1.12.2017

Kirjablogin joulukuu

Joulukuun alkaessa joudun priorisoimaan tekemisiäni - tulossa on niin monenlaista tehtävää, tapahtumaa ja matkaa, että päätin siirtää kirjablogin uuteen vuoteen saakka kestävälle joulutauolle. 


Tammikuussa käynistyvät blogini toiset teemaviikot. Tällä kertaa aiheeksi valikoituivat naiset taiteentekijöinä. Katse suuntautuu etenkin historian hämäriin hautautuneisiin taiteilijoihin, mutta mukana on tekijöitä myös uudemmalta ajalta. Yksi mielenkiintoinen sivujuonne oli tutkailla, kuinka  naisten taiteilijuutta käsitellään fiktion puolella. Tämä kokonaisuus odottelee jo julkaisuaan. Yksi mahdollisuus olisi ollut pitää teemaviikot nyt joulukuussa, mutta kun tässä on kaikenlaisia juhlapäiviä sun muita hollilla, niin siirsinpä sovinnolla ajankohtaa. 


Toivotan kaikille lukijoilleni ihanaa joulunalusaikaa ja Suomen satavuotisjuhlaa! 

26.11.2017

Kenneth Libbrecht & Patricia Rasmussen: Lumihiutale

Talven salainen kauneus

Kuinka täynnä luovaa neroutta onkaan ilma, jossa nämä ovat syntyneet! 
Tuskin ihailuni olisi suurempi, jos oikeat tähdet putoaisivat ja tarttuisivat takkiini. 
Henry David Thoreau, Journal, 1856

Turussa vietettiin eilen Suomen joulukaupungin avajaisia. Jouluun rakastuneet voivat siis hyvällä syyllä julistaa talven suurimman juhlakauden avatuksi - viimeistään nyt.  Itse olen viritellyt pimeyttä torjuvia valokoristuksia ikkunoihin ja muualle kotiin jo hyvä aikaa - tänä vuonna jo lokakuun viimeisellä viikolla.

Vain talvea ootellaan! Kelit ovat täällä lounaisrannikolla pysytelleet viime vuosien perinteiden mukaisesti pimeinä ja loskaisina. Parina päivänä on tullut lunta, mutta sekin on sulanut hyvin nopeasti pois. Kyllä, kyllä, kyllä: myönnän heti, että ikävöin lunta!

Jo monena vuonna minulla on ollut tässä vaiheessa syksyä tapanani tarttua fyysikko Kenneth Libbrechtin ja valokuvaaja Patricia Rasmussenin  pieneen Lumihiutale-teokseen, joka vie lukijansa (ja katselijansa!) talven ihmemaahan, sananmukaisesti mikroskooppisella tarkkuudella. Tällä viikolla selaisin kirjaa taas ja ajattelin, miksipä en toisi sitä tänne blogiinkin, vaikkapa vain kirjalliseksi välipalaksi... Kirjan kuvat tuovat ainakin hetkellistä helpotusta lumen ikävään ja ovat
talvista taidetta kauneimmillaan!



Häkellyttävän kauniiden kuvien lisäksi pienehköön kirjaan mahtuu myös paljon asiaa. Teosta voi suositella yhtä hyvin lumihiutaleista kiinnostuneille aikuisille kuin lapsilukijoillekin. Lasten kanssa yhdessä luettavaksikin kirja on erinomainen...

Kirjassa syvennytään lumihiutaleiden rakenteeseen ja syntymekanismeihin. Teos sisältää myös viehättävää tietoa lumihiutalebongauksesta - kuka tahansa voi halutessaan ryhtyä lumihutalekeräilijäksi (vähän lintubongaajien tyyliin), sillä erotuksella vain, että mielenmalttia ja kärsivällisyyttä tarvitaan tässä lajissa vieläkin enemmän. Valokuvaaminenkin onnistuu, vieläpä melko tavanomaisilla välineillä. Tämän teoksen äärimmäisen tarkat mikroskooppikuvat on otettu Libbrechtin omassa jäälaboratoriossa. Hänen tutkijanuransa toi mieleeni viime vuonna lukemani Anthony Doerrin Davidin uni -romaanin, jonka päähenkilö David rakastaa Libbrechtin lailla lumihiutaleiden uniikkia kauneutta...


Lumihiutaleet ovat herättäneet ihastusta ja kiinnostusta kautta aikojen. Ensimmäiset mikroskooppitutkimukset niistä tehtiin niinkin varhain kuin 1665. Vuonna 1864 yhdysvaltalainen taiteilija Frances Knowlton kirjoitti maailman ensimmäinen lumikiteille kokonaan omistetun kirjan.
Varsinaiseksi lumientuasisistiksi paljastuu myös 1500- ja 1600-lukujen välillä elänyt filosofi René Descartes, joka kirjoitti ensimmäisen kuvauksen lumikiteen rakenteesta. Tällaiseen tarkkuuteen hän pääsi kohteitaan silmämääräisesti tarkkailemalla:

Tätä myrskypilveä seurasi toinen, joka tuotti vain pieniä ruusuja tai pyöriä, joissa oli kuusi puolipyöreää hammasta... Ne olivat aivan läpinäkyviä ja litteitä... ja niin täydellisiä ja säännöllisiä muodoltaan kuin kuvitella voi. -- Sen jälkeen putoili sirompia hiutaleita, ja usein niiden päissä kasvavat ruusut tai tähdet olivat keskenään erilaisia. Kuitenkin sitten tipahteli yhä lyhyempiä kiteitä, kunnes lopulta nämä tähdet olivat täydellisesti yhdistyneinä, ja laskeutuivat kaksoistähtinä kaksinetoista kärkineen tai säteineen... 



Lumihiutaleiden bongailu tuntuu nykyisen hälyn ja kiireen keskellä ihanalta ajatukselta. Muistan lapsuudessa tuijotelleeni sakean lumipyryn aikaan yläilmoihin. Kun katseen kohdisti laiskahkosti lumihiutaleiden väliseen tyhjyyteen, pääsi tähtien teille avaruuteen - tunne oli aina yhtä uskomaton...


Kenneth Libbrecht &  Patricia Rasmussen: Lumihiutale. Talven salainen kauneus (The Snowflake: Winter's Secret Beauty, 2003)
Readme.fi 2008
Suomentanut Riitta Santala-Köykkä

22.11.2017

Roberto Bolaño: Jääkenttä


Ehkä toistan itseäni kun sanon rakastavani kirjoja, jotka poikkeavat sisällöltään tai kerronnallisilta keinoiltaan valtavirrasta. Rakastan tällaisten kirjojen aikaansaamaa hämmennyksen tunnetta ja sitä, että ne koputtelevat kirjallisen mukavuusalueeni rajoja (joskus jopa tuskastumisen riskillä), tunkeutuvat päivätajunnan alle ja alkavat parhaassa tapauksessa elää siellä omaa elämäänsä. Nämä kirjat eivät useinkaan avaudu minulle vielä useammankaan kymmenen luetun sivun jälkeen, vaan pikemminkin pistävät minut odottamaan. Joissakin tapauksissa käykin niin, että  jutun juju aukenee minulle vasta viimeisten sivujen vaiheilla, tai vielä myöhemmin...

Tämän syksynä olen lukenut kahta Roberto Bolañon teosta ja havainnut niiden sopivan melkeinpä täydellisesti edellä kuvailemaani kategoriaan. Ensimmäiseksi blogiin ehtii pienoisromaanimainen Jääkenttä. Toinen, tiiliskivimäinen 2666, jonka englanninkielistä versiota olen lukenut syksyn mittaan pätkän kerrallaan, ilmestyy blogiin ensi kevään puolella.

Näiden kahden kirjan perusteella uskallan sanoa, että Bolañon teosten aiheet ja kerrontatapa ovat kaukana romaanitaiteen konventioista. Yllättävistä aineksista ja kerronnan moniäänisyydestä syntyy jotakin, joka on otettava vakavasti, mutta joka samalla selvästi leikittee lukijansa tilannetajulla: jos Bolaño olisi lukuhetkessä läsnä, odottaisin näkeväni hänen silmäkulmissaan ainakin pientä pilkettä ja hymynpoikasta. Tómalo con calma¡

Jääkentässä olemme Kataloniassa, nimettömäksi jäävässä kaupungissa, jossa aluksi hyvin arkisilta, hajuttomilta ja mauttomilta tuntuvat tapahtumat kulminoituvat järkyttävään murhaan.
Bolaño käyttää tarinassa kolmea eri kertojaa, jotka kukin esittävät tapahtumista oman versionsa.
Yksi heistä on olympiajoukkueesta pudonneeseen taitoluistelijakaunottareen rakastunut paikallispoliitikko, toinen chileläistaustainen kirjailija- wannabe, joka elättää itsensä mitä erilaisimmilla liiketoimilla, ja kolmas laittomasti maahan tullut runoilija, jonka edellä mainittu on pestannut leirintäalueensa yövahdiksi.

Tapahtumapaikkoja on kaksi: on salainen, raunioituvaan linnaan verorahoilla rakennettu jäärata, joka tässä kertomuksessa nousee varsinaiseksi täyttymättömän rakkauden näyttämöksi, ja on kaupungin laitamilla sijaitseva leirintäalue, joka on kuin oma, muusta maailmasta eristynyt maanosansa.

Bolañon teokseensa luoma asetelma on siis vähintäänkin erikoinen. Kun tähän lisää vielä hänen varsin vähäeleisen, miltei kuivan ilmaisutyylinsä, on kirjallinen elämys valmis. Vaikka tarinassa tapahtuu murha, jota jopa selvitellään, se ei missään  tapauksessa ole teoksen ydinmehua. Tässä kohtaa tohtinen mainita, että jos kaikki 'dekkarit' olisivat Bolañon kirjan tasoisia, ryhtyisin lukemaan yksinomaan niitä...

Mistä Jääkentässä sitten on kysymys? Tätä kirjoittaessani naurahdan ääneen, sillä minulla ei ole oikeastaan mitään käsitystä siitä, mitä Bolaño on tällä kaikella tahtonut sanoa. Se ei kuitenkaan estänyt minua nauttimasta lukemastani ja lopulta koin ymmärtämättömyyteni jopa vapauttavana tunteena. Merkityksiä voisin toki hakea; voisin vetää tähän juttua, maahanmuuton ongelmista, politiikan korruptoitumisestam syrjäytyneisyydestä, rakkaudesta, joka ei koskaan saanut täyttymystään...

Yhden mieleeni nousseen seikan kuitenkin haluan mainita, ja se on Bolañon humaani ja hienosyinen ihmiskäsitys: Hänen kuvitteellinen leirintäalueensa kätkee sisäänsä  suuria, muulta maailmalta näkymättömiin jääviä kohtaloita ja tarinoita. Täällä ollessaan ihminen on Ihminen isolla iillä, hänellä on itseisarvo, hän voi olla taiteilija, jopa suuri, kuulijoita äänellään hurmaava oopperadiiva, mutta kotipesänsä portista ulos astuessaan hänen statuksensa muuttuu, hänestä tulee merkityksetön laitapuolen kulkija, kerjäläinen... Kuka heitä laskee?
Kuinka hienosti ja alleviivaamattomasti  Bolaño tämän kertookaan: kauneus ja ihmisen arvo ovat aina katsojan silmässä...

Chileläissyntyinen Roberto Bolaño kuuluu espanjankielisen maailman tärkeimpiin kirjailijoihin. Valitettavan aikaisen poismenonsa vuoksi hänen suurteoksensa 2666 jäi kirjailijalta itseltään viimeistelemättä, mutta lukijoiden onneksi teos kuitenkin ilmestyi.
Espanjaan Bolaño saapui Meksikon kautta, missä hän ehti perustaa avantgardistisen infrarealistisen runoliikkeen, jonka pamflettiin hän kirjoitti lauseen, jota jokainen vapaudenkaipuinen ihminen tahtoisi seurata:

Jätä kaikki taaksesi, taas. Lähde tien päälle.


** Muualla blogeissa: Leena Lumi ja  Oksan hyllyltä.


Roberto Bolaño: Jääkenttä (La pista de hielo, 1993)
Sammakko 2012
Suomentanut Einari Aaltonen
Alkuperäiskieli: espanja

17.11.2017

Pierre Lemaitre: Silmukka


Pierre Lemaitre on parissa vuodessa noussut dekkaristirakkauksieni kärkeen, kiitos hänen kertakaikkisen hienon komisario Verhoevenin tutkimuksista kertovan sarjansa.
Se, että Lemaitre ilmoitti lopettavansa sarjan kirjoittamisen, oli minulle ja epäilemättä 'muutamalle' muullekin hänen teoksiinsa koukkuun jääneelle pettymys. Toisaalta en voinut olla myös pikkuisen ihailematta hänen ratkaisuaan: harvassa ovat ne kirjailijat, jotka malttavat lopettaa suosionsa huipulla porskuttavan dekkarisarjan.

Mutta Lemaitre ei kuitenkaan hylännyt seuraajiaan, sillä hän palasi dekkariareenalle Ranskassa viime vuonna ilmestyneen ja vastikään suomennetun Silmukan myötä, joka paljastui loistavaksi psykologiseksi trilleriksi. Mikä parasta: Silmukka on, jos mahdollista, vieläkin vaikuttavampi ja monitahoisempi lukukokemus kuin hänen kiitetty Verhoeven-sarjansa.

Lemaitren kaunokirjallinen tapa kirjoittaa dekkareita on entisestään kirkastunut: tällä kertaa hän hyppää kokonaan sivuun rikoskirjallisuudelle tyypillisestä ratkaisukeskeisyydestä ja johdattaa lukijansa entistä syvempiin vesiin, pohtimaan kysymyksiä, joita dekkareissa ei  ainakaan kovin usein käsitellä: Lemaitre pohtii, kuinka rikos vaikuttaa syyllisyyttään peittelevän ihmisen ja hänen läheistensä elämään, ja millä tavoin rikos muuttaa ihmissuhteita ja yhteisöjen dynamiikkaa.

Silmukan teemoja on äärimmäisen vaikea avata juonen kulkua paljastamatta. Lemaitre vie meidät Beauvalin kaupunkiin, jonka rauhallinen idylli rikkoutuu kun rikoksista kauhein tapahtuu: seuraamme tuskastuttavan läheltä pienen, kuusivuotiaan Rémin katoamistapausta, josta me lukijat tiedämme (tai luulemme tietävämme) kaiken.  Beauvalin asukkaat vajoavat ahdistavan epätietoisuuden valtaan.
Rémin etsinnät alkavat - ja samaan aikaan käynnistyy myös valtaisa, paikkakunnan yhteisöllisyyttä rampauttava huhumylly. Epäillyt on helppo nimetä kun tunteet kuumenevat: kaupunkilaisten keskuudessa muhineet vanhat kaunat heräävät eloon, eikä mikään ole enää niin kuin ennen.

Ja joku heistä pelkää... Paljastus tai suora tunnustus toisi helpotuksen, mutta päivät kuluvat, eikä pientä poikaa löydy. Syyllinen tuntee ympärilleen kiristyneen silmukan löystyvän, kunnes tapahtumat saavat jälleen uuden käänteen.  Lemaitre luo tarinaan piinaavaa tunnelmaa vähäeleisesti ja äärettömän tehokkaasti. Tragedia on läsnä monilla eri tasoilla. 

Yhdeksi teoksen kiinnostavimmaksi juonteeksi nousi kysymys siitä, kuinka rikos vaikuttaa tekijänsä persoonaan; näin syyllisen tiettyjen luonteenpiirteiden tulevan yhä selvemmin esiin mitä kauemmin rikoksesta oli kulunut aikaa ja mitä pidemmän aikaa hän oli kyennyt pakenemaan paljastumistaan. Hän oppii luovimaan, ennakoimaan, laskelmoimaan... Mietin, voiko ihmisen persoona muovautua uudelleen jonkin dramaattisen tapahtuman, esimerkiksi vakavaan rikokseen syyllistymisen seurauksena? En tiedä vastausta, mutta kysymys on mielenkiintoinen.
Tässä tarinassa syyllinen on rikoksen tapahtuma-aikaan hyvin toisenlainen henkilö kuin se, joka hänestä myöhemmin muotoutuu...

Kun vuosisadan pahin myrsky tuhotulvineen iskee Beauvaliin pian Rémin katoamisen jälkeen, tarina saa miltei apokalyptisen sävytyksen: on kuin heidän pelkonsa ja ahdistuksensa purkautuisivat ilmoille salamoina ja rankkasateena, mutta sydänaloja raskauttava paino ei tästä helpota, vaan kasvaa entisestään. Traaginen tapaus luo kaupungin ja sen asukkaiden ylle varjon, joka yltää kauemmas kuin kukaan heistä tiesi...

Kun vuosia myöhemmin palaamme Beauvaliin, saamme kuulla tapauksesta seikkoja, joista meillä ei ollut kirjan alkupuolella aavistustakaan, vaikka luulimme olevamme  'kaikkitietäviä lukijoita' (Jouduimmehan seuraamaan tapahtumia eräänlaiselta aitiopaikalta.)
Lemaitre rakentaakin dekkarinsa usein tällaisen erilaisten näkökulmakerrostumien ja -muutosten varaan. Tällä tavoin hän pitää teostensa jännitettä yllä loppuun saakka, ilman että hänen tarvitsisi  turvautua epäuskottaviin käänteisiin tai muihin tarinallisiin kikkoihin. 
Silmukka onkin jälleen yksi  oiva esimerkki tyylikkäästä Premium-luokan trilleristä, jota kehtaan suositella vaativimmillekin lukijoille.

Muualla blogeissa: Kirja vieköönKulttuuri kukoistaaLeena Lumi, Rakkaudesta kirjoihin.

Pierre Lemaitren muuta tuotantoa:
Alex (Minerva, 2015)
Camille (Minerva, 2016)
Rosie (Minerva, 2017)



Pierre Lemaitre: Silmukka (Trois jours et une vie, 2016)
Minerva Crime, 2017
Suomentanut Susanna Hirvikorpi
Alkuperäiskieli: ranska

14.11.2017

Hilja Valtonen: Nuoren opettajattaren varaventtiili

Tämä postaus liittyy Yleisradion Kirjojen Suomi -projektiin, jossa esitellään yksi kotimainen kaunokirjallinen teos jokaiselta itsenäisyyden vuodelta. Kirjat löytyvät Ylen sivuilta ilmaisina selainversioina. Yhteensä 81 kirjabloggaajaa osallistuu hankkeeseen julkaisemalla blogitekstit mukaan valituista teoksista sitä mukaa kun niitä käsitellään Ylen kanavilla. Uudet jutut löytyvät viikoittain täältä. Tänään on vuorossa vuonna 1926 ilmestynyt kirja, Hilja Valtosen Nuoren opettajattaren varaventtiili. Kirjan selainversio löytyy täältä. 
Nuoren opettajattaren varaventtiilin toinen painos vuodelta 1926. Antikkalöytö.
Vuosi 1926 vei minut suomalaisen viihdekirjallisuuden historiaan - ja omiin lapsuudenaikaisiin kirjamuistohini. Hilja Valtonen kuuluu itseoikeutetusti  kirjallisuutemme tähtikatraaseen, sillä hänen liki 100 vuotta sitten julkaistuista teoksistaan otetaan yhä uusintapainoksia. Hänen romaanejaan on myös filmatisoitu. Nuoren opettajattaren varaventtiilin elokuvaversio Varaventtiili sai ensi-iltansa vuonna 1942 Valentin Vaalan ohjauksessa. Leffan pääroolissa säteili pirteä Lea Joutseno.

Minä tutustuin Valtosen tuotantoon noin kymmenvuotiaana, etsiskelläni luettavaa mummilan aitan lasiovisesta kirjakaapista. Käteeni osunut kirja taisi olla Vaimoke, jonka elokuvaversion olin jo nähnyt. Mummin kirjakaapin aarretta oli vuosien saatossa luettu niin ahkerasti että sen liitokset repeilivät, mutta se ei ahmimisikäistä kirjaentuatistia haitannut: loman jälkeen oli rynnättävä omaan pieneen sivukirjastoon etsimään lisää Valtosen romaaneja. Sillä kertaa kirjastokassiin sujahtikin Anni Polvan Tiina- ja Merri Vikin Lotta-kirjojen lisäksi jotakin vielä niitäkin ihanampaa. 

Kun sain tietää, että juuri tämä kirja tulisi  blogattavakseni Kirjojen Suomi -projektissa, näin tietynlaisen ympyrän sulkeutuvan: Hilja Valtonen on yksi niistä kirjailijoista, jotka johdattivat minut huomaamattomasti kohti aikuisempaa kirjamakua. Muistelen noina vuosina lukemiani Valtosia ja muita viihderomaaneja suurella rakkaudella ja lämmöllä.

Savon sydämessä Heinävedellä vuonna 1898 syntynyt Hilja Valtonen kirjoitti huikeaan suosioon yltäneitä teoksiaan kansakoulunopettajan toimensa ohella.
Jo hänen esikoisteoksensa Nuoren opettajattaren varaventtiili 'räjäytti potin' ja hyvin pian kirjailijaa alettiinkin  kutsua painosten ruhtinattareksi.

Valtonen toi suomalaiseen viihdekirjallisuuteen uudenlaisen sankaritarhahmon, itsenäisen ja vähän itsepäisen, omillaan toimeen tulevan naisen, joka ei menneiden sukupolvien tapaan jäänyt huokaillen odottamaan valkealla ratsulla saapuvaa pelastajaansa, vaan teki mitä tahtoi ja haastoi siinä sivussa naisiin kohdistuvia stereotypioita, useimmiten nokkelan huumorin keinoin.
Tarinoiden taustalla näkyvät yhteiskunnalliset muutokset ja naisten aseman asteittainen vapautuminen: naimisissa olevat naiset olivat saaneet oikeuden solmia työsopimuksensa itsenäisesti, ilman aviomiehen suostumusta vuonna 1922, mutta täyden oikeustoimikelpoisuuden he saavuttivat vasta seuraavan vuosikymmenen alussa. Sukupuolten väliseen tasa-arvoon oli tämän kirjan ilmestyessä siis vielä todella pitkä matka.

Vaikka Valtosen uuden ajan sankarittaret kapinoivatkin monia ajan tapoja ja moraalikäsityksiä vastaan, he ovat kuitenkin perusolemukseltaan hyvinkin moraalisia hahmoja. Rakkaussuhteita ei tietenkään viety suutelua pidemmälle, eikä päihteiden käyttöä tai muuta 'huonoa elämää' suvaittu. Siveän ja hyvän elämän ihanteet vaikuttivat heissä siis jo sisäänkirjoitettuina. Monessa mielessä he siis olivat ajan ihannekuvaa vastaavia naisia, sillä poikkeuksella vain, että he pirteällä tyylillään uskalsivat jo kyseenalaistaa ainakin joitakin elämäänsä rajoittavia epäkohtia. Valtonen varmasti tunsi harteillaan siviiliammattinsa painon: mitä olisikaan ajateltu opettajattaresta, jonka romaanit olisivat olleet liian rohkeita, tai jotka olisivat kiihottaneet lukijoitaan liian suuriin irtiottoihin. Naisten oikeuksista kiinnostunut kirjailijatar on varmasti käynyt mielessään Jaakobin painia siitä, mitä sopii kirjoittaa ja mitä ei. Intuitioni sanoo, että käsikirjoitusten ensimmäiset versiot ovat olleet lopullisia teoksia rohkeampia...

Valtosen oma opettajaura on mitä ilmeisimmin toiminut hänen esikoisteoksensa inspiraationa. Vaikka kirjan tyyli on viihteellinen, hän käsittelee Nuoren opettajattaren varaventtiilissä aiheita, jotka varmasti ovat olleet hänen aikanaan (ja miksei myöhemminkin) ajankohtaisia ja kipeitäkin: nuoren naisen asema miesvaltaisessa työyhteisössä ei ole ollut helppo, ympäristön asettamista paineista puhumattakaan.

Päiväkirjamuotoon kirjoitettu tarina kertoo reippaasta ja aloitekykyisestä Kuopion tytöstä Liisa Harjusta, joka valmistuttuaan saa opettajantoimen pienestä maalaispitäjästä Pohjanmaan lakeuksilta. Matkalle tarttuu mukaan nuoren sukulaispojan antama läksiäislahja, mustakantinen vihko, johon nuori opettajatar ryhtyy kirjaamaan uuden elämänsä tapahtumia ja tunnelmia. Päiväkirjamerkinnöissään Liisa purkaa sydäntään varsin vapaamuotoisesti ja reippaasti, mikä tekee romaanista viehättävän keveärakenteisen ja ilmavan. (Aikalaisteoksille tyypillinen) paatos puuttuu, ja se saattaakin olla yksi lisäsyy siihen, miksi Valtosen teokset saavuttivat aikanaan niin suuren suosion.

  Kirjan nuori opettajatar tuulettelee omalla raisulla tavallaan pienen paikkakunnan seurapiirejä ja sotkeentuu arkisen työnsä vastapainoksi pariin romanttiseen draamaankin. Valtonen esittää Liisan villikkomaisena ja vapautta rakastavana naisena, mutta tahtoo lopulta kuitenkin kesyttää hänet tyylilajin perinteiden mukaisesti rakkauden ja avioliiton kautta. Tekisi mieleni kysyä, loppuiko Valtosen rohkeus tässä kohtaa. Mietin, millaisen vastaanoton kirja olisi saanut, jos Liisa olisi unohtanut tulevan tohtorinnan pestinsä ja ryhtynyt havittelemaan vaikkapa koulunsa johtajan paikkaa. Tällaiseen revittelyyn aika ei ilmeisesti ollut kypsä. Tai sitten Valtonen yksinkertaisesti vain rakasti perinteisiä onnellisia loppuja kera hääkellojen...
Yhtä kaikki, Valtosen naishahmot olivat omana aikanaan jotakin sellaista, mitä suomalaisessa viihteessä ei oltu aiemmin nähty.
He taitavat olla myös Polvan Tiinoista ja muista uudemmista viihdekirjoista tuttujen villikkojen esiäitejä.

 Valtosen kirjan luettuani mietin, olisiko minun aika ottaa selvää, mitä kotimaisessa, naisille suunnatussa viihdekirjallisuudessa juuri nyt tapahtuu: minkälaista naiskuvaa viime vuosina kirjoitettu (romanttinen) viihde välittää ja kuinka osuvasti se heijastelee naisten asemassa, parisuhteissa ja muualla yhteiskunnassa tapahtuvia muutoksia? Tässä kohtaa tunnustan perehtymättömyyteni ja toivon, että joku nykyviihteestä paremmin perillä oleva lukija valistaisi minua  - vaikkapa tämän postauksen kommenttilaatikossa.

***
Kirjojen Suomi jatkuu Ylen kanavilla ja kirjablogeissa vuoden loppuun saakka.

Hilja Valtonen: Nuoren opettajattaren varaventtiili
Otava 1926

7.11.2017

Italo Calvino: Näkymättömät kaupungit


Marco Polo kuvailee sillan kivi kiveltä.
- Mutta mikä kivi kannattaa siltaa? kysyy Kublai-kaani.
- Siltaa ei kannata tämä tai tuo kivi, Marco vastaa, vaan kaaren linja jonka ne muodostavat.
Kublai-kaani on hiljaa ja miettii. Sitten hän lisää: - Miksi puhut minulle kivistä? Minua kiinnostaa vain kaari.
Polo vastaa: - Ilman kiviä ei ole kaarta.

Italo Calvinon ajattomassa ja unenomaisessa romaanissa saamme seurata tutkimusmatkailija Marco Polon ja Kiinan ensimmäisen keisarin, Kublai-kaanin keskusteluja, joissa Polo kertoo suurkaanille matkoillaan kohtaamistaan kaupungeista.

Romaanin taustalla välkehtivät Polon omat matkakertomukset, joissa hän kertoo solmineensa hyvin läheisen suhteen tuohon kiinalaiseen mahtimieheen. Siitä, ylsivätkö Polon matkat todellisuudessa koskaan Kiinaan saakka, ei ole varmuutta, mutta mitäpä merkitystä moisella sivuseikalla olisi: todellisuus voi toisinaan olla tarua ihmeellisempää, ja joskus tarut muovautuvat uusissa käsissä entistäkin kiehtovimmiksi. Niin on käynyt tälläkin kertaa.

Astun  kirjan myötä Calvinon taikapiiriin, valveen ja unen rajavyöhykkeelle. Maailmaan, missä kaikki mahdolliset menneisyydet ja tulevaisuudet ovat läsnä yhtä aikaa.

Romaanin alussa Polo raportoi tutkimusmatkoistaan miltei virkamiesmäisellä otteella, mutta aikaa myöten keskustelut muuttuvat intiimeiksi ja syvällisiksi pohdinnoiksi elämästä ja olevaisuudesta - ja lopulta he ymmärtävät toisiaan niin hyvin, että ääneen lausuttuja sanoja ei enää tarvita.

Kaupungit, joihin Polo kuulijansa vie, ovat elävän olennon kaltaisia; ne hengittävät, muuttavat muotoaan, työntävät juuriaan maan ja veden alle, kurkottavat taivaisiin kunnes sortuvat oman historiansa painosta, rakentuakseen jälleen uudelleen juuri tässä tai jossakin toisaalla, toisessa ajassa.

Kun olen nähnyt yhden kaupungin, olenko nähnyt ne kaikki?

Kaupungit, mielikuvat ja aika kietoutuivat tiiviiksi, välkähteleviksi ajatuskimpuiksi, joista en saa otetta. Yritän nähdä Calvinon mieleen, tunkeutua hänen ajatuksiinsa, vaikka itse asiassa minun pitäisi tajuta päästää irti ja lakata hakemasta merkityksiä.

Mutta mieleni ei pysy hiljaa. Se alkaa rakentaa Polon kaupungeista omaa peilikuvaansa  - ja yhteisen tajunnamme ja historiamme metaforaa. Mutta mitä innokkaammin  yritän saada lukemaani järjestykseen, sen kauemmaksi merkitykset pakenevat...

Tajuan, että näihin tarinoihin on tartuttava samalla tavoin kuin ohikiitäviin hetkiin. On otettava esimerkkiä nöyräsydämisestä matkalaisesta ja pysähdyttävä hiekkaerämaan suvantoihin ihailemaan horisontissa kangastelevaa kaupunkia, jonka kupolit nouseva aurinko on juuri sytyttänyt kultaiseen, tulenpalavaan hehkuun. Näky houkuttaa minut jatkamaan matkaa -

- Mutta kun katseeni tarkentuu, kangastus on poissa...

Matkani kuubalaissyntyisen ja Italiassa uransa luoneen Italo Calvinon tuotantoon on vasta alussa. On sanomattakin selvää, että aion ruokkia mieltäni ja sydäntäni hänen kirjoillaan jatkossakin . Näen edessäni jo varsin runsaana notkuvan kirjallisen herkkukattauksen: Näkymättömien kaupunkien lisäksi Calvinolta (1923 - 1985) on suomennettu yksitoista teosta.


Italo Calvino:Näkymättömät kaupungit (Le città invisibili, 1972)
Tammi 2011
Suomentanut Jorma Kapari
Alkuperäiskieli: italia

3.11.2017

Mitä kirjablogin tulee olla

Viime viikkoina kirjablogit on vedetty mukaan kirjallisuuskritiikin tilasta käytävään keskusteluun: mikä on blogien merkitys kirjallisuuden kentällä ja miten niihin pitäisi suhtautua? Minkälaisia vaatimuksia blogeille voi tai saa asettaa?

Keskusteluista ja kannanotoista paistaa huoli kirjallisuuskritiikin tilasta; perinteiset ja uudet mediat julkaisevat kirjakritiikkejä entistä vähemmän ja niiden taso on laskenut. Syynä tason vajoamiseen saattaa olla muun muassa se, että kritiikkejä kynäilevät yhä enenevässä määrin (muiden työtehtäviensä ohella) tavalliset kulttuuritoimittajat, eivät niinkään ammattikriitikot, kuten vielä vähän aikaa sitten tapahtui.

Samaan aikaan kun korkeatasoinen sanomalehtikritiikki on vähentynyt, ovat harrastuspohjaiset kirjablogit  kasvattaneet suosiotaan. Kirjallisuuden kentällä blogi-ilmiöön suhtaudutaan ristiriitaisin tuntein: yhtäältä ollaan onnellisia ja tyytyväisiä siitä, että kirjallisuus saa näkyvyyttä, toisaalta ollaan huolissaan bloggareiden usein hyvinkin subjektiivisesta tavasta kirjoittaa lukukokemuksistaan.

Viime aikoina on tullut selvästi ilmi, että erilaiset  kirjallisuuskentällä vaikuttavat tahot ovat ryhtyneet kohdistamaan blogeihin samanlaisia odotuksia kuin ammattikritiikkiin. Blogiyhteisö on tuntenut paineen kasvaneen, eikä tunne ole mukava. Yhteisön sisällä on havahduttu siihen, että alun perin mukava harrastus on vaarassa muuttua ryppyotsaiseksi ja pakonomaiseksi puurtamiseksi.

Pari viikkoa sitten ilmestyneessä Granta-kirjallisuusjulkaisussa kirjailija Riku Korhonen koki pahaa oloa kirjoihinsa kohdistuvan kritiikin vuoksi. Osan tuosta 'kaunokirjallisuudeksi muotoillusta pahasta olostaan' hän levähdytti kirjabloggaajien niskaan. Kirjoitus herätti monenlaisia ajatuksia kaunokirjallisuuden, sananvapauden ja vihapuheen välisistä monimutkaisista ja osin ristiriitaisista suhteista. Noihin mietteisiin palaan ehkä myöhemmin. Nyt nostan ko. tekstistä esiin vain yhden seikan: nimittäin sen, ettei Korhonen selvästikään ymmärrä (tai tahdo ymmärtää) kriitikon ja kirjabloggaajan välistä eroa.

Suomalaisen kritiikin tilasta oli keskusteltu myös Helsingin kirjamessuilla. Arvioinnin kohteena oli ollut siis kirjallisuuskritiikki, mutta se ei ollut estänyt keskusteluun osallistuneita kirjailijoita ja kriitikoita nostamasta esille 'huonosti kirjoitettuja kirjablogijuttuja'.  Jälleen kerran kirjablogeja siis verrattiin ammattimaisesti kirjoitettuun kritiikkiin.
 Kyseistä keskustelua oli paikan päällä seuraamassa esimerkiksi Reader why did I marry him -blogin Omppu joka kirjoitti siitä myös blogissaan.
Asiaa pohtii blogissaan myös Kirjojen Kamari -blogin Katja

En tiedä, miten kirjailijat yleisesti ottaen asiaan suhtautuvat, mutta  ammattikriitikkoihin vertautuminen tuntuu minusta (ja monesta muusta kirjabloggaajasta) todella kummalliselta ja perusteettomalta.

(Teksti jatkuu kuvan jälkeen.)

Miten kirjablogeihin sitten pitäisi suhtautua? Vastaus saattaa löytyä, kun pysähdytään hetkiseksi perusasioiden äärelle. Seuraavassa esitän muutamia itselleni tärkeitä näkökulmia asiaan.  

1. Pääosa kirjabloggareista ei kirjoita kirjajuttujaan ammatikseen.
Useimmille meistä kirjoittaminen on harrastus, joka tuo mukavaa vastapainoa bloggarin siviilityöhön tai muuhun elämään. Blogeja kirjoitetaan usein fiilispohjalta, niin että kokemuksellisuus korostuu. Yhteisöllisyys ja lukukokemusten jakaminen ovat tärkeä osa bloggauksen tuomaa kokonaiselämystä. Kirjoja ja tarinoita rakastetaan (ja joskus vähän vihataankin) aidosti, täydellä sydämellä. Rakkaus kirjoihin näkyy ja sen annetaan reilusti  näkyä.

2. Blogien kirjoitustyylit vaihtelevat.
Meitä on moneksi: fiilistelijöistä analysoijiin, ilon ja herkkyyden kautta kirjoittavista tiukan kriittisiin. Tämä tuo kirja-alalle uskomattoman hienon kirjon erilaisia näkemyksiä. Voisiko tämän parempaa tilannetta enää olla? Blogitekstien ahtaminen  tiukkaan, kritiikeistä tuttuun muottiin olisi enemmänkin takaisku kuin 'suuntausta parempaan'. Toki on olemassa niitäkin blogeja, joissa kaikki tekstit lähestyvät tyyliltään puhdasoppista kritiikkiä, mutta kaikista kirjablogeista ne muodostavat kuitenkin häviävän pienen osan.

3. Kaiken ehtona on vapaus.
Muistutettakoon tässä, että sananvapaus kuuluu kaikille. Jos se kuuluu taiteilijoille, kuuluu se myös taiteesta kirjoittaville ja siitä nauttiville henkilöille.
Kirjabloggaajien kohdalla tämä tarkoittaa sitä, että meillä on oikeus valita, mistä kirjoitamme, milloin kirjoitamme ja miten kirjoitamme. Ainoat tahot, joille olemme vastuullisia kirjoituksistamme, ovat Suomen laki, lukijamme ja me itse. Edellisten jälkeen koittaa täysi vapaus: emme ole vastuussa teksteistämme kirjailijoille, kustantajille, emmekä millekään muulle ulkopuoliselle taholle. Ainakaan minä en koe olevani vastuussa esimerkiksi kirjailijan mahdollisesta ansionmenetyksestä, jos kirjoitan hänen kirjastaan kriittisesti omaan kirjablogiini (vaatimus ottaa moisia asioita huomioon olisi jo ajatuksena absurdi ja sananvapauden vastainen).

En näe Riku Korhosen Granta-jutun kaltaisia hyökkäyksiä missään suhteessa hedelmällisinä. (Toki ne saattavat tuoda hetkellistä helpotusta kirjoittajalle itselleen, mutta siinä kaikki.) Pahimmassa tapauksessa hyökkäykset johtavat nokitteluun, jossa 'kirjallista vapauttaan' harjoittavan kirjailijan tekstiin vastataan bloggarien puolelta samalla, yhtä oikeutetulla tai oikeuttamattomalla  'kirjallisella vapaudella', minkä jälkeen entisestään 'suivaantunut' kirjailija pistää vielä paremmaksi jne jne jne. Tällä tavalla esitettynä jutusta alkaa tulla esiin myös hyvin surkuhupaisia piirteitä. Uskon kuitenkin että bloggareiden enemmistö jättää tällaiset provokatorisiksi tarkoitetut avautumiset omaan arvoonsa.

Yksi seikka kannattaa kuitenkin muistaa: koska kirjabloggari on vapaa valitsemaan luettavansa, on paljon mahdollista, että kotimainen kirjallisuus jää blogeissa tällaisten tapausten vuoksi aikaisempaa vähemmälle huomiolle.Toivon todella, ettei näin käy.

4. Kirjoittamisen tyylit vaihtelevat myös yksittäisten blogien sisällä. Tässäkin mennään fiilikset edellä. Esimerkiksi itse varaan oikeuden vaihdella blogitekstien tyyliä mieleni mukaan, tunnelmoinnista tiukkaan analyysiin. Toisinaan tekstit saattavat jäädä huitaisuiksi, ja senkin oikeuden itselleni varaan. Erilaiset kokeilut tuovat kirjoittajan arkeen mukavaa vaihtelua, ja niiden osuutta tulen lisäämään jatkossa.

(Teksti jatkuu kuvan jälkeen.)

5. Kun sydän särkyy, eli loukkaantumisista

Kritiikin ja arvostelun sietäminen on yksi menestyksekkään kirjoittamisen perusedellytyksistä. Tämä pätee niin kirjailijoihin, kriitikoihin kuin meihin kirjabloggaajiinkin.
 Kirjailijoiden on tässä yhteydessä hyvä muistaa, että kirjallisuuskritiikit ja kirjablogitekstit kohdistuvat heidän kirjoittamiinsa kirjoihin, eivät heihin itseensä. Tunteiden tuoksinassa tämä saattaa helposti unohtua, suhtautuvathan  kirjailijat teoksiinsa usein kuin lapsiinsa, mikä on sinänsä ymmärrettävää ja aika hellyttävääkin. Mutta aina on muistettava myös tämä: lapset kasvavat ja itsenäistyvät, lentävät maailmaan joka valitettavasti on joskus myös armoton. Kirjat täytyy kirjoittaa niin, että ne voivat itse puolustaa itseään.

Itse pyrin perustelemaan mielipiteeni niin hyvin kuin osaan ja tarkastelemaan lukemaani myös muista kuin omasta näkökulmastani. Tämä ei saa olla kuitenkaan blogikirjoittelun perusedellytys, kiitos sananvapauden.
Tosiasia kuitenkin lienee se, ettei kukaan kirjoittele blogitekstejään ilkeilymielessä. vaan päinvastoin: mikäli esimerkiksi minulla on kirjoista jotakin vähemmän mairittelevaa sanottavaa, mietin sanavalintojani erittäin tarkkaan. Näin tekevät varmasti kaikki muutkin kirjabloggaajat. Olen oman lyhyen blogiurani aikana huomannut rohkaistuneeni ajan myötä myös tällä saralla. Se, että uskaltaa tuoda mielipiteensä rohkeasti esille, vaatii totuttelua ja opettelua.

Lopuksi on todettava, että myös meidän kirjabloggaajien täytyy oppia ottamaan kritiikkiä vastaan,  emmehän mekään kirjoittele juttujamme missään viattomuuden suojaamassa norsunluutornissa. Mutta blogiteksteihin suuntautuvan kritiikin täytyy suhteutua blogien omaan kontekstiin, ei ammattimaiseen kirjallisuuskritiikkiin.

***
Tänäkin päivänä Suomessa ilmestyy kymmeniä blogitekstejä, jotka vievät kirjallisuuden ilosanomaa eteenpäin.Toivon hartaasti, että kirjallisuuskenttä ymmärtäisi kirjablogien arvon ja antaisi meille mahdollisuuden jatkaa harrastustamme kaikessa rauhassa - ja rakkaudessa. Sillä olemmehan me kaikki loppujen lopuksi samalla puolella.




31.10.2017

Olen kiitollinen...

Kiitokset Kirjasähkökäyrä-blogin Maille kauniista haasteesta mietiskellä omassa elämässä olevia kiitollisuuden aiheita!

Niiden kaikkein yksityisimpien ja tärkeimpien kiitollisuuden aiheiden lisäksi tunnen kiitollisuutta juuri nyt muun muassa:

... Neljästä vuodenajastamme, joista saamme - ainakin vielä - näin ilmastonmuutoksen pyörteissäkin nauttia. En osaa laittaa vuodenaikoja järjestykseen, sillä rakastan niitä kaikkia -eri syistä. Syksy antaa minulle luvan röhnöttää kotisohvan nurkassa silloin kuin haluan -ilman paineita sosiaaliseen ylisuorittamiseen. 

...Kirjoista, tietenkin! Kirjoista, jotka vievät minut aina uusiin maailmoihin, milloin ikinä vain haluan. Kurkistus kirjan sisään voi aloittaa seikkailun! 


...Siitä etten antanut viime talvena alkaneelle bloggausväsymykselleni periksi vaan otin blogielämästä vain kunnon lomaa ja etsin inspiraatiota jatkoon. Tänä syksynä tästä harrastuksesta on tullut entistäkin rakkaampi ja tärkeämpi, kirjabloggauksen ympärillä käyvästä (vesilasi)tuiverruksesta huolimatta ja osittain myös sen ansiosta. Kirjabloggaaminen on minulle jälleen suuri ilo! 

30.10.2017

Sadie Jones: Kotiinpaluu


"Siinähän te olette", Dicky sanoi hymyillen.
"Katsopa", Tamsin sanoi, "kissanpentusi on täällä. En tiedä miten se taas pääsi sisään. Olen leikkinyt sen kanssa. Härnää sitä tällä, se tykkää siitä."
Tamsin päästi irti Kitin kädestä ja poimi lattialta Clairen villalankavyyhden. Hän ojensi sen Kitille, joka tarttui siihen ja asettui lattialle kissanpennun viereen, lähelle äitiään. Tamsin ja Dicky vilkaisivat toisiaan. Tamsin hymyili hieman, ja Dicky nyökkäsi ja palasi sanomalehtensä pariin. Perhe istui olohuoneessa ja odotti että illallinen olisi valmis.

Yllä oleva kohtaus noudattelee miltei täydellsesti ikonisiksi muodostuneita mielikuviamme onnellisesta perhe-elämästä: kaikki näyttää olevan hyvin,  paremmin kuin hyvin, ja juuri siinä piilee kohtauksen suuri traagisuus.

Vain hetkeä aiemmin lukija on saanut todistaa kuinka perheen isä, tuo suopeasti hymyilevä ja lehteensä uppoutuva Dicky, on hakannut varhaisteini-ikäisen tyttärensä Kitin miltei sairaalakuntoon. Hän hallinnoi väkivallalla myös toista tytärtään Tamsia ja vaimoaan Clairea, mutta varoo aina jättämästä heihin näkyviä jälkiä.

Kohtaus tiivistää Kotiinpaluun ydinteeman: jokaiseen yhteisöön, olivatpa ne miten suuria tai pieniä tahansa, sisältyy aina vallan väärinkäytön mahdollisuus. Nokkimisjärjestykset liitettyinä sosiaaliseen statuksen ja kasvojen menettämisen pelkoon ovat vaarallinen yhdistelmä, joka saa ruutinsa ihmismielen synkimmistä pelon syvänteistä, niin myös tässä kertomuksessa. Sosiaalisen paineen alla saatamme ummistaa silmämme asioilta, jotka joissakin toisissa olosuhteissa näyttäytyisivät meille silkkana hulluutena.

Jones kietoo tarinansa kahden ylempää keskiluokkaa edustavan  perheen ympärille. Äsken tapaamamme hirviömäisen Dicky Carmichaelin alaisen Gilbert Aldridge perhe koostuu uudesta nuoresta vaimosta ja Lewis-pojasta, josta on vuosien mittaan kehkeytynyt kulmakunnan pelätyin nuorimies. Hänen isänsä yrittää  säilyttää kasvojaan ja huteraa sosiaalista statustaan, vaikka on selvää että korttitalo on luhistumaisillaan.

Traagisessa onnettomuudessa äitinsä menettänyt 19-vuotias Lewis nousee tarinan keskiöön. Poika on jäänyt yksin ja alkanut oirehtia, koska isä on kieltäytynyt näkemästä poikansa surua - ja siinä sivussa kieltänyt ehkä myös omat tunteensa - ja myöhemmin, asioiden luisuessa yhä pahempaan suuntaan, on liian myöhäistä etsiä yhteistä säveltä.

Jones seuraa Lewisin rosoista, vastoinkäymisillä reunustettua elämänpolkua kosketusetäisyydeltä. Kahden perheen, Carmichaelien ja Aldridgejen tiet risteävät tarinassa monella tasolla. Sovitusta haetaan, mutta saavutetaanko sitä koskaan?

  Brittiläinen, käsikirjoittajanakin toimiva Sadie Jones tietää, kuinka kirjoitetaan lukijoita vetävä teos. Näin totesin luettuani pari vuotta sitten hänen ensimmäisen suomennoksensa Ehkä rakkaus oli totta ja saman voin todeta myös Kotiinpaluun kohdalla.
Jonesin käsikirjoittajatausta näkyy hänen kaunokirjallisessa tekstissään: tuossa äsken mainitsemassani jutussa kirjoitin asiasta näin: "Myös roolitus pelaa: jokainen romaanin neljästä päähenkilöstä kuvastaa oivallisella tavalla ihmismielen eri kerroksia."Tässä piilee myös Jonesin heikkous: tuntuu kuin hän asettaisi henkilönsä näyttämölle ja näkisi heidät enemmänkin 'lihallistettuina' ideoina ja ajatuksina kuin ihmisinä. Metodissa ei olisi sinänsä mitään vikaa, kunhan saumat eivät näkyisi ihan näin selvästi. Näyttämöllisyys tulee esiin erityisesti Lewisin hahmossa, jonka Jones on ladannut täyteen tarkoitushakuisia intentioita. Harvoin peräänkuulutan teosten uskottavuutta, mutta nyt sille olisi ollut tarvetta.

Kotiinpaluulla oli hyvät hetkensä ja jo niiden vuoksi tämä teos kannatti lukea. Mielenkiinnolla odotan Jonesin tulevaa tuotantoa ja toivon että hän jossain vaiheessa malttaa jättää käsikirjoittajan viittansa narikkaan. Sitä odotellessa.


Sadie Jones: Kotiinpaluu (The Outcast, 2008)
Otava 2016
Suomentanut Marianna Kurtto
Alkuperäiskieli: englanti

26.10.2017

Truman Capote: Kesän taittuessa

Yleensä sitä yrittää näissä kirjajutuissaan tulkita lukemaansa mahdollisimman  'puhtaalta pöydältä'; kiinnittämättä liikaa huomiota kirjailijaan, hänen elämäänsä ja persoonaansa. Joskus aikeessa onnistuu, mutta toisinaan kiusaus kurkistaa kulissien taakse käy ylitsepääsemättömäksi. Niin tapahtui esimerkiksi nyt, miettiessäni kuinka parhaiten esittelisin tämän kesällä lukemani pienen kirjahelmen:  New Yorkin ristiriitaisena seurapiirihaina tunnetuksi tunnetuksi tullut kirjailija ja toimittaja Truman Capote (1924 -1984) suorastaan vaati päästä tämän jutun valokeilaan. 

Lousianassa syntynyt ja jo nuorena New Yorkiin muuttanut Capote koki varsin rikkinäisen ja epävarman lapsuuden ja nuoruuden. Kiusattu, identiteettikysymysten kanssa painiva herkkä poika alkoi jo kouluaikanaan kasata ympärilleen omaa pientä ja samanhenkistä, pääasiassa juhlimiseen ja tanssimiseen keskittyvää sociétéaan. Hän pääsi jo teini-ikäisenä töihin The New Yorker -aikakauslehteen, ja löysi pikku hiljaa  kaupungin seurapiireihin, lopulta sen kuumimpaan ytimeen. Koulukiusatusta ja äidin hyljeksimästä Trumanista tuli lopulta jetsetin suosikkipoika ja kaikkien juhlien vetonaula. Marraskuussa 1966 hän järjesti kaikkien aikojen kirjanjulkkarikemut, Black and White - naamiaiset, joita yhä vieläkin muistellaan aikakauden suurimpana ja tärkeimpänä seurapiiritapahtumana. 

Humusta huolimatta Capote ehti  kirjoittaa - vieläpä kaunokirjallisuutta uudistaen. Suomalaisille lukijoille lienee tutuin hänen elokuvaksikin taivutettu teoksensa Aamiainen Tiffanylla. Capoten mittavasta tuotannosta on edellisen lisäksi suomennettu kolme romaania. Hänen tärkeimmäksi teoksekseen nousee kuitenkin Kylmäverisesti-teos (Tammi, 1966), jota voitaisiin kutsua maailman ensimmäiseksi dokumenttiromaaniksi.

Seurapiiri käänsi Capotelle selkänsä, kun eräässä lehdessä julkaistiin otteita hänen vielä kirjoitusvaiheessa olleesta, varsin avoimesta paljastuskirjastaan Answered Prayers, joka lopulta julkaistiin vasta kirjailijan kuoleman jälkeen. Mikä sai jetsetin kultapojan vuotamaan piirinsä salaisimmatkin tiedot ulkopuolisille? Oliko hänen hampaaankoloonsa tarttunut matkanvarrella liikaa kuonaa vai toimiko hän vain niin kuin asialleen omistautuneen reportterin tuleekin?  Kamppailu toimittajan, kirjailijan ja ikuiseen juhlimiseen rakastuneen pintaliitäjän roolien välillä on varmasti aiheuttanut Capotelle huikeaa sisäistä myllerrystä.

Hänen kiinnostuksensa seurapiirien dekadenssiin ilmeni jo varhain, siitä on on osoituksena tämä jo 1940-luvun alussa kirjoitettu esikoisteos, joka Answered Prayersin tavoin  sai päivänvalonsa vasta postuumisti, vuonna 2007.

Kirjoittaessaan  Kesän taittuessa -romaaniaan Capote oli hädin tuskin parikymppinen. Tästä huolimatta kesäinen nuoruuskuvaus on kirjoitettu hämmästyttävällä psykologisella tarkkuudella ja kypsyydellä, vaikka sisältääkin jonkin verran myös kirjallisuudesta tuttuja kliseitä...
 Tarinan päähenkilö, New Yorkin kermaan kuuluvan perheen tytär Grady McNeal, jää kesäksi kaupunkiin muun perheen lähtiessä viettämään lomaansa Eurooppaan. 
Eletään sykkivää 1920-lukua. Maailma on toipumassa ensimmäisestä maailmansodasta, ilmassa on lupauksia uudesta, uljaasta tulevaisuudesta. New Yorkin heinäkuu on kuuma, kaupunki hehkuu elämää ja 'nykyaikaa'. 

Grady edustaa aikansa uutta, vapauteen kurottavaa naistyyppiä. Hän ei tyydy istumaan pelkääjän paikalla vaan hyppää ohjaimiin lyhyet ja punaiset hiukset leimuten: hän tahtoo itse päättää suunnan ja kohtalonsa -  myös ihmissuhteissa. 
Gradyn itsenäistymispyrkimyksiin kuuluu olennaisesti halu kokeilla myös rakkauden ja seksuaalisuuden rajoja. Nuori nainen valitsee tunteidensa kohteeksi brooklyniläisen, parkkipaikalla työskentelevän Clyde Manzardin, jonka elämänpiiri poikkeaa täysin hänen omasta, turvallisesta ja rajoittuneesta elinympäristöstään.

Tarinan alussa Gradyn vaikuttimet tulevat esiin häkellyttävän selvästi: suhde työväenluokkaan kuuluvaan poikaan on osa hänen itsenäistymisrituaaliaan. Capoten tapa kirjoittaa saa suhteen muistuttamaan enemmänkin kissa ja hiiri -leikkiä kuin tasaveroista rakkaustarinaa.  
Tarinan edetessä asetelma kuitenkin muuttuu. Kesäpäivät ja -yöt kuluvat, ja vapaus, joka tuntui ensin äärettömältä, näyttää Gradylle rajansa...

Mutta miten muuten kuin juuri näin tämä vasta 17-vuotias nuori nainen voisi rakastaa - hänen tapansa toimia on tiedostamatonta ja viatonta, ja hän todella rakastaa Clydea, joka tuntuu olevan elämässään yhtä eksyksissä kuin Grady itse. 
Odotetusti heidän maailmansa törmäävät  vastakkain, vieläpä hyvin shakespearemaisesti. Tarinan lopputulema on aistittavissa New Yorkin iltataivaan ilotulitusmaisen kauniissa hehkussa, läkähdyttävien kesäpäivien viimeisissä valonsäteissä, Gradyn autoradiosta tulvivassa laulussa... Let's get away from it all...

Capote ei ollut tyytyväinen romaaninsa käsikirjoitukseen, sillä kertoman mukaan hän oli muuttaessaan jättänyt sen asuntoonsa uusien vuokralaisten hävitettäväksi. Käsiksen luultiin siis tuhoutuneen tai ainakin kadonneen iäksi, kunnes se ilman ennakkovaroitusta löytyi Sothebyn huutokauppakamarille tarjottujen, Capotelle kuuluneiden papereiden joukosta. 
Neljälle ruutuviholle kirjoitetun käsikirjoituksen löytyminen on yksi viime vuosikymmenten kirjallisista tapauksista (ja muistuttaa muuten hämmästyttävänkin läheisesti Capoten pitkäaikaisen ystävän Harper Leen Kaikki taivaan linnut -romaanin käsikirjoituksen kohtaloa: ihmeellisiä ovat kirjallisuuden tiet.) 

Capoten päätös jättää käsikirjoituksen kohtalo kolmansiin, täysin tuntemattomiin käsiin tuntuu oudolta - ja samalla ihmeen kiehtovalta. Ehkäpä hän tahtoi antaa onnekkaalle sattumalle mahdollisuuden. Tahtoisin niin kovasti uskoa, että myös Grady ja Clyde saivat sellaisen...



Truman Capote: Kesän taittuessa (Summer Crossing, 2005)
Tammi 2007
Alkuperäiskieli: englanti

23.10.2017

Pekka Matilainen: Kupoli


Luettuani renessanssintutkija/kirjailija/toimittaja Pekka Matilaisen huikean hienon tietokirjan Muutoksen tekijät - Renessanssin synty ja perintö kiinnostuin myös hänen kaunokirjallisesta tuotannostaan, joka sisältää muun muassa kolme romaania, muistelmateoksia ja useita esseeteoksia.
Omasta hyllystäni löytyi sopivasti tämä vuonna 2013 ilmestynyt, ja Suomen dekkariseuran Vuoden esikoisdekkari -kunniakirjan saanut historiallinen romaani Kupoli, jonka tapahtumat sijoittuvat renessanssiajan Italiaan.

Teosta voi lukea yhtä hyvin dekkarina kuin perinteisenä tarinallisena romaanina, vähän samaan tapaan kuin Umberto Econ Ruusun nimeä. Kupolissa ollaan muutoinkin Ruusun nimen jäljillä, mutta Matilainen kertoo tarinansa luonnollisesti täysin omalla tyylillään ja äänenpainoillaan. Kirjasta huokuu Matilaisen perehtyneisyys renessanssiin ja sen taustalla vaikuttaneeseen antiikin aikaan.

Pääsemme tarinan siivillä vuoden 1423 Firenzeen, sen kaduille, toreille, ilotaloihin ja palatseihin. Mahtavien Medicien hallitsema renessanssin keskus elää loistonsa päiviä: tuomiokirkon kupoli on nousemassa ilmeen lailla kohti taivaita, taide- ja kulttuurielämä kukoistavat. Humanistit luovat täällä uutta maailmaa...
Firenzen tuomiokirkko Santa Maria del Fiore. Kuva: wikipedia
Eräänä päivänä kaupunkiin saapuu nuoren matkaseuralaisensa kanssa muuan Antonio Loschi, jonka olemuksessa on viitteitä Ruusun nimen päähenkilöstä William Baskervillestä.  Loschi on kylläkin esikuvaansa paljon nuorempi ja sähäkämpi, niin että hän tarpeen tullen voi turvautua älynsä sijaan myös voimakkaisiin nyrkkeihinsä...
Loschin matkaseuralainen, kirjurioppilas Toni, joka toimii tämän tarinan muistiinmerkitsijänä,  on puolestaan sukua Ruusun nimen Adson Melkinille. Tällaiset mestari-oppipoika-asetelmat ovat tuttuja monista historiallisista romaaneista ja yhä ne vain toimivat - mitä mainioimmin myös tässä tarinassa.

Loschi on saapunut kaupunkiin pitkän poissaolon jälkeen, sillä hänen ystäväänsä, Medicien kirkon pappia, syytetään ylhäisen nuorukaisen murhasta. Firenzen pimeälle kujalle virumaan jätetyn nuorukaisen hallussa ollut mittaamattoman arvokas käsikirjoitus on tiessään. Loschi haluaa  pelastaa ystävänsä, selvittää murhaajan henkilöllisyyden ja päästä kadonneen käsikirjoituksen jäljille...

Renessanssi ihannoi keskiajan takaista antiikkia, joten oli luonnollista että vanhojen kirjoitusten etsiminen oli 1400-luvun Firenzessä varsinainen villitys. Se oli kuitenkin haasteellista, sillä uskonnollista ilmapiiriä - ja katolisen kirkon mahtia - uhanneita antiikin kirjoituksia oli menneinä vuosina tuhottu ja piilotettu. Etsintäoperaatiot ovat saattaneet äityä tulisiksikin, ajoihan niitä paitsi intohimoinen rakkaus tieteisiin ja filosofiaan, myös haaveet taloudellisista hyödyistä.  Tämänkaltaisilla tarinoilla on siis todellisuuspohjaa,  ja ehkäpä sen vuoksi ne ovatkin tulleet meille niin tutuiksi monista historiallisista romaaneista ja elokuvista.
Pekka Matilainen versioi tätä miltei ikonista kertomustyyppiä mielestäni täyden kympin arvoisesti.

Matilainen jatkaa Antonio Loschin ja Tonin tarinaa tänä vuonna ilmestyneessä teoksessa Miniatyyrimaalari.


Pekka Matilainen: Kupoli
Atena 2013

20.10.2017

Emma Puikkonen: Eurooppalaiset unet


Jatkan viime postauksen Eurooppateemaa vielä Emma Puikkosen vuosi sitten ilmestyneellä, surrealistisella episodiromaanilla Eurooppalaiset unet.
Teos koostuu tuokiokuvista, joissa eri puolilla Eurooppaa elävät ja vaeltavat ihmiset linkittyvät toisiinsa hienoin, miltei näkymättömin juostein. Ajallisesti teos liikkuu vapaasti lähihistoriassa ja -tulevaisuudessa, vuosien 1980 - 2027 välillä.

 Tarinoiden taustalla häilyvät suuret, yhteiseen muistiimme piirtyneet ja maailmaamme muokanneet tapahtumat: Lech Walesa aloittaa lakon Gdanskin satamassa;  Berliinin muuria murretaan, rautaesirippu repeilee...
Puikkosta lukiessani näin taas ihmeellisen kirkkaasti sen, kuinka pitkät ja syvällekäyvät jäljet toinen maailmansota Eurooppaan jätti. Sodasta on kulunut nyt yli seitsemänkymmentä vuotta, ja yhä me tunnemme sen jälkijäristykset.
Eletään hetkeä, joka jää historiaan, eletään yhtä niistä kummallisista väreilevistä tunneista, joiden aikana valitaan tie, tulevaisuudelle jokin umpihanki tai polunkatkelma. Puhelin soi uudestaan ja uudestaan. Juuri nyt kukaan ei tiedä mihin kaikki johtaa. Mitä tapahtuu? Onko nyt aika? Sähkö ja rauta maistuvat kielen päällä.
Suurista taustalinjoista Puikkosen katse kohdentuu ihmisiin ja heidän arkeensa. Tavallinen elämä nivoutuu historian käänteisiin hienovaraisesti, hyvin uskottavasti. Tarinat poukkoilevat villisti ajasta ja paikasta toiseen - ja silti niiden keskinäinen suhde on tarkkaakin tarkempi:

Euroopan teitä työkseen suhaava rekkakuski Toma seuraa ikävöi lastaan ja vaimoaan, kaikkea sitä arkisuutta, mikä kotiin liittyy ja törmää Espanjan pitkissä tunneleissa unenomaiseen näkyyn vaeltavista kansanjoukoista....
Seuraavassa hetkessä olemme Berliinissä, muurin itäpuolelle jääneen muistisairaan äidin ja aikuisen tyttären kohtaamisessa; heidän yhteisen tarinansa ei koskaan ehtinyt alkuaan pidemmälle, vieläkö on aikaa kirjoittaa uusi?
Jossakin toisaalla makaa onnettomuudessa pahasti loukkaantunut Johannes. Aivojen vammasta johtuen maailma syöksyy hänen tajuntaansa väkivaltaisesti, ilman rajoittimia. Hän näkee tuhansienkin kilometrien takaiset tapahtumat mielessään kirkkaina kuvina, kuin televisioruudulta. Loputtoman uutisvirran katkaisee vain silmien sulkeminen. (Näinkö me muutkin suojelemme itseämme maailmalta, mietin lukiessani.)

Ja lopulta, kaukana tulevaisuudessa somalitaustainen toimittaja Immi kirjoittaa kovalla rahalla ostettuja uutisia ja uneksii tunnelista, jossa ihmiset vaelsivat etsien pääsyä ulos. Mukana oli soihtuja, kärryjä, kattiloita, nukkeja ja ämpäreitä täynnä perunaa. Ihmiset huusivat iskulauseita ja kävelivät, kävellessään puhuivat hiljaisella äänellä siitä, millainen olisi se maa johon he olivat matkalla: tämän tunnelin läpi, pimeyden läpi, tulvien ja mutavyöryjen ja hallitsijoiden ja päivän uutisten halki... Tarina kiertyy takaisin alkuun ja jatkuu senkin jälkeen, kun kirjan viimeinen sivu on kääntynyt...

Luin teoksen ensimmäisen kerran noin viitisen kuukautta sitten. Koska en oikeastaan koskaan malta kirjoittaa muistiinpanoja lukiessani, palasin kirjaan tätä bloggausta varten vielä uudelleen. Huomasin, että  Eurooppalaiset unet kestää (ja ansaitsee) ainakin kaksi lukukertaa: sisäkkäisten, toisiinsa spiraalimaisessa yhteydessä olevien tarinoiden hienous tuli tällä toisella lukukerralla esiin entistä kirkkaampana.

Puikkosen surrealismiin vivahtava  kerrontatyyli ilahduttaa. Eurooppalaiset unet onkin  juuri sellaista kirjallisuutta, joka on lähellä omaa sydäntäni; oivaltavaa ja mieltä avaavaa, ilmaisultaan tiukkaa, selittelemätöntä. hiukan arvoituksellista ja lukijaansa arvostavaa.

Emma Puikkonen: Eurooppalaiset unet
Wsoy 2016 

15.10.2017

Karin Bojs: Homo europaeus. Eurooppalaisen ihmisen pitkä historia


Homo europaeus on kirja täynnä kiehtovia kysymyksiä: mistä me eurooppalaiset olemme peräisin, millaista oli esi-isiemme ja -äitiemme elämä? Milloin ja mistä musiikki ja taiteet tulivat elämäämme? Millainen on historiallinen ja kulttuurinen yhteytemme muuhun maailmaan?

Alkuperästämme on esitetty aikojen kuluessa monenlaisia ajatuskuvioita ja teorioita. Uudet tutkimusmenetelmät yhdistettynä monitieteelliseen osaamiseen romuttavat aiempia käsityksiämme maanosamme historiasta. Geenitekniikka ja etenkin mitokondriaalisen DNA:n (klik)  tutkimus on avannut ennennäkemättömiä  ikkunoita historian hämärään.

Jos joku vielä  hautoo ajatuksissaan illuusiota  eurooppalainen elämänmuodon ja kulttuurin neitseellisestä synnystä eräänlaisessa muusta maailmasta eristyneessä kuplassa, hänelle ilmoitettakoon: sen ajatuksen voit viimeistään nyt unohtaa. 

Uuden tutkimustiedon on laittanut kirjoihin ja kansiin Dagens Nyheterin tiedetoimittaja Karin Bojs, joka innostui kirjaprojektista tutkiessaan sukunsa historiaa yhä tarkemmaksi (ja helpommaksi) käyvän geenitekniikan avulla. Teos onkin mielenkiintoinen sekoitus yksityistä sukukertomusta ja tieteen popularisointia. Mieleeni muistuu hiljattain lukemani Bea Uusman teos Minun rakkaustarinani ( Like 2015), jossa Uusma tutkii sata vuotta sitten kadonneen naparetkueen kohtaloa hyvin henkilökohtaisella otteella. Sama henkilökohtaisuus huokuu myös tämän kirjan sivuilla.

Viime vuosina tehdyt tutkimukset ovat antaneet runsaasti uutta tietoa ensimmäisten nykyihmisten siirtymisestä Afrikasta ensin Lähi-Itään ja sitä kautta Eurooppaan noin 50 000 vuotta sitten. Matkallaan he kohtasivat alueelle jo satoja tuhansia vuosia sitten asettuneita neanderinihmisiä, ja nuo kohtaamiset saattoivat sujua myös tähän tapaan
Nainen, josta tulisi sukulaiseni, laskeutui mäkeä pitkin joutuisin askelin. --- ... nuori ja siro, hänen tukkansa oli musta ja kihara ja ihonsa tummanruskea. Lukuunottamatta nyöriä lantiolla hänellä ei ollut lainkaan vaatteita. Nyöristä roikkui rivi punaisiksi ja vihreiksi värjättyjä simpukankuoria. Ne heiluivat rytmikkäästi hänen askeltensa tahdissa. Alastomien rintojen välissä killui nahkahihnaan kiinnitetty amuletti: Pieni gasellinsarvesta valmistettu lintuhahmo.  Ylhäällä vuorilla nainen oli tavannut miehen. Miehen siemenet olivat nyt hänen kohdussaan. 
Näiden kohtaamisten muistoa kannamme yhä mukanamme: meissä kaikissa on pari kolme prosenttia neanderinihmisten perimää. Vaikka nämä geenit voivat nykymaailmassa myös haitallisia (ne liittyvät esimerkiksi diabeteksen syntymekanismeihin), olivat kohtaamiset tuolloin elintärkeitä, sillä risteymät estivät tehokkaasti Afrikasta lähi-Itään vaeltaneen pienen nykyihmisryhmän  sisäsiittoisuutta. Ensimmäinen kiitos selviytymisestämme kuuluu siis neanderinihmisille...

Toinenkin kiitos kuuluu oikeastaan (alkuaan) vieraille kulttuureille: Bojs kertoo kirjassaan tutkimuksista, jotka ovat osoittaneet läpi aikakausien toistuneiden muuttoaaltojen vaikuttaneen ratkaisevasti Euroopan väestöpohjan ja kulttuurin kehitykseen. Kirjailija vie meidät vuosituhanten takaiselle, värikylläiselle elämysmatkalle eurooppalaisen elämänmuodon ja kulttuurin kehitykseen, joka olisi ollut hyvin toisenlainen ilman muualta tulleita vaikutteita.  Olemme sekoituksia sekä geneettisesti että kulttuurisesti ja samalla jotakin enemmän kuin vain 'osiemme' summa.

Bojs sivuaa kirjassaan myös arkeologian ja perinnöllisyystieteen historiaa ja arkeologian kentällä käytävää kädenvääntöä perinteisten tutkimusmenetelmien ja geenien kartoitukseen perustuvien uusien tekniikoiden paremmuudesta. Eri puolia edustavien tutkimusryhmien välinen kamppailu on yllättävän mielenkiintoista seurattavaa. Bojs ei itse ota asioihin kantaa, vaan tuo eri näkökohdat esille puolueettomasti (ja hyvin mielenkiintoisesti).

Bojsin kotimaassa Ruotsissa arkeologian ja perinnöllisyystieteen välisellä liitolla on kannettavanaan raskas taakka: rotuoppi nousi täällä 1900-luvun alussa arvoon arvaamattomaan.  Muistissa ovat saamelaisiin (ja muihin vähemmistöihin) kohdistuvat eugenistiset 'tutkimukset', niitä seurannut rodullistaminen ja syrjintä.
Aiheesta voi lukea myös Tapio Tamminen Finlandia-palkitusta teoksesta  Kansankodin pimeä puoli (Atena 2015).

Muistamme, mitä rotuoppi sai aikaan Euroopassa toisen maailmansodan tietämillä. Historiasta ei kuitenkaan opittu mitään, sillä nuo samat mielettömät opit valtaavat jälleen alaa. Jo yksin tästä syystä olisi ensiarvoisen tärkeää, että arkipuheessammekin yleiset,  rotuun viittaavat käsitteet heitettäisiin  romukoppaan: maapallolla elää tätä nykyä vain yksi ihmislaji, Homo sapiens, eikä lajimme rodullisiin luokitteluihin ole olemassa minkäänlaisia biologisia perusteita.


Karin Bojs: Homo europeaus. Eurooppalaisen ihmisen pitkä historia (Min europeiska familj - de senaste 54 000 åren, 2015)
Minerva 2016
Suomentanut Jänis Louhivuori
Alkuperäiskieli; ruotsi

11.10.2017

Jyrki Heino: Kello

Ei ole kulunut kuin pari kesäistä kuukautta siitä kun luutnantti Carl Wennehielm ja kaupunginviskaali Appengren selvittivät Turun kaupunkia kuohuttaneen Hirwisalon murhatapauksen (Jyrki Heino: Kellari, S&S, 2012) - ja taas mennään!

Tällä kertaa tämä mainio, 1700-lukulainen dekkarikaksikko saa selvitettäväkseen, jos mahdollista, Hirvisaloa vieläkin kinkkisemmän jutun.
Nyt he kaiken lisäksi joutuvat jättämään rakkaan kotikaupunkinsa Turun ja matkaamaan tuskin kuljettavia kärrypolkuja jumalan selän takana häämöttävään Savoon - ja Pietariin. Matkustaminen oli tuohon maailmanaikaan täynnä riskejä ja dramatiikkaa, eikä niiltä vältytä tälläkään matkalla.

 Kello vie lukijansa hyvin autenttiselle - ja pomppuilevalle - matkalle halki parin sadan vuoden takaisen Suomen. Eletään aikaa, jolloin välimatkat ovat pitkiä ja raskaita, asujaimisto harvaa, laajojen saloseutujen eristämää. Siksi tuntuu miltei mahdottomalta, että täältäkin, monen päivämatkan päässä Turusta Wennehielm ja Appelgren tapaavat omaan luokkaansa kuuluvaa väkeä, ihmisiä, joiden kanssa he keskustelevat sivistyneesti ajan muoti-ilmiöistä, politiikasta ja kulttuurin uusista tuulista ja nautiskelevat Euroopasta tuoduista viineistä, samaan aikaan kun ympärillä humisevat mittaamattomat, susien ja karhujen asuttamat metsät. 1700-luvun loppu on - sekin - ollut suurien vastakohtaisuuksien aikaa...

Jyrki Heino kutoo tarinansa taitavasti maan  historiallisiin käänteisiin.
On syksy 1797, Turku valmistautuu tärkeään ja suuresti odotettuun vierailuun. Uusi kuningas, Kustaa III:n saappaisiin astunut Kustaa IV Aadolf on lähtenyt Pietariin kosiomatkalle ja aikoo matkallaan viivähtää muutaman tuokion Turussakin.

Kuninkaan seurueeseen kuuluu myös  kenraali Pehr Swanstråle, joka - hieman yllättäen - ottaa vierailunsa aikana yhteyttä salapoliisisankariimme. Kenraali esittää Wennehielmille pyynnön, josta kunnian mies ei voi kieltäytyä: Swanstrålen ainoa poika on kadonnut jo vuosia sitten Porrassalmen kauhistuttavissa taisteluissa ja nyt isä tahtoisi selvittää tämän kohtalon. Tutkimusten vauhdittamiseksi hän ojentaa Wennehielmille pojalle kuuluneen kellon, joka on vastikään ja  hyvin salaperäisesti palautunut perheelle. Ensimmäinen johtolanka löytyykin tuota pikaa: kellon koneisto kätkee uumeniinsa erään tuttuakin tutumman monogrammin...

Heino kuljettaa tarinaansa rauhallisesti ja kiireettömästi, vanhan ajan dekkariperinteitä kunnioittaen. Romaanin ajankuva on tälläkin kertaa nautittavaa luettavaa, lukija saa kuin huomaamattaan tietoa Suomen historian käänteistä, mielenkiintoisia kulttuurihistoriallisia detaljeja unohtamatta.  Turun yliopiston biokemian professorina toimiva Heino harrastaa vapaa-ajallaan historian tutkimista ja kirjoittamita. Rakkaus entisiä aikoja kohtaan näkyy: Wennehielm-romaanit kuvaavat 1700-luvun elämää, ihmisiä, sen juhlaa ja arkea vivahteikkaasti ja monipuolisesti.
Dekkarisarjassa on tähän mennessä ilmestynyt kolme teosta. Kello on järjestyksessä toinen.

Sarjan 1. osa:  Kellari

Jyrki Heino: Kello
Kustantamo SS 2014

8.10.2017

Haruki Murakami: Suuri lammasseikkailu

Joihinkin kirjailijoihin sitä vain ihastuu niin paljon että voi puhua jo fanittamisesta. Minullakin tällaisia kirjailijarakkauksia on syttynyt. Yksi yllättävimmistä salamarakastumisista iski lukiessani muutama vuosi sitten Haruki Murakamin Norwegian Woodia: kirjan unenomainen, surrealistinen ja 'uuskumma' maailma hämmästytti ja sai selkäpiin kihelmöimään innostuksesta: mitään tällaista en ollut koskaan aiemmin lukenut. Ihastus vain kasvoi kun huomasin, että tarinoidensa outoudesta huolimatta, tai oikeammin sen välityksellä, Murakami pystyy porautumaan arkitodellisuuteen kuin jyrsin; hänen tarinansa eivät eksy uuskummuuden tuuliin, vaan maadoittuvat nykyhetkeen.

 Tuon ensimmäisen lukukokemuksen jälkeen olen palannut kirjailijan tuotantoon yhä uudelleen ja rakkaus on säilynyt kutakuinkin muuttumattomana; Murakamin kirjat ovat viimeisen päälle viritettyjä, viihdyttäviä, mieltä ja sielua ruokkivia. Oi milloin, oi milloin hän saa Nobelinsa.... Eivät kai tekstin sujuvuus ja viihdyttävyys sulje Murakamilta N-ovea?

Elokuussa aina yhtä sekaista kirjahyllyäni selaillessani huomasin, että Murakamin ensimmäinen suomennettu teos oli jäänyt minulta jostain syystä lukematta. Se ilta ja yö ja seuraava päivä kuluivat Suuren lammasseikkailun merkeissä.  Sain muistutuksen siitä, miksi rakastuin Murakamiin: teos pursuaa sitä samaa surrealistista, ihanaa camp-henkeä, johon olen törmännyt Norwegian Woodin jälkeen myös 1Q84-trilogiassa, Kafkassa rannalla ja Sputnik -rakastetussani.
Sen sijaan viime vuosien tuotannossa (esimerkiksi Miehiä ilman naisia -novellikokoelmassa) camp on kyllä aistittavissa, mutta huomattavasti liudentuneena. 

Suuri lammasseikkailu on surrealismin juhlaa. Kerronta on suoraa, jopa perinteikästä, mutta kirjan ensimmäinen, tarinallinen  taso on puhdasta popilla maustettua campia... Tarinaan on uskallettava sukeltaa pää edellä; nyt ei ole kysymys tarinan uskottavuudesta vaan heittäytymisestä. Arkimaailma ja toiset, luonnonlaeista riippumattomat todellisuudet limittyvät toisiinsa taianomaiseksi, itsensä ympäri kieppuvaksi suppiloksi, johon lukija solahtaa kuin Ihmemaan Liisa kaninkoloon. 

Kirjan pintatason tapahtumissa ei ole tälläkään kertaa päätä eikä häntää (vaikka tarinassa saparot vilkkuvatkin): päähenkilö on nimettömäksi jäävä mies, markkinointiyrityksen tekstitoimittaja, joka saa hyvin erikoisen toimeksiannon: yrityksen julkaisema, kauniilla, lammasniittyä esittävällä kuvalla koristettu mainos on tuhottava. Pyynnön takana on kasvoton, Pomoksi kutsuttu äärioikeistopoliitikko joka - kuin varkain - on vallannut maan poliittisen kentän, samoin  kuin markkinointi- ja tiedotusmaailman. Lammaslaidunkuva on arkaluontoinen, sillä siinä näkyvien kolmenkymmenenkolmen eläimen joukossa esiintyy yksi Pomolle erityisen tärkeä, pitkään teillä tietämättömillä ollut tähtikuvioinen lammas.
 Tekstitoimittajan on viipymättä ryhdyttävä etsimään kadonnutta lammasta; tehtävästä kieltäytyminen tai siinä epäonnistuminen tietävät hänelle kuolemaa.
Entä kuinka tuo lammasreppana liittyy vakavasti sairastuneen, kuolemaansa odottavan vallankäyttäjään? Sitäpä en nyt kerrokaan...

 Seikkailu johdattaa sankarimme ja hänen yliluonnollilla korvilla(!) varustetun tyttöystävänsä  kuvankauniiseen Hokkaidoon, jylhien vuorien saarelle. Lopulta mies jää yksin - ja joutuu kohtaamaan totaalisen eristäytymisen - samalla kun selittämättömät tapahtumat ja muistot tulvivat hänen ylitseen. Nämä kaikki ainekset ovat tuttuja Murakamin myöhemmästäkin tuotannosta. Jälleen kerran hän altistaa henkilönsä täydelliselle yksinäisyydelle, tilaan, jossa aistit tarkentuvat äärimilleen, jossa arkitodellisuus ja fantasia kohtaavat ja luovat lukijankin mieleen uusia, ennen kohtaamattomia maailmoita... Tässä suhteessa Murakami on hyvin jungilainen....

 Suuren lammasseikkailun hullun pintatarinan alitse kulkee monenlaisia virtoja. En tunne Japanin historiaa ja poliittista elämää niin hyvin, että voisin yhdistää kertomuksen aineksia (mahdollisiin) todellisiin tapahtumiin, joten luin tarinaa hyvin pitkälle omasta, kotimaisesta näkövinkkelistäni. Kirjassa on kuitenkin mistä ammentaa, vaikka osa sen merkityksistä jäisikin piiloon. Pomon salatussa persoonassa, hänen salakavalassa tavassaan vedellä naruja on kuitenkin jotakin hyvin tuttua ja yleismaailmallisestikin ajankohtaista... Kirja on ilmestynyt sentään jo 35 vuotta sitten!
"Me rakensimme kuningaskunnan", mies aloitti uudelleen. "mahtavan maanalaisen kuningaskunnan. Me vedimme mukaan kaiken. Politiikan, talouden, joukkotiedotuksen, virkavallan, kulttuurin, kaikenlaista mistä te ette osaisi uneksiakaan. me sulautimme järjestöömme myös sellaisia aineksia, jotka olivat meille vihamielisiä. Järjestelmästä järjestelmän vastustajiin, kaikki. Hyvin harvat, jos ketkään, huomasivat että heidät oli vedetty mukaan. --"

Mää...  mää.. ää...

Linkit muihin Murakami-lukukokemuksiini: 


_____


Haruki Murakami: Suuri lammasseikkailu (Hitsuji omeguru böken, 1982)
Tammi 1993, pokkaripainos 2009
Suomentanut Leena Tamminen kirjan engl. käännöksestä.
Alkuperäikieli: japani

5.10.2017

Meillä on uusi kirjallisuuden nobelisti - ja hieno sellainen!


Jokasyksyinen jännitysnäytelmä on taas nähty ja koettu. Tämän vuoden Nobelin kirjallisuuspalkinnon saaja on japanilaissyntyinen brittikirjailija Kazuo Ishiguro (1954).

Jonkinlainen yllätys tämä oli - henkilökohtaisesti hyvin mieluinen sellainen. Julkisuudessa ovat pyörineet sellaiset nimet kuin Margaret Atwood tai Haruki Murakami (joka viimeksimainittu on ollut  omalla suosikkilistallani siitä lähtien kun hänen tuotantoonsa ensimmäistä kertaa tutustuin).

Mutta että Kazuo... Pitkästä aikaa voin täydestä sydämestäni onnitella Ruotsin akatemiaa hyvästä valinnasta ja suositella voittajan tuotantoon perehtymistä, ellei sitä joole tehnyt.

Olen lukenut Ishigurolta neljä kirjaa ja rakastunut täysillä niihin kaikkiin.  Vuosien varrella olen  kuvaillut lukukokemuksia muun muassa tähän tapaan:

 "Olen yksinkertaisesti lääpälläni Kazuo Ishiguron selkeään ja alleviivaamattomaan tapaan kirjoittaa elämästä. Hänen viileän eleetön kerrontansa vetää minua puoleensa kuin magneetti ja sytyttää minussa halun sukeltaa tarinoiden pinnanaliseen myrskykeskukseen, sinne missä kaikki alkaa..."

  "Tutustuin Ishiguron teoksiin vasta pari vuotta sitten lukemalla hänen varhaistuotantoonsa kuuluvan romaanin Silmissä siintävät vuoret, ja seuraavaksi vuoroon tullut  Pitkän päivän ilta  muutti innostukseni jo rakkaudeksi. Tämän viimeisin lukukokemukseni jälkeen olenkin jo valmis kiertymään rusetiksi Ishiguron sormen ympäri: tuntuu siltä kuin olisin tuntenut hänet aina..."

"Ishiguron teosten huimaavuus ja huumaavuus eivät paljastu kirjojen ensimmäisiltä sivuilta eivätkä yksittäisistä tekstinpätkistä, vaan ohuin, brilliantein kirjainlangoin yhteenkiedotusta kokonaisuudesta, osiensa summasta ja jostakin vielä enemmästä, jossa on mukana taiteen myös taikaa. Ishiguron teosten voima paljastuukin usein viiveellä ja niin kävi nytkin. Tarinan todellinen paino iski tajuntaani vasta hyvän aikaa lukukokemukseni jälkeen. Putosin romaanissa kohtaamieni ihmisten suruun, joka ensin oli ollut yksin heidän, mutta jonka yhtäkkiä tunsin myös omakseni, siksi suruksi joka jokainen ihmisolento kantaa mukanaan syntymästä kuolemaan."

Kirjoihin ja niiden herättämiin tunnelmiin voi tutustua muun muassa alla avautuvista linkeistä:







4.10.2017

Juha T. Hakala: Luova laiskuus

Anna ideoille siivet

Mistä luovuus kumpuaa? Millaiset ihmiset ovat luovia? Voiko luovuutta kehittää vai onko se vain synnynnäinen ominaisuus samalla tavalla kuin vaikkapa silmien ja hiusten väri?
Kumpuavatko luovuus ja 'hulluus' samasta lähteestä? Miten luovuus ja epäjärjestyksen tai suoranaisen kaaoksen sietäminen liittyvät yhteen? Entäpä miten kiire ja stressi vaikuttavat luovuuteen? Mitä tehdä, jos pelkkä ajatus uuden oppimisesta tai esimerkiksi työpaikalla tapahtuvista muutoksista ahdistaa?

Miten vapautua tyhjän kankaan/paperin, tai loputtomilta (ja niin turhilta) tuntuvien työprojektien aiheuttamasta ahdistuksesta?

Kasvatustieteen professori, filosofi Juha T. Hakalan Luova laiskuus -teoksen viesti on selvä: luovuus kuuluu meille kaikille ja on parhaimmassa tapauksessa läsnä kaikessa mitä teemme, olipa kyse sitten taiteen tekemisestä, opiskelusta, töistä, harrastuksista tai ihmissuhteista. Sen voima vain tuppaa arjessa unohtumaan siinä määrin että yhtäkkiä toimiikin pelkällä automaattiohjauksella. Teos pursuaa ideoita luovuudenlähteen uudelleen aukaisemiseksi - ja mikä parasta, mitään ihmetemppuja ei tarvita vaan kyse on oikeastaan näkökulman muuttamisesta, urautuneelta polulta sivuun astumisesta - ja silmien avaamisesta. Luovuus on meissä  jo valmiina.

Vaikka teoksen anti oli minulle jo ennestään tuttua, itse havaittua ja koettuakin, ei pieni muistutus luovuuteen liittyvistä ilmiöistä tehnyt pahaa. Allekirjoitan Hakalan ajatukset ideoiden hitaasta kypsymisestä, 'valmistautuneen mielen' kohdalle osuneista onnellisista sattumista, näkökulman vaihtamisen voimasta, projektien pilkkomisesta (vain muutamia avainjuttuja tässä mainitakseni).
Hakala esittää ajatuksensa lukuisten, todellisesta elämästä ammentamiensa esimerkkien kautta, keveästi ja huumorilla höystettynä. Teoksen 'henkilögalleriasta' voi bongailla Nobel-palkittuja tieteentekijöitä, taiteilijoita, yrityksiä, graduntekijöitä, keksijöitä, ja monia monia muita, kevätvasikoiden lailla raja-aitojen yli hyppiviä ihmisiä (ja organisaatioita) jotka ovat uskaltaneet kyseenalaistaa lauseen: 'Mutta kun tämä on aina tehty näin!'.

Hakala kirjoittaa aiheesta mukavan rennolla ja inspiroivalla otteella. Jutut vievät mukanaan ja saavat lukijan milloin hymyilemään, milloin nyökkäilemään innostuneesti. Vaikka teksti on kevyttä, asiaa on paljon ja sen takana on paljon kokemusta ja asiantuntemusta. Hakala on muiden toimiensa ohella vetänyt vuosien ajan muun muassa graduryhmiä, joissa hän on auttanut opinnäytetöihinsä sotkeentuneita opiskelijoita pääsemään eroon 'gradukauhustaan'.
Hakalalta on muuten tänä vuonna ilmestynyt päivitetty versio Uusi graduopas -teoksesta (Gaudemus), joka tarjoaa käytännön neuvoja tutkielman kanssa tuskaileville.

Juha T. Hakala: Luova laiskuus
Gummerus 2013

2.10.2017

Antti Tuomainen: Parantaja


viimekesäisen dekkariviikon makoisaksi pohjasokeriksi löytyi Antti Tuomaisen kansainvälinen läpimurtoteos, joka sai kotimaassakin erityistunnustuksen kun se ilmestyttyään palkittiin Suomen dekkariseuran Vuoden johtolanka -palkinnolla.
Parantaja onkin yksi parhaista lukemistani suomalaisista rikosromaaneista, ja siten myös parasta lukemaani Tuomaista: vaikka kirjassa onkin jonkin verran kirjailijan muista teoksista tuttuja aihiota, se on ehkä eniten 'omanlaisensa' sekä kontekstiltään että tunnelmaltaan.

Kyseessä on lähitulevaisuuteen sijoittuva dystopia. Ilmastonmuutos on totta, Helsingissä vallitsee miltei täydellinen anarkia, sillä yhteiskuntaa aiemmin koossa pitäneet valtarakenteet ja infrastruktuuri ovat katoamassa, kaupunki lainehtii, vielä pahemmilta tulva-alueilta pakenevat ihmiset täyttävät kaupungin samaan aikaan kun sen alkuperäiset asukkaat pakenevat pohjoiseen, jotkut aina  Norjaan asti, missä hyvän elämän edellytyksiä vielä löydettävissä.

  Kertomus vie meidät Tuomaisen tuotannosta tuttujen kysymysten äärelle. päädymme pohtimaan muun muassa sitä, kuinka pitkälle ihminen voi ja saa mennä puolustaessaan omia - ja myös yleisesti hyvänä pidettyjä - arvoja. Kyse on siis  jälleen kerran moraalista. Tällä kertaa lukijan on kuienkin helppo vallita puolensa, sillä Parantajassa alkusyillä ja seurauksilla ei ole mitään tekemistä keskenään. Asetelma on absurdiudessaan murheellinen: Helsingin yössä liikkuu hyväosaisia ja heidän perheitään murhaava psykopaatti, joka näin luulee pelastavansa hukkumaisillaan olevan maailman.
Parantaja, pelkkä nimimerkki, otti vastuun murhista. Se ilmoitti kostavansa tavallisten ihmisten puolesta, ilmoitti olevansa tuhoaan kohti kulkevan maailman viimeinen totuuden ääni, sairaan maapallon parantaja. Siksi se oli murhannut teollisuusyrityksen johtajan ja tämän perheen. Ja siksi se tulisi edelleen murhaamaan niitä, joiden väitti vaikuttaneen ilmastonmuutoksen kiihtymiseen. Johanna ilmoitti asiasta poliisille. Poliisi tutki ja teki minkä voi. Surmattuja toimitusjohtajia ja poliitikkoja ja heidän perheitään oli nyt kaikkiaan yhdeksän.
Tuomainen kertoo tarinan ylläolevassa lainauksessa vilahtaneen Johannan miehen, Tapanin,  näkökulmasta. Toimittajana työskentelevän Johannan ja Tapanin suhde on tähän saakka tuntunut olevan vakaalla pohjalla, heidän rauhallinen, sopusointuinen rakkaustarinansa luo Parantajan kylmään ja kovaan maailmaan mielenkiintoista ja tarpeellista konstrastia. Tuomaisen kaunokirjallinen ote lämmittää lukijaa...

Eräänä päivänä kaikki kuitenkin muuttuu; Johanna katoaa ja  jättää jälkeensä vain viimeisen rakastavan viestin. Tästä alkaa Tapanin kilpajuoksu aikaa ja tuntematonta vihollista vastaan...

Kirja saa vahvan lukusuositukseni. Parantaja on kirjahistoriani  ehdottomasti pelottavin (ja eräällä tavalla myös ajankohtaisin) Helsinki-kuvaus!

Tuomaiselta olen lukenut myös:
Veljeni vartija
Tappaja toivoakseni & Synkkä kuin sydämeni
Mies joka kuoli
Kaivos


Antti Tuomainen: Parantaja
Helsinki-kirjat 2010