaupungin hetkessä toiselta. Sama ilmiö toistuu myös sisätiloissa: Venetsian  palazzojen toisiaan seuraavien salien hämärissä aika ja valo leikittelevät varomattoman vierailijan kanssa, saavat hänet menettämään hetkiseksi ajan ja paikan tajunsa.

 Venetsian talvi ja valo... Jos kaupunki olisi tätä kauniimpi, olisimme jo taivaassa.

This is the winter light as its purest. It carries no warmth or energy, having sed them and let them behind somewhere in the universe, or in the nearby cumulus. Its particles' only ambition to reach an object and make it,  big or small, visible. Its a private light, the light of Giorgione or Bellini, not the light of Tiepolo or Tintoretto. And the city lingers in it, savoring its touch, the caress of the infinity whence it came...

Watermark on äärimmäisen kaunis lukukokemus. Minun täytyy lukea tämä teos ehdottomasti vielä uudelleen, sillä tunnen koskettaneeni vasta sen... pintaa.

Joseph Brodsky: Watermark, 1992
Benquin Classics 2013


15.9.2017

Melania G. Mazzucco: Mestarin tunnustukset



Totuus ja kauneus eivät ole esineissä, ne eivät ole meitä ympäröivässä maailmassa vaan syvällä meissä itsessämme, siinä tuntemattomassa osassa, jota ei voi tutkia mutta joka täytyy vapauttaa...
Italialaisen Melania G. Mazzuccon Mestarin tunnustukset -romaani vie lukijansa 1500-luvun Venetsiaan, renessanssin viimeiseksi merkittäväksi mestariksi tituleeratun Tintoretton (1518 - 1594)  työhuoneelle.  värikylläinen ja intohimoinen sukellus taiteen maailmaan, ja kuulunee siksi jokaisen taide- ja historiafriikin  lukulistalle.

Tintoretto oli yksi taiteen jumalista, yksi niistä, jotka saivat innoituksensa jostakin muualta kuin tästä maailmasta, sanotaan. Hänen taiteensa on dramaattista valon ja varjon vuoropuhelua, tummaa ja vahvaa, yhtä aikaa karvasta ja keveää. Seuraamme kunnianhimoisen taiteilijan  kivikkoista tietä köyhän kankaanvärjärin pojasta italialaisen taiteen eliittiin - tarina kulkee tunnustuksellisen päiväkirjan muodossa, ajan paljaiksi kovertamina muistoina. Pääsemme kurkistamaan Suuren Taiteentekijän  julkisivun taakse: millainen ihminen Tintoretto oikeastaan oli ja mistä hänen taiteelliset ambitionsa kumpusivat? Mistä kumpusi hänen päättymätön kunnianhimonsa, se voima, joka saa taiteen tekijän raatamaan orjan lailla ja jonka rinnalla yksikään taiteen alttarille luovutettu uhraus  ei tunnu liian suurelta?  Toisaalta, onko uhrauksista puhuminen edes oikeutettua silloin, kun kysymys on elämää suuremmasta sielun palosta...

Mazzucco ei esittele meille taiteen glorifioitua jumalaa, vaan ihmisen, jota raastoivat samat epävarmuudet ja demonit kuin ketä tahansa kuolevaista. Silti ilmassa on jotakin selittämätöntä. Hänen  taiteellinen lahjakkuutensa, neroutensa, ylpeytensä, rakkautensa, kunnianhimonsa, nöyrä uteliaisuutensa, pelkonsa, vimmansa... Kaiken tämän voin aistia hänen taiteestaan...

Vuosisatojen jälkeenkin; kuin toisesta ulottuvuudesta meitä kohti kurottuvaa lämmintä valoa...
Näin kesytetään näkymätön:
luominen on sitä, että kynä, sivellin ja näkeminen menettävät merkityksensä...
commons.wikimedia.org
Mestarin tunnustukset on perussävyltään fiktiivinen elämäkerta, vaikka kerronta seuraileekin Tintoretton historiallisia elämänvaiheita. Pääosaan nousee taiteilijan sisäinen maailmankaikkeus, ajatukset, jotka Mazzucco taikoo esiin taiteellisella vapaudellaan; loppujen lopuksi kyse onkin paljon enemmästä kuin yhden miehen elämäntarinasta: kertomus laajenee universaalille tasolle, taiteen tekemisen syvimpiin ja tärkeimpiin kysymyksiin, jotka ovat ainakin jossakin mitassa tuttuja jokaiselle luovalle ihmiselle.

Tutustumme myös Tintoretton suureen perheeseen, joka elää ja hengittää perheenpään aivoitusten ja taiteentekemisen tahtiin. Erityisen läheisen suhteen solmimme  hänen  aviottomaan tyttäreensä, taiteellisesti lahjakkaaseen Mariettaan, joka olisi voinut seurata isänsä jälkiä - jos vain olisi syntynyt pojaksi. Mariettan suorastaan riipaisevan koskettava tarina nouseekin tämän teoksen toiseksi tärkeäksi  kulmakiveksi. Hänen kauttaan Mazzucco kuvaa osuvasti naisen olematonta asemaa taiteen maailmassa, jossa taiteellinen vapaus  ja haaveet tunnustetusta asemasta ovat yksinomaan  miehille varattuja...

Suosittelen upeaa Mestarin tunnustuksia -romaania etenkin kaikille taiteista ja historiasta kiinnostuneille.


Melania G. Mazzucco: Mestarin tunnustukset (La lunga attesa dell'angelo, 2008)
Avain 2009
Suomentanut Taru Nyström Abeille
Alkuperäiskieli: italia

13.9.2017

Hannu Mäkelä: Casanova

Eli Giacomo Casanovan tie naistenmiehestä kirjailijaksi

En ole koskaan jättänyt Venetsiaa niin syvää katumusta tuntien. 
Pakkasin matka-arkkuni ja yön tullen lähdin matkaan; seuraavan yön nukuin Veronassa ja siitä kahden päivän päästä Milanossa, jossa asetuin L'Auberge de Puitsiin... Olin yksin, hyvin varustautuneena matkalle, timantteja varalla riittämiin, ilman suosituskirjettä, mutta kukkarossani oli neljäsataa sekiiniä, aivan uppo-outona Milanon kauniissa ja suuressa kaupungissa, hyväkuntoisena ja kahdenkymmenenkolmen vuoden onnellisessa iässä. Elettiin tammikuuta 1748. 

Meillä kaikilla on mielikuvamme ja mielipiteemme Giacomo Casanovasta, tuosta Venetsiassa vuonna 1725 syntyneestä, lukuisien rakkausseikkailujensa tähden kuuluksi tulleesta seikkailijasta. Hänen maineensa on säilynyt muuttumattomana ajasta aikaan, ja säilyy sellaisena kenties niin kauan kuin hänen mukaansa nimettyjä, parantumattomia naistenmiehiä maailmassa riittää.

  Huijari, viettelijä, keikari, rakastaja, komeljanttari, intohimoinen lukija ja kirjoittaja, kiipijä, okkultisti, uhkapeluri, älykkö, lottoyrittäjä, rikollinen, vankikarkuri, seikkailija, oikeustieteilijä, pappi, vakooja, kaunosielu, libertiini...  Casanovan loputon  meriittilista on hengästyttävää ja komiaa luettavaa. Vanhuudessaan hän ei varmasti joutunut katumaan 'tekemättömiä tekojaan'. Sitä, mitä hän teki, hän ei nimittäin katunut koskaan.

Tässä teoksessa Hannu Mäkelä antaa sankarimme esitellä itse itsensä. Kirja pohjautuu Casanovan vuosina 1789 - 1798 syntyneeseen jättimäiseen omaelämäkertaan Histoire de ma vie, joka julkaistiin postuumisti 1800-luvulla. Muita lähteitä Mäkelä ei juuri käytä, joten ainakin minä luin teosta Casanovan muistelmien toimitettuna suomennoksena.

Mäkelä huomauttaa, että alkuperäistekstissä esiintyy muutamia ristiriitaisuuksia ja aukkoja, joita on myöhemmin - erinäisten julkaisijoiden toimesta - pyritty oikomaan ja paikkailemaan, todennäköisesti toimittajien omien mieltymysten ja ambitioiden mukaan, mistä johtuen joidenkin tapahtumien todenperäisyyttä ei ole pystytty todentamaan. Yksityiskohdista kiistellään casanovistien piirissä kiihkeästi. Tällaiset ristiriitaisuudetkin sopivat hänen persoonaansa tietenkin paremmin kuin hyvin.

Giacomon elämän alkutaival ei ollut hääppöinen: äiti, huikentelevainen ja sitoutumaan kykenemätön näyttelijätär, jätti lapsensa isoäidin kasvatettavaksi ja lähti kiertelemään Eurooppaa teatteriseurueensa mukana. Poikaa arveltiin jälkeenjääneeksi, ('hän kun ei puhunutkaan juuri mitään'), kunnes  isoäiti vei kahdeksanvuotiaan  Giacomon muranolaisen, mustaa magiaa harjoittavan noidan 'vastaanotolle'. Synnyin uudelleen tuona päivänä, Casanova kertoo muistelmissaan. Tapaamisen yksityiskohdat ovat nykypäivän näkökulmasta karseaa luettavaa, mutta yhtä kaikki, ihme oli tapahtunut...

Sukulaiset halusivat pojasta eroon, mistä syystä häntä heiteltiin opinahjosta toiseen, usein kauaksi kotoa. Koulutusta jatkettiin myös nuoruusiässä, milloin teologian- milloin oikeustieteen opinnoilla. Giacomon todelliset kiinnostuksenkohteet olivat kuitenkin toisaalla jo tuolloin, etenkin kirjallisuus ja alkemia kiinnostivat häntä. Casanova itse väittää kunnostautuneensa myös virallisissa opinnoissaan ja kirjoittaneensa peräti kaksi väitöskirjaa oikeustieteen alalta sekä pitäneensä ainakin yhden saarnan. Olisipa ollut hauska olla kärpäsenä kirkon katossa...

Sitten alkoivat hummausvuodet. hänen elämänsä täyttyi naisista, uhkapeleistä, äärimmäisestä jännityksestä,  alkemiasta, okkultismista, mustasta magiasta. Hämäräperäisiä taitojaan hän osasi myös hyödyntää: hillitön elämäntyyli vaati rahaa, jota nuorukaiselta ei itseltään tietenkään löytynyt. (Vaikka jossain vaiheessa hän elättikin itseään myös orkesteriviulistina.) Elämäntyyli vaati uskollisia tukijoita, jotka eivät sulkeneet rahahanojaan silloinkaan, kun C:n oli aika (milloin mistäkin syystä) vaihtaa  maisemaa. Maksuosoitukset kulkivat jo tuolloin kätevästi kaupungista ja maasta toiseen..

Casanovalla oli tapana polttaa siltoja takanaan: useamman kuin kerran hän pakeni velkojiaan tai lain kouraa jälleen uusiin kaupunkeihin, kunnes koitti jälleen lähdön hetki, johon usein liittyi myös nopea nimenmuutos. Pakomatkat veivät yhä kauemmas, ja Ranskasta tulikin hänelle pikkuhiljaa kuin toinen kotimaa. Dramaattisin pako tapahtui Venetsian pahamaineisen vankilan lyijykammiosta, jonne hän oli joutunut okkultismin harjoittamisesta ja muista laittomuuksista. Casanova kertoo tapauksesta vetävästi, tuon ajan seikkailukertomuksia mukaillen.

Jo nuorena Casanova haaveili kunniasta, arvonimistä ja yhteiskunnallisesta asemasta, ja tavoitteli niitä keinoilla jotka parhaiten tunsi: hän huijasi ja vietteli ihmisiä käyttämällä hyväkseen heidän heikkouksiaan, haluaan tulla ihailluksi ja kunnioitetuksi, "erityiseksi". Sama strategia toimi yhtä hyvin 'taloudenpidossa' kuin rakkaussuhteissakin. Nykyään tällaista ihmistyyppiä kutsutaan narsistiseksi. (Edellinen huomautus on omani, Mäkelä pidättäytyy moisista arvioista.) Toisaalta hän janosi myös tietoa, kulttuuria. Muistelmat kertovat Casanovasta, joka ihaili Voltairea ja tämän ajatuksia niin että sai vihdoin audienssin tämän luo. Tapaaminen ei sujunut suunnitelmien mukaan, kipeä muisto kulki Casanovan mukana elämän loppun saakka ja muuttui vähitellen vähän kitkeräksikin...

  Naiset olivat Casanovalle huumetta: naissuhteet seurasivat toisiaan kuin helmet nauhassa, mutta tunteeton naistenkaataja hän ei Mäkelän mukaan ollut, sillä hän rakastui tai vähintäänkin ihastui jokaiseen 'tapaukseensa', olipa kyseessä sitten pidempiaikainen tai vain yhden yön kestävä 'suhde'.
Casanova pyrki huolehtimaan naisystäviensä hyvinvoinnista myös suhteen päätyttyä, usein kuvassa oli mukana myös raha, joka saattoi olla peräisin eräältä  hänen pitkäaikaiselta, naispuoliselta ylläpitäjältään, eli ympäri käydään, yhteen tullaan... 
Lukuisten  lemmenkuvausten ilahduttavin piirre oli se, että Casanovan rakastui yhtä tulisesti naisen älyyn kuin hänen kauneuteensa; mikäli sänkypuuhien välissä rakastavaisten välille ei syntynyt kunnon keskustelua, hänen intonsa hiipui.

Sitoutumiskammoinen hän kuitenkin oli, sydänjuuriaan myöten. Rakkaudenhuumassaan hän erehtyi  antamaan naisille vilpittömiä avioliittolupauksia, mutta pian iski paniikki ja silloin oli aika vetäytyä takavasemmalle kunniallisin elkein: samalla kun Casanova vakuutteli naiselle omaa sopimattomuuttaan, hän jo esitteli naiselle  paljon parempia ja (taloudellisesti) kannattavampia aviomieskandidaatteja. Usein juoni onnistuikin, ja sankarimme oli taas vapaa!
Pari kertaa naiset päätyivät tähän ratkaisuun myös oma-aloitteisesti. Saavuttamaton - ja täyttymätön - rakkaus ajoi hänet useammin kuin kerran kuilun partaalle: kävi myös niin, että nainen veti hänet pauloihinsa vain kiusatakseen, eikä kovista yrityksistä huolimatta suostunut 'antautumaan rakkaudelle'. Casanova sairastui, masentui, eikä koskaan toipunut tällaisista iskuista täysin. (Edellistä lausetta kirjoittaessani en voinut olla hymyilemättä hiukan...)

***
Paitsi Casanovan elämään, Mäkelän teos on myös mitä mielenkiintoisin kurkistus 1700-luvun eurooppalaiseen elämänmenoon ja kulttuurihistoriaan, jossa Venetsia  on oikeastaan vielä erityistapaus.
Elettiin vuosia, joina venetsialaiset eivät vielä tienneet kaupunkinsa elävän jo eräänlaisen auringolaskun aikaa. Tasavalta tuhoutuisi Napoleonin toimesta 1787, vuotta ennen Casanovan kuolemaa. Tämän tarinan tapahtuma-aikoihin juhlat olivat vielä ylimmillään. Libertiiniksi julistautuneelle Casanovalle Venetsian vapaamielisyys oli onnen omiaan - tunnelma oli täydellisen dekadentti, vaikka julkisivu yritettiin pitää jokseenkin säällisenä - syy, miksi sankarimmekin täytyi aika ajoin 'paeta näyttämöltä'.

Vielä 1700-luvulla Venetsian karnevaaliaika kesti kahdeksan kuukautta ja siihen liittyvät naamiohuvit olivat omiaan vapauttamaan ihmisiä sosiaalista normeista. Prostituutio kukoisti ja moraalikäsitykset poikkesivat rajulla tavalla siitä, mitä  nykyään pidämme sopivana. Vaikka naisten asemassa esiintyikin tapauskohtaista, usein yhteiskuntaluokkiin liittyvää vaihtelua, oli se yleisesti ottaen sanalla sanoen surkea. Casanovan muistelmissa naisia kuvataan kuitenkin hyvinkin aktiivisina toimijoina, yhteiskuntaluokista riippumatta.  Olisi hyvin mielenkiintoista tietää, oliko tässä kysymys C:n henkilökohtaisesta näkemyksestä ja kokemuksesta, vaiko sittenkin  jostakin laajemmasta 1700-luvun lopulla vaikuttaneesta ilmiöstä...


Hannu Mäkelä: Casanova
Tammi 2007


11.9.2017

Donna Leon: Tuntematon ihailija


Venetsia-teemaviikkojeni kunniaksi päätin uudistaa tuttavuuteni venetsialaisen komisarion Guido Brunettin kanssa. Vuosia sitten seurasin hänen seikkailujaan varsin tiiviisti, mutta kun kirjat alkoivat tuntua toistensa kertaukselta (niin kuin pitkille dekkarisarjoille usein käy), intoni lopahti. Tauko on tehnyt ainakin tälle lukijalle hyvää, sillä tänä vuonna ilmestynyt Tuntematon ihailija tuntui taas uudelta Leonilta. Ja vanhan kirjaystävän tapaaminen toi mukavan kevyttä vaihtelua muutoin kovin täyteläiseen ja tuhtiin lukuohjelmaani.

Donna Leon itse on mitä mielenkiintoisin persoona. Vuonna 1942 Tämä New Jerseyssä syntynyt, viime vuonna 74 vuoden ikään ehtinyt lady muutti pois Amerikoista 1960-luvun puolessa välissä ja kierteli sen jälkeen maailmalla, työskennellen milloin matkanjohtajana, opettajana tai mainostoimittajana. Venetsiaan asetuttuaan hän alkoi kirjoittaa supersuosioon noussutta Brunetti-sarjaansa, jolle ei loppua näy.

Leon jätti Venetsian muutama vuosi sitten ja käy siellä enää pistäytymässä - ja vain talvikuukausien aikana. Lähtö on ymmärrettävä:"Kaupungissa on nykyisellään enää vain noin 50 000 asukasta, mutta vuositasolla siellä käy noin 30 miljoonaa turistia, Leon kertoo viime syksynä Helsingin Sanomille atamassaan haastattelussa. Komisario Brunettin matkalaukkua hän ei kuitenkaan pakannut: Brunetti on ja pysyy Venetsiassa ja Venetsian laguunin alueella" Vaikka kirjailijan pysyvä koti onkin tätä nykyä muualla, Venetsia inspiroi häntä yhä ja kirjoittamisintoa riittää : Ehkä lopetan sarjan 212. osaan”. Minä puolestani lupaan palata Brunettin seuraan viidennenkymmenennen  osan ilmestyessä - Tuntematon ihailija lienee järjestyksessä kahdeskymmenesneljäs, ellen väärin laskenut.

Brunetti-dekkareita on käännetty yli kahdellekymmenelle kielelle, mutta ei italiaksi, sillä sen Leon on kieltänyt  - ainakin niin niin pitkäksi aikaa kuin hänessä henki pihisee. Lieneekö syynä varovaisuus: kirjat sisältävät italialaiseen yhteiskuntaan kohdistuvaa kritiikkiä, lempeästi esitettyä, mutta kuitenkin. Olisi erittäin mielenkiintoista tietää, ovatko italialaiset tavallista herkkänahkaisempia omasta maineestaan, vai hyväksyvätkö he kritiikin, kunhan se vain tulee niin sanotusti 'omasta leiristä'. (Toisaalta, tämä taitaa olla yleismaailmallinen luonteenpiirre.)
 Leon asui Venetsiassa kolmisenkymmentä vuotta - kauankohan kestää, ennen kuin muualta tulleet lasketaan täällä porukkaan kuuluviksi...

Tällä kertaa Leon vie meidät Venetsian oopperaan La Feniceen, jonne maailmankuulu sopraano Flavia Petrelli on saapunut esittämään Toscan nimiroolia. Toisin kuin voisi olettaa, laulajatar ei tule Venetsiaan mielellään: hänen mielestään oopperatalon taiteellinen intohimo ja kaupungin musiikkielämän taso on laskenut ala-arvoiselle tasolle. (Kuulemmeko tässä musiikkimesenaattinakin nykyisin toimivan Leonin oman äänen?)

Laulajatarta painaa myös yksityisempi huoli: mistä ovat peräisin sadat keltaiset ruusut, jotka täyttävät esityksen encoren, hänen pukuhuoneensa - ja lopulta myös lukitun kotinsa? Tuntematon ihailija tuntuu tietävän laulajan liikkeet, eikä emmi osoittaa pettymystään kun tähti ei innostu hänen  yliampuvista ja pelottavista rakkaudenosoituksistaan.
Samaan aikaan nuori ja lahjakas, La Fenicessä harjoitteleva laulajatar joutuu murhayrityksen kohteeksi. Vain päivää aikaisemmin uhri ja Flavia Petrelli ovat jakaneet lyhyen musiikkituokion oopperan harjoitussalissa...
Tässä kohtaa komisario Brunetti hyppää näyttämölle ja alkaa tutkia tapauksia. Liittyvätkö nuo keltaiset, pahaenteisyyttä huokuvat ruusut ja nuoren laulajattaren kohtalo jollakin oudolla tavalla toisiinsa?

Vietin Brunettin seurassa leppoisan lukutuokion. Questurassa eli Venetsian poliisilaitoksella kaikki rullaa niin kuin ennenkin, hitaasti ja jähmeästi, pokkurointiin ja byrokratiaan taipuvaisen apulaispoliisipäällikkö Pattan (nimellisessä) huomassa. Puljun ohjia taitaa tosiasiassa pidellä sihteeri signorina Elettra, jonka älykkäitä edesottamuksia olemme saaneet seurata sarjan alusta lähtien. Huomasin, että signorinan otteet ovat tässä suhteessa tulleet entistä itsevarmemmiksi. Hyvä hyvä!


Donna Leon: Tuntematon ihailija (Falling in Love, 2015)
Otava 2017
Suomentanut Kaijamari Sivill

9.9.2017

Tessa Kiros: Venetsia - ruokaa & unelmia

Ihmeitä tapahtuu: tämä on blogini ensimmäinen keittokirjapostaus...

Mutta  huikentelevaisuus sallittakoon: en kertakaikkiaan voinut ohittaa tätä kirjahyllyni kaunotarta kun katoin Venetsiaviikkojeni menuuta: tuhdin ruokakirjan lisäksi Venetsia - ruokaa & unelmia  on nimittäin hohtavan upeassa ulkoasussaan niin täydellisen venetsialainen, että se on yksinkertaisesti pakko tuoda esiin tässä yhteydessä.

Tämän kirjan seurassa arki sananmukaisesti katoaa...

Kirjan kuvat: Manos Chatzikonstantis

Tessa Kiros sekä valokuvaaja Manos Chatzikonstantis tarjoilevat meille Venetsian, herkullisen, sadunomaisen ja hieman eskapistisen. Nimikin sen toki kertoo: kyse on unelmista. Tällaiselle aisteja hellivälle ruokamatkalle on vain antauduttava...

Täällä on ihana vain istua, katsella ja siemailla spritziä. Trattoria on paras paikka seurata Venetsian elämää - niin tai Cipsin terassi. Seurata Venetsiaa, venetsialaisia, turisteja, seurueita, yksinäisiä, veneitä, vilinää... Kaikki keinahtelevat ylös ja alas ja kaikki sujuu luontevasti veden päällä. Kaikilla on Venetsia suonissaan. 

Näkymä terassilta: kuin kulissit, joihin ohjaaja oli komentanut näyttelijät lausumaan vuorosanoja mutta unohtanut sitten lopettaa näytöksen. Siltoja; avaimenreikiä, joista voi tirkistää salaisuuksien täyttämille muinaisille sisäpihoille. Kapeita kujia, jotka päättyvät alas kanaalin rantaan johtaviin askelmiin, jos vain haluaa seurata niitä...

Venetsialaisen makumatkan voi  aloittaa vaikkapa lasillisella pirskahtelevaa, valkoisella persikalla silattua proseccoa (bellini), ja jatkaa venetsialaisilla erikoisuuksilla ciccheteillä, pienillä herkullisilla suupaloilla, joita voi napostella pitkin päivää nälän yllättäessä. Kirjasta löytyy monia ohjeita näiden venetsialaisten miniherkkujen valmistamiseen. Miltä kuulostaisivat pikantit meriravunpyrstöt (scampi in saor), turskavaahto (baccala mantecato) tai venetsialaiset kalapyörykät (polpette di tonno)?

Kirjan kuvat: Manos Chatzikonstantis
Tämä ei ole satua: Venetsiassa, kuten muuallakin Italiassa, osataan nautiskella elämästä ja ruoasta. Kun syödään, syödään kunnolla ja pitkän kaavan kautta - ja kyllä: jossain välissä ehditään  harrastaa myös vaatimattomampaa ruokailua. Työpäivät katkeavat pitkiin lounaisiin, ja illallista syödään vasta auringon laskettua. Huomaan, että oma ruokailurytmini on hyvin samankaltainen: syön päivän (tuhdin) pääateriani yleensä vasta yhdeksän jälkeen illalla, niin teen myös tänään.

Kirjasta löytyy  ohjeita niin pitkiä illallisia kuin nopeita ruokahetkiäkin varten. Italialaiset antipastot, eli alkupalat saavat jatkoa alkuruokaohjeista, joista löytyy keittoja, pastoja ja risottoja jokaiseen makuun. Pääruoaksi tarjotaan usein meren antimia. Ne joko paistetaan tai grillataan, päälle lorautetaan tilkka oliiviöljyä ja vierelle katetaan muutama sitruunaviipale. Lisäkkeenä syödään usein sesonkikasviksia, esimerkiksi artisokan nuppuja tai täysikasvuisten artisokkien pohjia, joita Venetsiassa pidetään erityisenä herkkuna...


Aterian kruunaa Dolci, jälkiruoka ja hyvä kahvi. Tästä opuksesta löytyy ohjeita taivaallisiin herkkuihin, joita minä noin puoli vuotta sokerittomalla ruokavaliolla eläneenä katselen silmät soikeina. Ohjevalikoimasta on laaja: tiramisuja, mascarponevaahtoa, amarettotorttua, italialaista sitruunajäätelöä... Venetsia viettelee näinkin!

Valitettavasti Venetsia - ruokaa & unelmia-kirjaa ei löydy enää kirjakaupoista. Toivottavasti kirjasta saadaan jossakin vaiheessa uusi painos. Teosta kannattaa etsia kirjastoista.

Yhtä monta kertaa kun lähdin ulos, kuljin harhaan. En ollut kuitenkaan koskaan eksyksissä. Olin aina jossain Venetsiassa.



Tessa Kiros: Venetsia - ruokaa & unelmia (Venezia, 2008)
Wsoy 2008
Suomennos Eija Kämäräinen

7.9.2017

Hannu Mäkelä: Syksy Venetsiassa


Päiväkö siitä vasta on - pikemminkin ikuisuus - Veronassa, rakastavaisten kaupungissa, jossa kaikki mahdoton muuttui hetkeksi mahdolliseksi ja sitten taas päivänvalossa katosi...

Valoa tai ei, onko sillä väliä. Marie-Henriette on tässä vierellä ja todella olemassa, sen vaistoan. Äsken tunsin hänen kokonaan. Lähes. Sellainenkin tuulahdus tuli jostain. Ja mitä tämä sittenkään oli. Sattumaa kaikki, unta, harhaa. Ja äkkiä muistan, etten vieläkään tiennyt Marie-Henrietten sukunimeä. Sellaiseen tarinaan me kuulumme...

  En olisi rehellinen jos en tunnustaisi, että kirjan alkuasetelma pelotti minua: on mies, vanheneva, juuri eronnut ja jo elämästään luopuva, on nuori nainen, itseään etsivä ja tieltään eksynyt - ja on kaupunki, joka edustaa kaikkia niitä stereotypioita, joita liitämme rakkauteen ja kauneuteen, elämän sietämättömään keveyteen, taiteisiin, rappioon ja romantiikkaan. Oliko luvassa jotakin, jota olen oppinut kirjallisuudessa varomaan...

Venetsia ja äkkirakastuminen. Sumuiset sillat kanavien yllä, yllättävät kohtaamiset, Giacomo Casanova, kuoleman kosketus, kyyhkysparvet San Marcon aukiolla... Tämä kaikki on kuin yhteistä untamme.

commons.wikimedia.org
Täällä, maailman kliseisimmäksi kutsutussa kaupungissa he tapaavat, sumuisella Canal Grandella vaporetossa matkalla lentokentältä hotelleihinsa, ja sitten taas seuraavana päivänä aukion auringonpaisteessa ja ovat äkkiä kuin vanhat tutut.
Lukija aistii, että kumpikin ovat pakomatkalla, vaikka viralliset selityksetkin esitetään: Eläkkeellä oleva harrastelijatutkija Jaakko Uusitalo seuraa suuren venetsialaisen rakastajan, G. Casanovan jalanjälkiä, ja Maria, jonka sukunimi jää meille ikuiseksi salaisuudeksi, viimeistelee venetsialaista  arkkitehtia Carlos Scarpaa käsittelevää väitöskirjaansa. Nämä kaksi eri ikäistä ja erilaisessa elämäntilanteessa elävää ihmistä  kohtaavat toisensa kuin laivat...

Tarina kulkee tyylikkyyden ja  sentimentaalisuuden rajalla, mikä jo sinällään teki tästä lukukokemuksesta mielenkiintoisen. Vaikka rajankäyntiä tapahtuu, tyylikkyys säilyy. Kokeneena kirjailijana Hannu Mäkelä tietää, kuinka kulkea 'yhden yön jäillä' keveästi, vaaran paikkoihin vajoamatta. Ylilyöntien mahdollisuus luo tarinaan jännitettä, joka on kaksijakoista kuin itsensä Venetsian meissä herättämä, outo ja tunnistamaton hurma.

  Venetsia näkyy suurena koruna usvaisen maitolaguunin takaa. Se on kangastus, jonka soisi olevan totta.  
Venetsia joka on aina kauniimpi mielikuvissa kuin todellisuudessa. Jokainen tuntija odottaa jotain suurta, pettyy aluksi, kerron tytöllesitten. Tartun siihen kuin köyteen ja jatkan, että minullekin kävi niin, tahdoin nähdä jotain muuta kuin näin, ja aluksi näin vain kaiken rihkaman, kitschin. Mutta nyt näen jotain muuta, nyt näen myös oudon kauneuden, joka jossain tuolla sittenkin on...

Näkökulma on Jaakon. Mennyt elämä ja vanhenemiseen liittyvät pelot ovat tarinassa vahvasti läsnä, mutta antavat kuitenkin tilaa Venetsian syksyssä heräävälle toivolle. Maria edustaa Jaakolle menetettyä aikaa, saavuttamatonta nuoruutta, jota hän saa koskettaa enää juuri näin, Venetsian usvaisen maitolaguunin takaa. Todellisuus sekoittuu Casanovan tarinoihin, Maria syntyy uudestaan Marie-Henriettenä, naisena jossa Jaakko tunnistaa outoja välähdyksiä Casanovan suurimmista rakkauksista.  "Olemmeko kokeneet tämän ennenkin?"

Jotakin niin sympaattista ja lämmintä tässä romaanissa on, että alun skeptisyyteni sulaa pois. Syksy Venetsiassa on täysverinen rakkausromaani  kauniilla maisemilla, arkkitehtuurilla, historialla, - ja suurella, huumaavan suloisella haikeudella.

  Mäkelä kirjoitti Syksyn Venetsiassa samoihin aikoihin kuin Casanova - Eli Giacomo Casanovan tie naistenmiehestä kirjailijaksi -suurteoksensa. (Bloggaus tulossa.) Rakkauskertomus toimiikin myös oivana ja hienovireisenä johdantona Casanovan elämäkertaan. Giacomo kulkee rinnallamme läpi syksyisen Venetsian...

Hannu Mäkelä: Syksy Venetsiassa 
Tammi, 2006

5.9.2017

Hannu Raittila: Canal Grande

 Hotellin kapeissa kierreportaissa kiroan Venetsian koristeellisen epäkäytännöllisyyden. Vaihtaisin maalarimestarin taidokkaasti marmoroimat seinät ja aistikkaan takorautakaiteen heti asialliseen hissiin, jolla pääsisi alas suoraviivaisesti ja vaivattomasti. A propos asiallisuus: insinöörimme ilmaisi kerran kanavista puhuessamme yksityisen näkemyksensä näistä kaupungin tunnusomaisista kulkuväylistä. Hänen nähdäkseen ne olisi kaikki viisainta täyttää ja asfaltoida!

 Hannu Raittilan mainiossa, vuoden 2001 Finlandia-palkinnon voittaneessa teoksessa suomalainen, asialleen kirkkasotsaisesti omistautunut valtuuskunta lähtee pelastamaan Venetsiaa acqua altalta eli  korkealta vedeltä. Perillä heitä odottaa kuitenkin mitä voittamatomin vastustaja, ylpeä, itsetietoinen kaupunki ja sen asukkaat, tuhatvuotisen kulttuurinsa marinoimat. 

commons.wikimedia.org

Matkasta muodostuu unohtumaton tragikomedia, historian, taiteen, eurooppalaisuuden, surkeiden sattumusten ja kulttuuristen yhteentörmäysten ooppera, jonka libretto ei säästele  ketään eikä mitään. Raittila pistelee, nauraa - ja naurattaa, mutta  lukija aistii karnevaaliräimeen takana myös kirjailijan aidon rakkauden Venetsiaa ja sen historiaa kohtaan.

 Sekalaisesta seurakunnasta koostuvalla asiantuntijaryhmällä on Venetsiaan tullessaan suuret ja idealistiset tavoitteet, joita sekä Unesco, Italian hallinto sekä Euroopan Unioni ovat tukemassa - mutta kaikki ovat unohtaneet suurista suunnitelmistaan jotakin olennaista: Venetsia elää omaa elämäänsä, jonka kulkuun eivät mitkään maailman voimat tunnu vaikuttavan.

  Seitsemän veljeksen Juhania muistuttava insinööri Marrasjärvi, snobahtava kulttuuriasiainneuvos Snell,  juoksutyttö Tuuli, latinantaidoillaan ja triviatiedoillaan itsensä hurmannut historian dosentti Heikkinen, sekä Thomas Mannin Venetsialle lopullisesti antautuva toimittaja Sarapää... Kun yhtälöön lisätään vielä muutama venetsialainen pikkurikollinen, kattojen yllä saunova konsuli, venetsian byrokraatit ja suomalainen lasitaide, on hurmaava sekametelisoppa valmis.
Mainitsen tässä vaiheessa, että jossakin vaiheessa kirjaa mieleeni muistuivat Arto Paasilinnan parhaiden päivien mestariteokset...

Kirjan alussa kaupunki valmistautuu jokatalvisiin tulviin - ja karnevaaliaikaan. Valtuuskunta otetaan avosylin vastaan, heidän suunnitelmiaan kuunnellaan vilpittömän innokkaasti, mutta toimeenpano - kuka haluaisi kiirehtiä kun asioissa voidaan edetä rauhallisemminkin?
Päivät muuttuvat viikoiksi ja viikot kuukausiksi, niin että pian tuntuu kuin he olisivat iän kaiken olleet osa Venetsian hitaasti aaltoilevaa arkea. Se, miten valtuuskunnan jäsenet kohtaloonsa reagoivat, on varsin mielenkiintoista luettavaa. Raittila on piilopsykologi!

Pelastusoperaatioon osallistuvien elämä muuttuu lopulta varsinaiseksi hyggeilyksi pitkine lounaineen, taide-elämyksineen  ja kyllä; varsin järjettömine veneretkineen. Venetsia on hitaan elämän ylistys ja on siitä huolimatta alati liikkeessä ja täynnä toimintaa.  -  Turhaa  ja päämäärätöntäkö? Insinööri Maarrasjäreltä voisimme saada tästä tyhjentävän ja aivan varmastii ärräpäitä tihkuvan vastauksen.

Täällä kaikki on yhtä aikaa aitoa ja näyteltyä, tyyliä ja täydellistä tyylittömyyttä. Jopa Canal Grandea hopeoiva kuutamo on keinotekoinen!  Kun pakkanen ja lumi saapuvat, kun kaupungin sydänvirta jäätyy tämän ikuiselta tuntuvan näytelmän kulissiksi, pääsevät todelliset bakkanaalit alkamaan...


Hannu Raittila: Canal Grande
Wsoy 2001