Viime viikkoina kirjablogit on vedetty mukaan kirjallisuuskritiikin tilasta käytävään keskusteluun: mikä on blogien merkitys kirjallisuuden kentällä ja miten niihin pitäisi suhtautua? Minkälaisia vaatimuksia blogeille voi tai saa asettaa?
Keskusteluista ja kannanotoista paistaa huoli kirjallisuuskritiikin tilasta; perinteiset ja uudet mediat julkaisevat kirjakritiikkejä entistä vähemmän ja niiden taso on laskenut. Syynä tason vajoamiseen saattaa olla muun muassa se, että kritiikkejä kynäilevät yhä enenevässä määrin (muiden työtehtäviensä ohella) tavalliset kulttuuritoimittajat, eivät niinkään ammattikriitikot, kuten vielä vähän aikaa sitten tapahtui.
Samaan aikaan kun korkeatasoinen sanomalehtikritiikki on vähentynyt, ovat harrastuspohjaiset kirjablogit kasvattaneet suosiotaan. Kirjallisuuden kentällä blogi-ilmiöön suhtaudutaan ristiriitaisin tuntein: yhtäältä ollaan onnellisia ja tyytyväisiä siitä, että kirjallisuus saa näkyvyyttä, toisaalta ollaan huolissaan bloggareiden usein hyvinkin subjektiivisesta tavasta kirjoittaa lukukokemuksistaan.
Viime aikoina on tullut selvästi ilmi, että erilaiset kirjallisuuskentällä vaikuttavat tahot ovat ryhtyneet kohdistamaan blogeihin samanlaisia odotuksia kuin ammattikritiikkiin. Blogiyhteisö on tuntenut paineen kasvaneen, eikä tunne ole mukava. Yhteisön sisällä on havahduttu siihen, että alun perin mukava harrastus on vaarassa muuttua ryppyotsaiseksi ja pakonomaiseksi puurtamiseksi.
Pari viikkoa sitten ilmestyneessä
Granta-kirjallisuusjulkaisussa kirjailija Riku Korhonen koki pahaa oloa kirjoihinsa kohdistuvan kritiikin vuoksi. Osan tuosta 'kaunokirjallisuudeksi muotoillusta pahasta olostaan' hän levähdytti kirjabloggaajien niskaan. Kirjoitus herätti monenlaisia ajatuksia kaunokirjallisuuden, sananvapauden ja vihapuheen välisistä monimutkaisista ja osin ristiriitaisista suhteista. Noihin mietteisiin palaan ehkä myöhemmin. Nyt nostan ko. tekstistä esiin vain yhden seikan: nimittäin sen, ettei Korhonen selvästikään ymmärrä (tai tahdo ymmärtää) kriitikon ja kirjabloggaajan välistä eroa.
Suomalaisen kritiikin tilasta oli keskusteltu myös Helsingin kirjamessuilla. Arvioinnin kohteena oli ollut siis
kirjallisuuskritiikki, mutta se ei ollut estänyt keskusteluun osallistuneita kirjailijoita ja kriitikoita nostamasta esille 'huonosti kirjoitettuja kirjablogijuttuja'. Jälleen kerran kirjablogeja siis verrattiin ammattimaisesti kirjoitettuun kritiikkiin.
Kyseistä keskustelua oli paikan päällä seuraamassa esimerkiksi
Reader why did I marry him -blogin Omppu joka kirjoitti siitä myös blogissaan.
Asiaa pohtii blogissaan myös
Kirjojen Kamari -blogin Katja.
En tiedä, miten kirjailijat yleisesti ottaen asiaan suhtautuvat, mutta ammattikriitikkoihin vertautuminen tuntuu minusta (ja monesta muusta kirjabloggaajasta) todella kummalliselta ja perusteettomalta.
(Teksti jatkuu kuvan jälkeen.)
Miten kirjablogeihin sitten pitäisi suhtautua? Vastaus saattaa löytyä, kun pysähdytään hetkiseksi perusasioiden äärelle. Seuraavassa esitän muutamia itselleni tärkeitä näkökulmia asiaan.
1. Pääosa kirjabloggareista ei kirjoita kirjajuttujaan ammatikseen.
Useimmille meistä kirjoittaminen on harrastus, joka tuo mukavaa vastapainoa bloggarin siviilityöhön tai muuhun elämään. Blogeja kirjoitetaan usein fiilispohjalta, niin että kokemuksellisuus korostuu. Yhteisöllisyys ja lukukokemusten jakaminen ovat tärkeä osa bloggauksen tuomaa kokonaiselämystä. Kirjoja ja tarinoita rakastetaan (ja joskus vähän vihataankin) aidosti, täydellä sydämellä. Rakkaus kirjoihin näkyy ja sen annetaan reilusti näkyä.
2. Blogien kirjoitustyylit vaihtelevat.
Meitä on moneksi: fiilistelijöistä analysoijiin, ilon ja herkkyyden kautta kirjoittavista tiukan kriittisiin. Tämä tuo kirja-alalle uskomattoman hienon kirjon erilaisia näkemyksiä. Voisiko tämän parempaa tilannetta enää olla? Blogitekstien ahtaminen tiukkaan, kritiikeistä tuttuun muottiin olisi enemmänkin takaisku kuin 'suuntausta parempaan'. Toki on olemassa niitäkin blogeja, joissa kaikki tekstit lähestyvät tyyliltään puhdasoppista kritiikkiä, mutta kaikista kirjablogeista ne muodostavat kuitenkin häviävän pienen osan.
3. Kaiken ehtona on vapaus.
Muistutettakoon tässä, että sananvapaus kuuluu kaikille. Jos se kuuluu taiteilijoille, kuuluu se myös taiteesta kirjoittaville ja siitä nauttiville henkilöille.
Kirjabloggaajien kohdalla tämä tarkoittaa sitä, että meillä on oikeus valita, mistä kirjoitamme, milloin kirjoitamme ja miten kirjoitamme. Ainoat tahot, joille olemme vastuullisia kirjoituksistamme, ovat Suomen laki, lukijamme ja me itse. Edellisten jälkeen koittaa täysi vapaus: emme ole vastuussa teksteistämme kirjailijoille, kustantajille, emmekä millekään muulle ulkopuoliselle taholle. Ainakaan minä en koe olevani vastuussa esimerkiksi kirjailijan mahdollisesta ansionmenetyksestä, jos kirjoitan hänen kirjastaan kriittisesti omaan kirjablogiini (vaatimus ottaa moisia asioita huomioon olisi jo ajatuksena absurdi ja sananvapauden vastainen).
En näe Riku Korhosen
Granta-jutun kaltaisia hyökkäyksiä missään suhteessa hedelmällisinä. (Toki ne saattavat tuoda hetkellistä helpotusta kirjoittajalle itselleen, mutta siinä kaikki.) Pahimmassa tapauksessa hyökkäykset johtavat nokitteluun, jossa 'kirjallista vapauttaan' harjoittavan kirjailijan tekstiin vastataan bloggarien puolelta samalla, yhtä oikeutetulla tai oikeuttamattomalla 'kirjallisella vapaudella', minkä jälkeen entisestään 'suivaantunut' kirjailija pistää vielä paremmaksi jne jne jne. Tällä tavalla esitettynä jutusta alkaa tulla esiin myös hyvin surkuhupaisia piirteitä. Uskon kuitenkin että bloggareiden enemmistö jättää tällaiset provokatorisiksi tarkoitetut avautumiset omaan arvoonsa.
Yksi seikka kannattaa kuitenkin muistaa: koska kirjabloggari on vapaa valitsemaan luettavansa, on paljon mahdollista, että kotimainen kirjallisuus jää blogeissa tällaisten tapausten vuoksi aikaisempaa vähemmälle huomiolle.Toivon todella, ettei näin käy.
4. Kirjoittamisen tyylit vaihtelevat myös yksittäisten blogien sisällä. Tässäkin mennään fiilikset edellä. Esimerkiksi itse varaan oikeuden vaihdella blogitekstien tyyliä mieleni mukaan, tunnelmoinnista tiukkaan analyysiin. Toisinaan tekstit saattavat jäädä huitaisuiksi, ja senkin oikeuden itselleni varaan. Erilaiset kokeilut tuovat kirjoittajan arkeen mukavaa vaihtelua, ja niiden osuutta tulen lisäämään jatkossa.
(Teksti jatkuu kuvan jälkeen.)
5. Kun sydän särkyy, eli loukkaantumisista
Kritiikin ja arvostelun sietäminen on yksi menestyksekkään kirjoittamisen perusedellytyksistä. Tämä pätee niin kirjailijoihin, kriitikoihin kuin meihin kirjabloggaajiinkin.
Kirjailijoiden on tässä yhteydessä hyvä muistaa, että kirjallisuuskritiikit ja kirjablogitekstit kohdistuvat heidän kirjoittamiinsa kirjoihin, eivät heihin itseensä. Tunteiden tuoksinassa tämä saattaa helposti unohtua, suhtautuvathan kirjailijat teoksiinsa usein kuin lapsiinsa, mikä on sinänsä ymmärrettävää ja aika hellyttävääkin. Mutta aina on muistettava myös tämä: lapset kasvavat ja itsenäistyvät, lentävät maailmaan joka valitettavasti on joskus myös armoton. Kirjat täytyy kirjoittaa niin, että ne voivat itse puolustaa itseään.
Itse pyrin perustelemaan mielipiteeni niin hyvin kuin osaan ja tarkastelemaan lukemaani myös muista kuin omasta näkökulmastani.
Tämä ei saa olla kuitenkaan blogikirjoittelun perusedellytys, kiitos sananvapauden.
Tosiasia kuitenkin lienee se, ettei kukaan kirjoittele blogitekstejään ilkeilymielessä. vaan päinvastoin: mikäli esimerkiksi minulla on kirjoista jotakin vähemmän mairittelevaa sanottavaa, mietin sanavalintojani erittäin tarkkaan. Näin tekevät varmasti kaikki muutkin kirjabloggaajat. Olen oman lyhyen blogiurani aikana huomannut rohkaistuneeni ajan myötä myös tällä saralla. Se, että uskaltaa tuoda mielipiteensä rohkeasti esille, vaatii totuttelua ja opettelua.
Lopuksi on todettava, että myös meidän kirjabloggaajien täytyy oppia ottamaan kritiikkiä vastaan, emmehän mekään kirjoittele juttujamme missään viattomuuden suojaamassa norsunluutornissa.
Mutta blogiteksteihin suuntautuvan kritiikin täytyy suhteutua blogien omaan kontekstiin, ei ammattimaiseen kirjallisuuskritiikkiin.
***
Tänäkin päivänä Suomessa ilmestyy kymmeniä blogitekstejä, jotka vievät kirjallisuuden ilosanomaa eteenpäin.Toivon hartaasti, että kirjallisuuskenttä ymmärtäisi kirjablogien arvon ja antaisi meille mahdollisuuden jatkaa harrastustamme kaikessa rauhassa - ja rakkaudessa. Sillä olemmehan me kaikki loppujen lopuksi samalla puolella.