Pirkko Liitiä: Kukkien kuningatar. Ruusun huumaava historia

Pyrin laajentamaan blogini tietokirjastoa aina mahdollisimman tuoreilla teoksilla, mutta joukkoon hypähtää silloin tällöin - pitkälti omien kiinnostukseni ja innostusteni vetäminä - myös vanhempaa tuotantoa. Yksi näistä ihanista iättömistä on kymmenen vuotta sitten ilmestynyt, kulttuurihistorioitsija Pirkko Liitiän ruusujen historiaa valaiseva teos Kukkien kuningatar, joka kuuluu uusimpiin antikvariaattilöytöihini.

 Matthias Grünewaldin maalaus Maria ruusutarhassa

  Pirkko Liitiä johdattaa lukijan ruusupolulle, joka hurmaa taatusti kaikki kukka-entusiastit.

 Matkamme alkaa viidentuhannen vuoden takaisesta Mesopotamiasta ja päätyy nykyaikaan. Teos keskittyy eurooppalaiseen ruusukulttuuriin,sen  kolmeen toisistaan erottuvaan ruusujaksoon: antiikkiin, keskiaikaan ja nykyaikaan. Ruusuihin liitetyt legendat, sadut, tarinat, uskomukset ja kristilliset perinteet puhkeavat tämän teoksen sivuilla kuin kukkaan ja kertovat kaikki omaa todistustaan siitä, kuinka paljon tätä ihanaa ja monimerkityksistä - ja piikkeineen hieman ristiriitaistakin - kukkaa on aina rakastettu.

Sir Lawrence Alma-Tadema: In a Rose Garden

Teos valottaa ruusun historiaa ja kulttuurista merkitystä todella monitahoisesti. Pieni aihealueiden karsinta olisi ehkä jättänyt tilaa syventymiseen; nyt jotkin alueet jäävät pintaraapaisuiksi, mutta toisaalta ja toisaalta: näin toimitettuna  kirja toimii varsin mainiona kukkaishistorian johdantona ja tiedonhalun herättelijänä.

  Polkumme alkaa ruusujen kasvatuksen historiasta. Tutustumme entisaikojen puutarhoihin, ruusulajikkeiden vähittäiseen muuttumiseen sekä ruusujen väri- ja muotokieleen. Ruusu on kautta aikojen mielletty naisellisuuden, viattomuuden ja salaisuuksien kukaksi, jonka ylimaallinen tuoksu on vain vahvistanut siihen liitettyjen salaperäisten voimien tehoa. Yhä vieläkin uskomme ruusun voimaan - kukka on tainnut juurtua jo kollektiiviseen alitajuntaamme....

Andrew Beardsley: Isolde

Alkulämmittelyn jälkeen  lähdemme hengästyttävän ruusuiselle kierrokselle uskonnolliseen mystiikkaan, kuvataiteisiin, arkitehtuuriin, kirjallisuuteen, ja musiikkiin, herardiikkaan ja ruusun nykyaikaisiin käyttötapoihin.

Tapaamme rakkaudenjumalattaret Afroditen ja Venuksen,  Kleopatran, Tristanin ja Isolden, Neitsyt Marian ja Pyhän Dorothean, Pyhän Birgitan, Tudorit ja Agatha Christien, vain muutamia nimiä mainitakseni... Luemme William Shakespearen sonetteja, Anni Swannin ja Andersenin  satulegendoja, keskiaikaista ruusuromaania ja tietenkin Goethea...

Vähitellen, ihan huomaamattamme  uppoamme  ruusun ihanaan maailmaan... Ihailemme Hugo Simbergin ja Rubensin maalauksia ja ruusuarkitehtuuria... Uskomme toisillemme salaisuuksia sub rosa, käyskentelemme luostarien puutarhoissa ja aloitamme ruusujen sodan... Huumaamme itsemme ruusutuoksuilla ja alamme puhua kukkaiskieltä... Ja ihan kohta etsimmekin ruususymboliikkaa esineistä, joista emme sitä koskaan olisi uskoneet löytävämme...

Mutta illan viiletessä on aika rauhoittua ja istahtaa ruusutarhaan kuuntelemaan Straussin Ruusuritaria ja jouluruusun legendaa. Iltasaduksi saamme kuulla tarinan siitä, miksi ruusu asettaa piikkinsä aina alaspäin...

Yksi Pierre-Joseph  Redoutén (1759-1840) kuuluisista botanistisista ruusumaalauksista.

Vaatimattomuudesta loistoon ja takaisin kulkee suloisen ruusun tie. Jos pidät histioriasta, ruusuista tai kukista yleensä, tämä saattaa olla sinunkin kirjasi. Teosta löytynee tätä nykyä ainakin kirjastoista - ja hyvällä onnella antikoista. 

  

Jutun kuvat löytyvät myös kirjasta.

Pirkko Liitiä: Kukkien kuningatar. Ruusun huumaava historia
Atena 2006

Colm Tóibín: Äitejä ja poikia

Heti Kazuo Ishiguron perään toinen tiukan kerronnan taitaja, olkaa niin hyvät: Colm Tóibín käväisi blogissani jo kesän alussa kera loistavan Nora Websterinsä.  Tuo lukukokemus sai minut tarttumaan pikapikaa myös hänen novellikokoelmaansa Äitejä ja poikia, joka vakuutti minut siitä että ensimmäisen kohtaamisemme aikana heränneet tuntemukset osuivat oikeaan: Tóibín kuuluu tästä lähtien  sydämeni kirjailijoihin. Syitä voisi nimetä loputtomiin: hänen eleetön ilmaisuvoimansa, lämpönsä, inhimillisyytensä, viisaudeksi kypsynyt älynsä...

 Irlantilainen Colm Tóibín on paitsi prosaisti, myös hyvin arvostettu ja tunnustettu novellisti. Suomeksi häneltä on ilmestynyt tähän mennessä vain tämä käsillä oleva yhdeksän novellin kokoelma, joka nimensä mukaisesti keskittyy  äitien ja poikien välisiin suhteisiin.
Tóibín lähestyy aihettaan hienovireisesti ja kunnioittaen, enkä kyllä voisi - ainakaan tämänhetkisellä kirjallisuuden tuntemuksellani - löytää tälle äiti-lapsi -teemalle yhtäkään  Tóibínia parempaa tulkkia. Hänen koruton, minimalistinen ilmaisunsa osuu kohteisiinsa laserinterävästi ja erottaa tärkeän toissijaisesta. Silti: inhimillinen ote säilyy, sillä se on Tóibínin kerronnan palamatonta ydinpuuta. 

     Kokoelman novellit kulkevat ihmiselämän taitekohdissa. Kuolema, yllättävät kohtaamiset, lähdöt ja paluut sekä kirkkaita, kipeitäkin muistoja herättävät arkiset tapahtumat rytmittävät kerrontaa. Tóibín tutkii äidin ja pojan suhdetta kummastakin näkövinkkelistä, näin kokoelma ei jää pelkästään miehisten tuntemusten tasolle ja armoille vaan on ihan oikeasti sekä äitien että poikien kirja. Ihailen suuresti Tóibínin (Nora Websterissäkin nähtyä) herkkävaistoista kykyä sukeltaa naisen sielunelämään ja ihon alle. Hänen naisensa voisivat olla naisen kynästä syntyneitä, niin eläviä ja suorastaan sisarellisesti tunnistettavia he ovat.

  Mutta vaikka katsantokanta on molempia tahoja ymmärtävä ja kunnioittava, niin kyllä, kyllä äidit hallitsevat poikiaan tässäkin kokoelmassa miltei ylimaallisin voimin. He tekevät sen, koska se on äitien osa, etuoikeus ja kohtalo: tahtoen tai tahtomattaan he ohjaavat poikiensa elämää senkin jälkeen, kun ovat jo poistuneet tästä maailmasta tai yhteys lapseen on muutoin katkennut. Ja pojat - he ylläpitävät mielessään synnyttämäänsä ideaalia äidistä, jolla on tuo taivaallinen voima hallita, olipa äidin ja pojan suhde sitten miten kompleksinen tahansa. Äiti on peili, jota vasten miehet tarkastelevat omaa elämäänsä - usein alitajunnan tasolla.

  Novellien äidit rakastavat ja tekevät sen mitä äitien täytyy, mutta saattavat yllättäen toimia myös omien halujensa mukaan, perin odottamattomasti ja itsekkäästikin. Tóibín purkaa naiseuden ympärille rakennettua ikiaikaista ja ankarasti rajattua äitiyden myyttiä ja sallii naisen olla myös ja ennen kaikkea ihminen. Äitien omavaltaisuudesta syntyvät kriisit luovat tarinoihin toisinaan yllättävänkin suurta draamaa, jota Tóibínin vähäeleinen kerronta vielä entisestään kirkastaa. 

Novellikokoelmaa on luettu muun muassa näissä blogeissa: Eniten minua kiinnostaa tie, Leena Lumi, Luetut, lukemattomat,  Lumiomena ja  P.S. Rakastan kirjoja.

* Tammen Keltainen kirjasto

Colm Tóibín: Äitejä ja poikia (Mothers and Sons, 2006)
Tammi 2013
Suomentanut Kaijamari Sivill
Alkuperäiskieli: englanti

Kazuo Ishiguro: Ole luonani aina

Olen yksinkertaisesti lääpälläni Kazuo Ishiguron selkeään ja alleviivaamattomaan tapaan kirjoittaa elämästä. Hänen viileän eleetön kerrontansa vetää minua puoleensa kuin magneetti ja sytyttää minussa halun sukeltaa tarinoiden pinnanaliseen myrskykeskukseen, sinne missä kaikki alkaa...

  Tutustuin Ishiguron teoksiin vasta pari vuotta sitten lukemalla hänen varhaistuotantoonsa kuuluvan romaanin Silmissä siintävät vuoret, ja seuraavaksi vuoroon tullut  Pitkän päivän ilta  muutti innostukseni jo rakkaudeksi. Tämän viimeisin lukukokemukseni jälkeen olenkin jo valmis kiertymään rusetiksi Ishiguron sormen ympäri: tuntuu siltä kuin olisin tuntenut hänet aina...

   Japanilaissyntyisen, lapsena Iso-Britanniaan kotiutuneen Ishiguron teokset ovat ytimeltään tyyntä ja hillittyä pintakerrostaan rajumpia. Teosten huimaavuus ja huumaavuus eivät paljastu kirjojen ensimmäisiltä sivuilta eivätkä yksittäisistä tekstinpätkistä, vaan ohuin, brilliantein kirjainlangoin yhteenkiedotusta kokonaisuudesta, osiensa summasta ja jostakin vielä enemmästä, jossa on mukana taiteen myös taikaa. Ishiguron teosten voima paljastuukin usein viiveellä ja niin kävi nytarinan todellinen paino iski tajuntaani vasta hyvän aikaa lukukokemukseni jälkeen. Putosin romaanissa kohtaamieni ihmisten suruun, joka ensin oli ollut yksin heidän, mutta jonka yhtäkkiä tunsin myös omakseni, siksi suruksi joka jokainen ihmisolento kantaa mukanaan syntymästä kuolemaan. Hyvänen aika: tällaisiako ovat (kirjalliset) jälkitripit?

  Teosta on kuvailtu dystopiaksi, mikä määritelmä saattaa kuitenkin liian rajoittava ja karkoittaa kirjan ääreltä ne lukijat, joita dystopia-genre ei kiinnosta. Heidän lohdutuksekseen ja houkutuksekseen kerron, että tarina on päällisin puolin kovin arkinen ja perienglantilainen, ja että kerronnan pääpaino pysyttelee tiukasti (osin omalaatuisen) arjen kuvauksissa sekä hyvin mielenkiintoisesti rakennetuissa ihmissuhteissa. Dystopia-aineksen Ishiguro häivyttää taitavasti taustalle, miltei näkymättömättömäksi mutta silti kaikkeen ja kaikkiin vaikuttavaksi (ja kyllä: hyvin hyytäväksi) voimaksi.

  Tarinan kertojaksi nousee kolmekymppisen Kathy, joka tarinan alussa ryhtyy muistelemaan lapsuuttaan ja nuoruuttaan Englannin maaseudulla sijainneessa sisäoppilaitoksessa. Seuraavassa hetkessä olemmekin siirtyneet 1900-luvun loppupuolelle, Kathyn ja hänen koulutoveriensa arkeen Hailshamin kouluun, joka aluksi vaikuttaa suorastaan idylliseltä: oppilaita kohdellaan täällä kuin silkkihansikkain, mutta ensivaikutelma pettää.

Koulun kauniit kulissit kätkevät taakseen salaisuuden, jonka on - tietenkin - pakko paljastua. Utuverhojen revetessä silmiemme edessä myös oppilaiden oma elämä joutuu uuteen valoon. On hämmästyttävää ja ennen muuta pelottavaa, kuinka tavallisena heidän arkensa tämän kaiken jälkeen jatkuu: miksi kukaan ei pakene, miksi kukaan ei kyseenalaista tulevaa kohtaloaan. "Miksi, miksi, te hölmöt lapset? kyselin minä pitkin matkaa. Ehkä tämä on ihmisen osa; teemme ja toimimme totuttujen kaavojen ja ainoina mahdollisina pitämiemme käyttäytymismallien mukaan. Yhtä hyvin voisin ehkä  ravistella itseäni tai ketä tahansa vastaantulijaa ja kysyä, miksi, miksi me jäämme oman elämämme vangeiksi silloinkin kun meno ei miellytä, kun sekä järki tunne  kehottavat meitä juoksemaan niin kovaa kuin kintuistamme lähtee?

  Kathyn ja hänen ystäviensä kohtaama aikuisuus on hyvin erilainen kuin useimman meistä. He tietävät kohtalonsa jo hyvin nuorina, mutta näyttävät suhtautuvan siihen stoalaisella tyyneydellä. Minua asetelma kauhistuttaa ja ahdistaa, sillä aistin heidän tyyneytensä takana lymyävän pelon. Tunteilla leikitellään, nuoret saavat mahdollisuuden todistaa olevansa oikeutettuja siirtämään kohtalonsa kelloja, mikäli kaiken takana oleva, nimettömäksi jäävä järjestelmä vakuuttuu heidän inhimillisten tunteidensa aitoudesta, Julmaa leikkiä säestää Judy Bridgewaterin siirappinen iskelmärenkutus Never Let Me Go, johon romaanissa viitataan tämän tästä, viiltävänä muistutuksena unelmista, jotka eivät milloinkaan toteutuisi.

Viimeisten sävelten jälkeen suru.

Tammen Keltainen kirjasto 

Kazuo Ishiguro: Ole luonani aina (Never Let Me Go, 2005)
Tammi 2005
Suomentanut Helene Bützow
Alkuperäiskieli:englanti

Jari Salonen: Kuokkavieraat

Kotimaiset nykydekkarit ovat jääneet lukulistoillani ikävästi paitsioon. Mietiskelinkin tässä päivänä muutamana, että jos kerran kulutan aikaani käännösdekkareitten parissa, miksipä en tarttuisi rohkeasti myös kotoisempiin rikosromaaneihin. Kohdalle sattuikin Jari Salosen esikoisteos,  upouuden Zetterman-sarjan aloitusosa, joka sai toimia päänavaajana. Myönnän että olin jo sivuuttamassa kirjaa tuon kovin, kovin miehisen kansikuvan vuoksi, mutta jonkinlaisen 'lukuintuition' ohjaamana siihen kuitenkin tartuin ja hyvä niin, sillä yllätyin iloisesti. Zettermanin ensimmäinen kuuluu nimittäin niihin ajatuksella kirjoitettuihin rikosromaaneihin, jollaisiin minä tykkään uppoutua, koukeroisia juonenkäänteitä ja sivupolkuja myöten...

  Toistan nyt itseäni: se, herättääkö dekkari minussa kiinnostusta - tai peräti koukuttumiseen johtavaa innostusta - riippuu ennen kaikkea tarinan keskushenkilöstä, hänen uskottavuudestaan ja karismastaan. Kuokkavieraan sankarista löytyy mielestäni näistä kumpaakin: eläkeikää lähestyvä KRP:n komisario Jukka Zetterman on sympaattinen ja hyvin lähestyttävä hahmo. Jämpti poliisimies elää tässä debyyttiseikkailussaan sitä elämänvaihetta, jossa ikääntyminen alkaa mietityttää ja vähän pelottaakin: Zettermanin kolmekymmentä vuotta kestänyt avioliitto on hajoamassa, eikä töistäkään tahdo tulla mitään, sillä  pitkään itsestään ilmoitellut iskiasvaiva on äitymässä juuri nyt entistä hankalammaksi.

  Sankarimme olisi siis saattanut lipsahtaa monista dekkareista tuttuun, hivenen reppanan ja  nyhverön poliisimiehen rooliin, mutta (lukijan onneksi) näin ei käy, sillä hänestä löytyy myös arvaamattomampi puoli, jonka vuoksi muutoin kovin vakaa Z ajautuu aika-ajoin todellisiin vaikeuksiin; töissä sattuneen kardinaalimunauksen jälkihöyryissä hänet on juuri äsken komennettu hoitamaan täysin yhdentekevää KRP:n ja paikallispoliisin yhteistyön erikoiskoordinaattorin virkaa. Jääräpäisyyttä tarvitaan, että tästäkin nöyryytyksestä selvitään:

Mitä sellainen erikoiskoordinaattori tekee? Se selvisi Zettermanille seuraavien kuukausien aikana. Käytännössä hän oli heittopussi, joka lähetettiin avuksi sinne, missä henkilöstöpula oli pahin. Hän tutki kioskimurtoja Heinolassa, humalaisten välisiä puukotuksia Muuramessa ja venevarkauksia Raumalla. Kun Venäjän presidentti vieraili Helsingissä, Zetterman seisoi Mannerheimintiellä ohjaamassa liikennettä. --- Eläkeikään oli vielä 38 pitkää kuukautta.

Puoli vuotta myöhemmin Zetterman saapuu Lauttala-nimiselle pikkupaikkakunnalle avustamaan sikäläistä poliisia pitkään jatkuneen murtosarjan tutkinnassa. Samoihin aikoihin Lauttalassa vietetään paikallisen miljonäärin tyttären ökyhäitä, joissa suoritetaan ihan oikea morsiamenryöstö kymmenen miljoonan euron suuruisen lunnasvaatimuksen kera. Kun läheiseltä metsätieltä löytyy seulaksi ammuttu traktori, kaksi ruumista ja yksi puolikuollut nuorimies, Zettermanin tutkijamieltä alkaa  syyhyttää: hän on poissa pomonsa vartioivan katseen alta, joten mikäpä häntä estäisi pitämästä ainakin silmiään ja korviaan auki...

Sympaattinen Zetterman hypähti kuin itsestään 'seuraa tätä sarjaa' -listalleni. Jatkoa odotellessa!

Arvostelukappale. Kiitokset kustantajalle.

Jari Salonen: Kuokkavieraat
Otava 2016

12 tietokirjaa naistenviikon riippukeinuun

Kirjojen kamarin Katja haastoi minut jokin aika sitten esittelemään kaksitoista mielenkiintoista tietoteosta riippukeinussa luettavaksi. Tänään alkaneen naistenviikon kunniaksi valitsin omaan 'kokoelmaani' vain naisten kirjoittamia teoksia.
Kiitokset Katja mielenkiintoisesta haasteesta! Omalla riippukeinulistallani tarkastellaan pääasiallisesti  historiaa erilaisista näkökulmista. Ja erityisesti halusin valita listalleni juuri suomalaisten naistietokirjailijoiden teoksia.

1. Riitta Mäkinen & Marja Engman: Naisten aika

Naisten aika kertoo  varhaisista suomalaisista naisvaikuttajista, lähtien maamme ensimmäisistä naisylioppilaista ja tohtoreista  aina yhteiskunnallisista vaikuttajiin saakka. Ostin kirjan viime vuonna sisarelleni lahjaksi ja ehdin pitkällä junamatkalla ja hänen luonaan viivähtäessäni tutustua kirjaan sen verran, että tykästyin. Tahdon saada opuksen siskolta vielä lainaan, ihan perinpohjaiseen lukuun...

2. Mirkka Lappalainen: Pohjolan leijona 

Huikean innostavasti ja mukaansatempaavasti kirjoittavan historiantutkija Mirkka Lappalaisen teos sukeltaa vuosiin 1611-1632, aikaan, jolloin  Ruotsi-Suomea hallitsi legendaarinen kuningas Kustaa II Adolf, joka 'ruoski' Ruotsin todelliseksi suurvallaksi. Ruotsin 'itämaallekin' aika oli  käänteentekevä: sekasortoinen periferia liitettiin tiukoin ottein emämaahan. Tieto-Finlandialla palkittu teos oli huikeaa luettavaa. Kirjoitan tästä vuoden 2014 Tieto-Finlandialla palkitusta teoksesta oman postauksensa ensi kuun puolella...

3. Tiina Miettinen: Piikojen valtakunta

Millaista oli olla nainen 1600- ja 1700-luvuilla?  Miettisen kirja alkoi kiinnostaa kovasti luettuani äskettäin Johanna Ilmakunnaan teoksen Joutilaat ja ahkerat, joka keskittyy 1700-luvun ylhäisön elämään. Haluni tietää enemmän tuon ajan köyhempien kansanluokkien elämästä ja arjesta sai minut tarttumaan  myös tähän kirjaan. Postaus tulossa syksymmällä. Teos oli yksi viimevuotisista Tieto-Finlandiaehdokkaista.

4. Satu Hovi - Katri Niemi: Keskiajan maut

Riippukeinun uumenissa voi tehdä makumielikuvamatkan vaikkapa keskiaikaiseen keittiöön! Luonnonyrttineuvojana toimivan Hovin ja valokuaaja Niemen kirja on tuhti tietopaketti, jossa keskiaikaista ruokakulttuuria tarkastellaan monelta kantilta: millaista oli ruoan hankinta, valmistus ja säilöntä, e pöytätavat? Ruokalajeja riittää, ne hurmaavat ja kummastuttavatkin, ohjeitakin tarjoillaan ja ah näitä valokuvia!

5. Inkeri Koskinen: Villi Suomen historia

Suomen kansallisidentiteetti sisältää valtavat määrät myyttejä, joita on aikoinaan (ja ehkäpä osin vielä nykyäänkin) pidetty miltei tieteellisinä faktoina ja joita on käytetty pitkin historiaamme milloin mihinkin tarkoitukseen. Tieteenfilosofian tutkijana toimiva Koskinen rikkoo pseudotieteellisia totuuksia rivakalla otteella. Postaus tulossa myöhemmin. Kirja valittiin vuoden 2015 tiedekirjaksi.

6. Katja Jalkanen & Aino-Maria Savolainen: Korot kopisten. Käytännön opas kulttuuriviidakkoon

Mitäs jos tutustuisi tulevana syksynä kulttuuriin? Kahden kulttuurileidin, Katja Jalkasen ja Aino-Maria Savolaisen rempseästi toteuttama Korot kopisten on kulttuuriopas vailla vertaa. Helposti lähestyttävä teos sopii mielestäni niin aloittelevalle kuin  kokeneemmallekin kulttuuridiggarille.

7. Tuula Karjalainen: Tove Jansson. Tee työtä ja rakasta

Tämä kaunis, lukuisin värikuvin kuvitettu teos unohtumattomasta ja monipuolisesti lahjakkaasta taiteilijastamme tuli kirjahyllyyni Toven 100-vuotisjuhlavuonna. Olen ihaillut sen sivuilla avautuvaa Toven taidetta usein, mutta lukenut tekstistä vain pätkiä, joten en ole tuonut kirjaa blogiin asti... Olisin voinut valita tähän kohtaan myös ruotsalaisen Boel Westinin perinpohjaisen Tove Jansson. Sanat, kuvat, elämä.-teoksen, josta kirjoitinkin Toven juhlavuonna, mutta suosin tällä kertaa kotimaisuutta. 

8. Pirkko Liitiä: Kukkien kuningatar

Kukkaishistoriaa. Antikkalöytö, joka oli pakko saada omaksi. Ruusujen lumoava menneisyys avaa historiaa jälleen hiukan erilaisesta kulmasta! Tulossa myös blogiin...

9. Ulla Tillander-Godenhielm: Fabergén suomalaiset mestarit

Tämä upea tieto- ja kuvateos on jokaisen koru- ja korukivifriikin unelma. Kulttuurihistoriallisesti erittäin  mielenkiintoisessa teoksessa käydään läpi Pietarilaisen Karl Fabergén (1846-1929) kultasepän liikkeessä työskennelleiden suomalaisten mestareiden töitä ja heidän kohtaloitaan. Unohtumaton luku- ja katseluelämys!

10. Minna Keinänen & Harri Nyman: Kissojen Suomi. Katit historian poluilla

Jokaisen kissaystävän historiateos! Toimittaja Minna Keinänen ja kansantieteilijä ja arkeologi Harri Nyman (yksi mies sallittaneen myös naistenviikon kirjailijanimien joukkoon) kertaavat suomalaisten kotikissojen tuhatvuotista historiaa vallan viehättävästi... <3

11. Minna Eväsoja: Itämainen estetiikka

Kauneuden historiaa itämailta. Teos sisältää aineistoa 3000 vuoden ajalta ja kattaa alueet Kiinasta  ja Japanista Intian kautta muinaiseen Egytiin ja Arabiaan asti. Kauneuskäsitykset nivoutuvat tässä kirjassa laajempiin kulttuurisiin ja historiallisiin linjoihin, vaikka luuppi onkin lähellä arkea. Pitäisi blogata tästäkin...

12. Mirja Tervo: Huimaavat korot. Luksuskenkien vaarallinen viettelys

Ja lopuksi noustaan korkeuksiin! löysin Huimaavat korot ihan vastikään e-kirjapuodin alelaarista. Tervo teki huikeat korkkaritemput ja lähti New Yorkissa sijaitsevan luksuskenkäsalonkiin myyjäksi, tekemään etnologista tutkimusta huippumuodin kulttuurisesta merkityksestä. Olen vasta kirjan alkusivuilla, mutta uskallan  sitä jo suositella. Kirja sisältää huikeaa carpe diem -asennetta ja kulttuurihistoriaa, yhteiskunnallista twistiä unohtamatta, 

***

12 tietokirjaa riippukeinuun -haaste on kiertänyt blogeissa jo hyvän aikaa, joten en haasta ketään erityisesti vaan nykäisen hihasta kaikkia niitä jotka eivät vielä ole tähän tehtävään osallistuneet: halutessasi voit napata haasteen mukaasi! <3

Toivotan oikein ihanaa naistenviikkoa!)

Minna Rytisalo: Lempi

...oven kello kilahti, ääni jäi taakseni oikealle, ja vasemmassa kädessäni minulla oli yhä rukkaset. Ulkona suli lumi ja pian poskellani oli huulten tuntu, niin pehmeä, yhtä aikaa salama ja ikuisuus, ja kun nostin pääni ja katsoin, sinä olit siinä enkä voinut enää irrota. Silmät jäivät kiinni silmiisi. Ilmassa leijui tytön tuoksu, vaikka mitä se edes on, en tiedä. Jotain makeaa ja puhdasta, ihan erilaista kun miehissä, hiuksista ja ihosta se tulee, kevyestä hengityksestä. 
Teitä oli siinä kaksi tyttöä, mutta minä näin vain yhden. Siitä hetkestä kaikki alkoi. Etkä laskenut katsettasi, enkä minä. Kaikki meni nopeasti. Sota aika. Kaksi kirjettä, ja sinä aloit minulle.

Carpe diem!
Sota saa ihmiset tarttumaan hetkiin ja elämään niin kuin jokainen hengenveto olisi viimeinen. Niin näyttää käyvän myös tämän tarinan nuorelleparille, Viljamille ja Lempille, jotka sattuma liittää toisiinsa. Tämä kaikki tuntuu ujosta ja varsamaisesta Viljamista kuin taivaasta määrätyltä lahjalta: äsken tuskin tunnettiin ja kohta ollaankin jo yhdessä aina, aina...

    Ihailen rohkeutta, jolla iloluontoinen  Lempi riuhtaisee itsensä irti entisestä elämästään, jättää taakseen kirkonkylän, kauppiaantyttären turvatun elämän, isänsä ja miltei toiseksi minäkseen kasvaneen kaksoissisarensa ja lähtee tuoreen aviomiehensä kotiin kauas saloseutujen ja suomaiden taakse. Kirkolta matkaan hyppää Elli, pieni ja laiha piika pikkarainen, avuksi ja seuraksi tuoreelle Pursuojan emännälle. Helppoa elämää Lempi ei täällä tule saamaan, vaikka Viljami kyselee tuon tuosta nuorikonsa tuntemuksia, Lempi ei tunnusta katuvansa valintaansa vaikka joskus Viljami yllättääkin hänet ikkunan äärestä huokailemasta tai kammarista hypistelemästä täällä käyttämättömäksi jääviä pikkuisia ylellisyystavaroitaan.

  Yhteistä taivalta on kulunut tuskin seitsemää kuukautta kun Lapin sota alkaa ja Viljami kutsutaan rintamalle. Kotitalo  selviää sodasta kuin ihmeen kaupalla, niin että palaajille kaikki näyttää kuin talo olisi  nukahtanut vain kevyeen Ruususen uneen, Miisu-kissakin löytää kotiinsa pitkäksi venähtäneeltä metsäretkeltään. Silti kaikki on peruuttamattomasti muuttunut.

  Romaanissa soivat kolmen kertojan äänet: Viljami,  piikatyttö Elli ja Lempin kaksoissisko Sisko kantavat Lempiä mukanaan, yksi kuin kukkaa, toinen kuin painavinta riimukiveä. Rakkaus ja viha kipunoivat, kertojaäänien välille syntyy jännite joka kantaa korkeuksiin. Lempi on läsnä kaikkialla, kirjan jokaisessa lauseessa ja hengenvedossa. Tarinan sydän on hänelle pyhitetty.

  Sota pakottaa heidät heittäytymään elämän virtaan nyt ja tässä, sillä aika on näinä vuosina kultaakin kalliimpaa, Carpe diem, ilman katumusta, ilman pelkoa, sillä kuka tietää huomisen?  Joku tarttuu hetkensä rakkaudesta ja epätoivosta, toinen polttavasta, pitkään tukahdetusta halusta, ja joku yksinkertaisesti vain siksi että voi.

  Minna Rytisalon hieno debyyttiromaani Lempi viettelee lukijan heti ensimmäisillä sivuillaan. Kirjailijan omintakeinen, hienovireinen kerronta luo teokseen samanaikaisen rauhan ja äärimmäisen jännitteen tunnun: tällaiseen komboon ei kotimaisen kirjallisuuden puolella ihan joka päivä törmää, varsinkin kun yhtälöön lisätään vielä vahva henkilökuvaus: erityisellä lämmöllä muistelen sodasta palaavaa Viljamia, jonka tulena hehkuva rakkaus Lempiin porautui ihoni alle ja jätti sinne pitkään kipunoivan merkin,

 Kiitos kirjailijalle upeasta lukuelämyksestä!

Arvostelukappale. kiitokset kustantajalle. Lempi ilmestyy viikolla 30.

Minna Rytisalo: Lempi
Gummerus 2016

Virpi Hämeen-Anttila: Kuka kuolleista palaa

Helsinki 1921. Sydänsuven loppu on ollut sateinen ja kylmä, on kuin kesä olisi tänä vuonna vain käväissyt kaupungissa ja paennut sitten jonnekin turvallisimmille, leppeämmille seuduille. Eletään kaksikymmentäluvun kiihkeitä, vaarallisia vuosia, Helsinki kuhisee salakuljettajia, vierasmaalaisia tiedustelijoita ja sabötöörejä; kaupungin pinnan alaisen maailman tapahtumat tuovat mieleen teattereissa näytetyt elävät kuvat, sillä  erotuksella vain että kaikki mitä Helsingissä näinä vuosina tapahtuu, on täyttä totta.

  Sisäasiainministeriössä työskentelevä harrastelijayksityisetsivä Karl Axel Björk on hänkin kuin maansa myynyt. Alkukesällä eskaloituneen rikosjutun hengenvaarallisiksi äityneet selvitystyöt (joista kerrotaan teoksessa Käärmeitten kesä) syövät yhä hänen voimiaan, eivätkä rakkaushuolet auta asiaa: nuori mies on kesän vaaleina öinä lahjoittanut sydämensä kohtalokkaalle kaunottarelle Elena Zubovalle, ja nyt nainen on paennut maasta - tässä maailmantilanteessa on epävarmaa, tapaavatko he toisiaan enää koskaan.

  Carl Axel (tuttavallisemmin Kalle) saa uutta ajateltavaa, kun Helsinkiä jo pitkään piinannut tuhopolttojen sarja saa uusia, vaarallisia piirteitä: kaupungin laitamilla sijainneen laivanvarustamon savuavista raunioista löytyy muumionkaltaiseksi mytyksi palanut uhri: tuntemattoman tulipedon nälkä kasvaa... Kalle saa suureksi tyydytyksekseen (hyvin epävirallisen ja salaisen) luvan ujuttautua jutun tutkinnan sisäpiiriin, nyt on kiire ja kaikenlainen apu enemmän kuin tarpeen.
Nuori sankarimme, joka lapsena kokemastaan traumasta lähtien on pelännyt tulta kuin kuolemaa, joutuu lopulta kohtaamaan pelkonsa uudelleen, tällä kertaa entistä dramaattisemmissa merkeissä. Vaan kyllä hän tästä kaikesta jännittävyydestä nauttiikin, rikollisten jahtaaminen on hänellä suorastaan verissä ja Helsingin yö vetää häntä puoleensa kuin huume...

Mitä enemmän hän muutti ulkonäköään, sitä jännittävämpää oli lähteä öiselle promenaadille. Kuin hän olisi jättänyt taakseen arkisen persoonallisuutensa ja heittäytynyt mukaan näytelmäkappaleeseen, jonka vuorosanat eivät olleet valmiiksi kirjoitetut, vaan ne improviseerattiin sen mukaan, ketä kohdattiin ja mitä tapahtui. Odottava ilo suorastaan kihelmöi hiusmarrossa, kun Björk hiipi alas portaita ja luikki pitkin Nikolainkatua päästäkseen pian yli sinne, missä hän helpoimmin sulautui joukkoon. 

  Virpi Hämeen-Anttilan tyylikäs, vintage-tunnelmaa huokuva salapoliisisarja on tänä kesänä ehtinyt jo kolmanteen osaansa. Hämeen-Anttila herättää 1920-luvun Helsingin eloon niin taitavasti, ettei tällainen historiaan - ja vintageen - hurahtanut lukija voi kuin rakastua lukemaansa, siitäkin huolimatta, että Björk-dekkarien rikostarinat ovat omaan makuuni himpun verran liian kesyjä. Vahvasti valotettu Helsinki nouseekin - kuin itseoikeutettuna - teossarjan tähtirooliin. Hieno kaupunkikuvaus luo lisäksi riittävän mielenkiintoisen taustan nuoren, monista kokemuksistaan huolimatta vielä kovin kirkasotsaisen Carl Axelin seikkailuille. Tälläkin kertaa Kalle ajautuu vaarallisen lähelle Helsingin alamaailmaa, omaa moraaliaankin uhmaten.
Rikostarinan taustalla häälyy ajan epävarmuus; vasta järjestäytymässä oleva kansakunta on jakautunut ja kärsii pahoista kasvukivuista: kesällä 1921 puhjennut suojeluskuntakriisikin uhkaa Suomen vakautta. Miten pyristellä eteenpäin?

Ja ken olikaan hän, joka kuolleista palasi?

Arvostelukappale. Kiitokset kustantajalle.

Sarjan edelliset osat:
Yön sydän on jäätä
Käärmeiden kesä

Virpi Hämeen-Anttila: Kuka kuolleista palaa
Otava 2016

Johanna Ilmakunnas: Joutilaat ja ahkerat. Kirjoituksia 1700-luvun Euroopasta

Valistuksen aika, vapauden aika, hyödyn aika, naisten vuosisata, rokokoon, kustavilaisuuden ja uusklassismin aika, mutta  myös herätysliikkeiden ja militarismin aikakausi, kirjeiden ja kirjallisuuden, ihmisoikeuksien, globaalin talouden ja kulutuskulttuurin sekä uuden julkisuuden vuosisata. 1700-luvulle voi antaa useita epiteettejä, jotka kaikki tavoittavat jotakin oleellista aikakaudesta. Silloin alkoivat Euroopan politiikassa, taloudessa ja kulttuurissa suuret muutokset, joiden mullistavuus paljastui vasta jälkikäteen...

   Historiantutkija Johanna Ilmakunnaksen uutuusteos vie lukijansa tuolle ihmeelliselle vuosisadalle, ruotsalaisen aateliston ja säätyläisten arkeen ja juhlaan, heidän työhönsä ja vapaa-aikaansa, sille kihelmöivän mielenkiintoiselle yksityiselämän alueelle, joka historiankirjoituksessa valitettavan usein jää suurempien yhteiskunnallisten linjausten ja maailmaa mullistaneiden tapahtumien varjoon.

Mutta mikrohistorian tutkiminen ei ole helppoa: yksi sen suurimmista haasteista on lähdemateriaalin vähäisyys ja erityisesti se, että tutkimukseen soveltuvan aineiston määrä vähenee sitä mukaa, mitä kauemmas historiaan kurotetaan: tavalliset ihmiset jättivät menneinä vuosisatoina kovin vähän kirjallisia muistoja itsestään. Löydetyt dokumentit ovat peräisin enimmäkseen aatelistolta ja säätyläisiltä, eli siltä väestönosalta, jolle oli tuota arvokasta kirjoitustaitoa kertynyt. Lukutaitoisia oli nykykäsityksen mukaan yllättävän paljon kaikissa väestöryhmissä, mutta kynä pysyi vain harvojen käsissä.

  Ilmakunnaksen lähdemateriaalina ovat toimineet ylhäisön päiväkirjat, kirjeet, kartanoiden ja kaupunkikotien tilikirjat, kuitit, erilaiset hankintalistat ja muu kirjanpito. Näinkin hajanaisesta aineistosta on mahdollista - nykyisillä monitahoisilla tutkimuskäytännöillä - muodostaa entisaikojen elämästä ja tapakulttuurista yllättävänkin tarkkoja kuvia. Erityisen henkilökohtaista sävyä aineistoon tuovat kirjeet, joita varsinkin aatelisto kirjoitti sanalla sanoen 'työkseen'; sekä tietenkin päiväkirjat, joita tässäkin teoksessa sivutaan muutamaan otteeseen: saamme kosketuksen kahteen nuoreen kirjoittajaan: virkamiesuraan valmistautuvan Johan Cabriel Oxenstieran taitavasti kirjoitettu päiväkirja ajoittuu vuosiin 1766-1768, kirjallisia taitojaan vielä harjoitteleva Jacobina Charlotta Munsterhjelm taas kirjoitti omaansa vuosina  1799-1801. Kahdensadan vuoden takaiset kirjeet ja päiväkirjamerkinnät tuovat niiden kirjoittajat lähelle omaa aikaamme. En voi olla miettimättä, kuinka ihana historiantutkijan työpäivä voi parhaimmillaan olla: millaista on työskennellä tällaisten vanhojen kirjallisten aarteiden parissa, pidellä hauraita arkkeja käsissään, uppoutua teksteihin ja kuunnella rivien väleistä kantautuvia kaikuja unohdetuista, ajan sumuun kadonneista hetkistä...

***

  Ilmakunnas keskittyy kirjoituksissaan Ruotsin maaperälle: teoksen alaotsikko Kirjoituksia 1700-luvun Euroopasta viittaa Ruotsin olleen syrjäisestä sijainnistaan huolimatta kiinteä osa Eurooppaa ja eurooppalaista kulttuuria, yhteydet olivat tiiviitä ja oppia ja esikuvia haettiin etenkin Pariisista.

Joutilaisuuden ja ahkeruuden, vapaa-ajan ja työn hetket eivät olleet ylhäisön piirissä tarkasti erotettuja vaan ne limittyivät toisiinsa huomaamattomasti. Yhteiskunta oli selkeän hierarkinen ja suuri osa aatelin ajasta kuluikin oman erityisaseman varmistamiseen ja korostamiseen. Kysymys oli tietenkin identiteetistä ja taloudellisen sekä sosiaalisen aseman turvaamisesta. Tässä yhteydessä mikään ei tuntunut olevan liikaa: mahdollisimman selvää eroa eri yhteiskuntaluokkien välillä ylläpidettiin muun muassa shoppailemalla kalliita - ja kiisteltyjä - ylellisyystuotteita Pariisista. Myös hienostunutta ruokakulttuuria ylellisine serviiseineen pidettiin korkean statuksen osoituksena ja erityisesti sillä, kenen kanssa aterioitiin, oli ratkaiseva merkitys. Mutta niin, osattiin ruuasta nauttia myös intiimimmissä tunnelmissa:

Jean Michel Moreau: Le souper fin, 1781

 Myös kotielämä oli hierarkista: elämisen tilat, vapaa-aika ja työt olivat vahvasti sukupuolittuneita: lapset oppivat tämän jaottelun jo varhain: poikia kasvatettiin mahdollista tulevaa virkauraa varten, tyttöjä talouden- ja lastenhoitoon sekä suhdetoimintaan. Kirjoitustaidon oppiminen kuului toki myös tyttöjen kasvatukseen, sillä se oli välttämättömyys laajan suhdeverkoston ylläpitämiseksi. Kirjeiden kirjoittaminen, sukutyö, lastenkasvatus, shoppailu, käsityöt ja puutarhanhoito ymmärrettiin ylhäisöpiireissä  mitä suurimmassa määrin työksi. Hienoista materiaaleista valmistetut käsityöt (esimerkiksi taidokkaat ja erityisen työläät koruompelukset) olivat osoitus naisten ahkeruudesta, mutta käsitöitä tekivät miehetkin; 1700-luvulla varsinkin sorvaus nousi ylhäisömiesten suosioon, jokunen mies osasi myös koruommella! Ja kuinka ihanaa olikaan lähteä kesäiselle piknikille katsomaan alustalaisten heinätalkoita: oltiin mukana,  osallistuttiin, vaikka heinäähankoihin ei tartuttukaan...

  Joutilaat ja ahkerat piirtää tarkkaa ja kutkuttavan mielenkiintoista kuvaa 1700-luvun ylhäisön elämästä iloineen, suruineen, perhehuolineen ja pienine, nykyajan näkökulmasta nähden eriskummallisine yksityiskohtineen. Eroavaisuuksista huolimatta elämä oli yllättävänkin samanlaista kuin nyt, perusasiat ja huolenaiheet näyttävät pysyvän muuttumattomina olipa aika mikä tahansa. Elitistismiin taipuvan elämän kulisseista nousevat esiin tutut asiat: läheiset ja huolehtivat suhteet perheeseen ja sukuun muodostivat elämän perustan, jolle kaikki muu rakentui.

Teoksen kirjoitukset ovat syntyneet pitkän ajan kuluessa ja useat niistä ovat ilmestyneet aikaisemmin tieteellisissä julkaisuissa. Akateeminen ote näkyy, mutta se ei estä lukijaa eläytymästä kirjoitusten kiehtovaan maailmaan. Asiansa tuntevana tiedenaisena Ilmakunnas ei myöskään arvota eikä arvostele tutkimuksensa kohteita, hän vain havainnoi ja tekee havannoistaan objektiivisia, arvovapaita - ja hyvin mielenkiintoisia - johtopäätelmiä.


Arvostelukappale. Kiitokset kustantajalle.

Johanna Ilmakunnas: Joutilaat ja ahkerat. Kirjoituksia  1700-luvun Euroopasta
Siltala 2016

Osasihan se Einokin pistellä...

“Kyltyyri! Kyltyyri! Kyltyyri!”

Tuo huuto on Suomessa syyri,

Mut mikä se on se kyltyyri?

Kas, siinäpä pulma on jyyri.

Se on yhdelle ooppera-kyyri,

taas toiselle Tukholma-tyyri,

Duncan, Forssellin figyyri

tai Parisin polityyri.

Tuhatkarvainen on kyltyyri -

se on Kiinassa Kiinaan myyri -

mut Suomessa Suomen kyltyyri

tuon kaiken on karrikatyyri.

Eino Leino: Kyltyyri  kokoelmassa Tähtitarha (1912) , alaotsikko: Helsingin murteella

***

Eino Leinoa  pilkesilmin tervehtäin.  Piikkisi osuivat ja upposivat tähänkin lukijaan, kiitos! ;) <3   Aikakonetta kaipailen jälleen, nyt voin vain arvailla ja aavistella, millaisessa tilanteessa ja mielentilassa Leino on  Kyltyyri- runonsa kirjoittanut... 

Stieg Larsson: Tyttö joka leikki tulella & Pilvilinna joka romahti

Dekkarikesä

No niin, kulttikirjailijaksi nousseen Stieg Larssonin Millenium-trilogia on minullakin vihdoin ja viimein pulkassa, äänikirjoina kuunneltuna. Päätin tuoda sarjan kaksi viimeistä  osaa blogiin samalla kertaa.siksi tiukasti ne ovat toisiinsa limittyneet: kirjat keskittyvät samaan, äärimmäisen monimutkaiseen ja pitkälle aikajänteelle avautuvaan rikosvyyhteen jonka jäljet johtavat vuosikymmenien taa ja jonka paljastuminen ravisuttaa lopulta niin Ruotsin oikeusjärjestelmää kuin maan ylintä valtaeliittiäkin.

  Nyt, koko trilogian kahlattuani, näen sarjan mainion aloitusosan (Miehet jotka vihaavat naisia) eräänlaisena pelinavaajana, jossa Larsson - ennen tositositosi-toimiin ryhtymistään - esittelee trilogian päähenkilöt: kapinallisen ja huippuälykkään tietokonehakkeri Lisbeth Salanderin ja hänen aisaparikseen ajautuvan, Millenium-lehdessä työskentelevän toimittajan Mikael Blomkvistin. Rikosjuttu, jota MJVN-jännärissä selvitellään, on seuraavista osista täysin erillinen ja saa ratkaisunsakin kirjan dramaattisessa lopussa. Juttu ikään kuin esittelee Lisbethin ja Mikaelin toimintatavat ja heidän keskinäisen suhteensa kiekurat.

  Uuteen rikossoppaan heittäydytään vauhdilla: Lisbeth Salander palaa Ruotsiin niin kutsutun Wennerstömin jutun jälkeiseltä 'lomaltaan' rikkaana naisena, satoja miljoonia Ruotsin kruunuja salaisella sveitsiläisellä pankkitilillään. Samoihin aikoihin Tukholmassa  tapahtuu kolme raakaa murhaa: Ruotsin ja Itä-Euroopan välistä seksikauppaa tutkinut toimittajapariskunta ja Lisbethin holhoojana toimiva, kieroutunut ja häikäilemätön asianajaja Nils Bjurman ammutaan teloitustyyliin. Jäljet johtavat Salanderiin, jota aletaan jahdata poliisin koko organisaation voimalla. Naisen syyllisyys näyttää niin varmalta,, että jopa Blomkvist alkaa epäillä tätä - etenkin kun Lisbeth selkeästi välttelee hänen yhteydenottojaan...

  Vyyhti kuljettaa lukijan Lisbethin synkkään menneisyyteen ja häntä koskeneisiin suojelupoliisin salaisiin asiakirjoihin 1990-alkupuolelle. Miksi asiakirjoja ei näy edes poliisin omissa sisäisissä raporteissa, vaikka ne vain vahvistaisivat Lisbethiin kohdistuvia epäilyksiä? Tätä ihmettellee etenkin nainen itse, joka ryhtyy salaisessa piilopaikassaan tutkimaan juttua itsekin - kansainvälisen hakkeriyhteisönsä avulla. Samaan aikaan jutun kimpussa häärivät muun muassa poliisi, ruotsin sapo, Blomkvist sekä Salanderin pitkäaikainen työnantaja Milton Security-turvayhtiö. Ja tetenkin käy niin, että Lisbethin aivoja ja oveluutta tarvitaan jälleen - mutta apujoukot ovat tällä kertaa enemmän kuin tarpeen, sillä nainen on tällä kertaa todellisen uhan alla.

  Vakoojia, poliittista kähmintää, salaisen poliisin hämäriä jaostoja, vielä hämärämpiä sukulaissuhteita, aseita, taistelua elämästä ja kuolemasta. Ja kaiken tämän keskellä nuori satutettu nainen, jonka perustuslaillisia oikeuksia on poljettu raskaasti  lapsuudesta saakka. Larsson kirjoittaa Millenium-trilogiassaan  hyytävää, mutta periaatteessa täysin mahdollista skenaariota ruotsalaisesta kansankodista: mitä tapahtuu kun perusoikeuksiemme vartijat alkavat käyttää valtaansa väärin?

  Larsson vyöryttää trilogiaansa satoja sisäkkäisiä juonenkäänteitä ja kymmeniä henkilöhahmoja; äänikirjoja kuunnellessani mietin, miten ihmeessä hän on pystynyt pitämään keilansa ilmassa sotkeutumatta omaan näppäryyteensä. Sarja onkin varsinainen kirjallisen insinöörityön taidonnäyte. Hänen kellontarkka otteensa pysyy tikissä, olipa kyse sitten pääjuonenkäänteistä tai vain nopeasti ohimenevistä, pussiperään päättyvistä sivupoluista. 'Insinöörimäinen' ja tunneilmaisultaan niukka kerronta luo teoksiin erikoisen, dokumentaarisen vivahteen. Ehkäpä juuri se onkin yksi Larssonin suosion salaisuuksista? Minun täytyy kaiken rehellisyyden nimissä myöntää toisinaan uupuneeni Larssonin tyyliin - näiden kahden opuksen kuunteleminen oli joskus parasta unilääkettä - mutta kokonaisuus, se tekee Millenium-trilogiasta dekkareiden aatelia!

 Ja niin: minulle Millenium-sarja on oleva aina trilogia, David Lagercrantzin kirjoittamiin, suuren hypetyksen saattelemiin  'jatko-osiin' en tule koskaan tarttumaan.



Stieg Larsson: Tyttö joka leikki tulella (Flickan som lekte med elden, 2006)
WSOY 2007
Suomentanut Marja Kyrö
WSOY:n äänikirja 2011

Stieg Larsson: Pilvilinna joka romahti (Luftslottet som sprängdes, 2007)
WSOY 2008
Suomentanut Marja Kyrö
WSOY:n äänikirja 2011