29.1.2016

Jäitä poltellessa


Potkiskelin rannalle muodostuneiden rapakoiden jäitä rikki ja sain (taas) idean. Jos tällaisia levyjä saisi oikein, oikein suurina kappaleina, olisi koko talven kestävä jääveistos valmis.


Kokeilin jääkuvausta.  Näitä otoksia kuvatessa käytössäni oli  kameran mukana tullut normiputki (18 - 55 mm). Huomasin yllätyksekseni, että salama toimii jäätä kuvatessa suht hyvin.  (Kuvissa näkyvät oranssit välähdykset ovat peräisin tuikuista).



Kirjajuttujahan minun tänään piti - mutta niin vain kävi että ulkoilmaelämä veti pidemmän korren. 'Blogattavien pinossa' odottavat ainakin Heidi Köngäksen Hertta, Toni Morrisonin Luoja lasta auttakoon ja Rosamund Luptonin Hiljaisuuteen hävinneet (joka jatkaa talvisten tarinoiden teemaa). Huomenna sataa ja tuulee, joten todennäköisyydet sille, että tartun kynään ja paperiin, kasvavat...


Nautitaan  viikonlopusta!

27.1.2016

Bea Uusma: Naparetki. Minun rakkaustarinani

Annan posket ovat liekehtivän punaiset. Hän istuu aivan hiljaa. Hänen kyyneleensä valuvat verkalleen. Occa lohduttaa häntä, ja sillä hetkellä he päättävät, yhdessä, että he eivät aio alkaa huolestua ennen kuin on kulunut yksi vuosi. Yksi vuosi, tästä päivästä alkaen.
 Heinäkuussa 1897 kolme tukholmalaista miehenpuolikasta hyppää huippuvuorilla vaaleanpunaisesta silkistä ommeltuun kuumailmapalloon - päämääränään tarunhohtoinen, samaan aikaan luotaantyöntävä ja mieltä kiehtova pohjoisnapa. Tätä päivää he ovat odottaneet kuukausia - selkeää ja kirkasta pohjoisen kesän päivää, jona tuuli vihdoin kääntyisi heille suotuisaksi ja matka voisi alkaa.

  Eletään napa-alueille suuntautuvien tutkimusmatkojen kulta-aikaa. Nordenskiöldin ja Nansenin sankarilliset retket herättävät monissa aikalaisissa seikkailunhalua, jota ei kertakaikkiaan voi vastustaa. Patenttiviraston yli-insinööri Salomon August Andrèe, valokuvaaja Nils Strindberg ja insinööri Knut Frænkel kuuluvat noiden innokkaiden keltanokkien joukkoon: he ovat kokemattomia, ja niin täysin hullaantuneita ajatuksesta päästä ensimmäisinä ihmisinä maailman pohjoisimpaan kolkkaan, että heidän suhteellisuudentajunsa pettää täysin. Matkaan on päästävä vaikka vuotavalla pallolla - niin, hinnalla millä hyvänsä.

Tanskansaarelta tapahtuvaa lähtöä juhlistetaan shampanjalla. Ajatteleeko nuori Strindberg tuona hetkenä Annaa,  Tukholmaan jättämäänsä  morsiantaan - Nilsin taskussa on jäähyväiskirje Annalle, mutta lähdön tohinassa kaikki unohtuu. Mukaan otetut kirjekyyhkyt kujertavat korin kattorakenteisiin rakennetuissa häkeissään. Muuten on täysin hiljaista. Nyt!
Strindberg ei oikein pysty pidättämään kyyneliä. Ja sitten Andrèen ääni katkaisee hiljaisuuden: Köydet irti! Mutta kun köydet isketään poikki, pallo ei nouse ilmaan lainkaan niin kuin on suunniteltu. Sen sijaan kova tuuli nappaa sen ja paiskaa ilmapallotalon ainoaa pytyssä olevaa seinää päin. Pallo törmää rajusti kulmahirteen ennen kuin se viimein nousee kohti taivasta. Andrèen suusta kuullaan viimeiseksi sanat: Mikä helvetti se oli?
Kuvan lähde: aviation-history.com
Mitä heidän mielessään oikeasti liikuu kun pallo nousee - aivan liian korkealle - ja alkaa vaappua hallitsemattomasti kohti pohjoista (he ovat menettäneet vakautta ylläpitävät laahausköydet heti nousussa). He ylittävät viimeisen Huippuvuoriin kuuluvan, nyt kirkkaanvihreästä vedestä nousevan saaren. Tästä eteenpäin edessä on pelkkää aavaa. Strindberg tietää, ettei hänellä ole enää vaihtoehtoja:
Hän nojautuu ulospäin ja heittää rasian. Hän tiputtaa jäähyväiskirjeensä alas, saarelle, josta kukaan ei sitä koskaan löydä.

(Anna on luvannut olla huolestumatta. Minä hyppisin hänen sijassaan seinille...)

Kukaan ei tiedä, missä he ovat. Heistä ei jää varjoa. 
Kuvan lähdethestandardedition.com

  Kolmekymmentäkolme vuotta myöhemmin Andrèen retkikunnan jäännökset löytyvät huippuvuoriin kuuluvalta, ahtojäiden alati saartamalta ja autiolta Kvitøyalta eli valkosaarelta. Löytö on maailmansensaatio: miesten ruumiit pystytään tunnistamaan saarelta löytyneiden todisteiden turvin, niiden joukossa ihmeellisen hyvin jäämeren armottomia sääoloja kestänyt Strindbergin päiväkirja, henkilökohtaisia varusteita ja valokuvia ja jopa kameraan jäänyt filmi, jonka sisältämät kuvat pystytään kehittämään. Strindbergin päiväkirjamerkinnät paljastavat retkikunnan uskomattomien kohtalonhetkien pääsuuntaviivat, mutta yksi arvoitus jää ratkaisemattomaksi: miksi miehet kuolevat Kvitøyalla, vaikka päiväkirjan mukaan heillä on saarella kaikki mitä he tarvitsevat selvitäkseen talven yli; ruokaa kuukausien tarpeeksi, aseet ja patruunoita jääkarhujen kaatamiseen, on spriimuskeitin joka humahtaa käyntiin vielä kolmenkymmenenkolmen vuoden jälkeenkin, eikä lääkevarastokaan ole ehtynyt. Mikä heidät tappoi? Päiväkirjamerkintöjen mukaan miesten odotukset tulevan talven suhteen olivat valoisat. Nils Strindberg ikävöi Annaa ja oli kirjoitellut rakkaalleen lyhyitä  kirjeitä päiväkirjaansa, mutta Kvitøyalle saavuttuaan Nilsin kirjoittelu loppuu. Jotakin merkittävää on tapahtunut...

Annan ja Nilsin rakkaustarina on kirjoitettu teokseen kevyinä, unenomaisina häivähdysinä. Heidän yhteytensä on ollut harvinaisen voimakas, sen kertoo tarinan sydämeenkäypä loppuhuipennus...

Anna Charlier ja Nils Strindberg. kuvan lähde: en.wikipedia.org

Naparetki on vahvasti myös tämän teoksen kirjoittajan Bea Uusman oma tarina. Tarina siitä, mitä tapahtuu, kun pakkasta ja talvea vihaava nainen lumoutuu yli sadan vuoden takaisen naparetkueen kohtalosta niin perusteellisesti, että arvoituksesta tulee hänen intohimonsa ja pakkomielteensä. Kuinka pieni lukutuokio voikaan muuttaa ihmisen elämänkulun! Tuosta hetkestä alkaen Bea viettää tuhansia tunteja kirjastoissa, antikvariaateissa ja museoissa, eikä sekään vielä riitä: lopulta hänen on pakko antautua kylmyydelle, jäälle ja pimeydelle, myrskylle  ja epävarmuudelle, tuskastumiselle ja pirullisille luonnonolosuhteille. Kylmyyttä vihaavan kotikissan on lähdettävä Jäämerelle, sillä todelliselle intohimolle ei sanota ei.

  Kirja vilisee yksityiskohtaista tietoa retkikunnan päiväkirjamerkinnöistä, ruumiinavauspöytäkirjoista, kartoista, suunnitelmista ja silminnäkijähavannoista. Uusma päätyy esittämään myös oma teoriansa siitä, mitä  Kvitøyalla yli sata vuotta sitten tapahtui. Mutta kirjan sydän on  tunteessa: taustalla soi Jäämeren luonto ja se hurmioitunut intohimo, joka yhdistää Bea Uusman Andrèen retkikunnan kohtaloihin syvemmin kuin kirjaa aloittaessani arvasinkaan. Ja siinä soi rakkaus - suurin kaikista.
Keskiviikkoyö. Ei, torstai. Minä en tiedä enää. Minä en pysty enää koskaan nukkumaan. Tässä valossa ei kerta kaikkiaan ala väsyttää. Nyt me peruutamme jälleen. -- Jäänsärkijä hakkaa, jää kääntyy ylös, kolme metriä paksua ja terävän turkoosia. Maailma alkaa ja loppuu tällä laivalla.-- Jos minä kierähtäisin yli laidan, kuluisi tunti ennen kuin saavuttaisin pohjan. Vedessä on 1,6 miinusastetta kylmää.
Kuvittaja ja lääkäri Bea Uusma (s.1966) sai Naparetki-teoksestaan tietokirjallisuuden August-palkinnon vuonna 2013. Pari viikkoa sitten teos nousi kirjablogistien Blogistanian Tieto-voittajaksi. Sen lisäksi, että kirja on antoisa lukukokemus, sitä on myös ihana katsella: sen taitto on monipuolinen ja kaunis ja lukuisat valokuvat tukevat tarinaa mainiosti. (Tämän jutun kuvat olen poiminut internetin uumenista).


* Kiitän kustantajaa arvostelukappaleesta.
  



Bea Uusma: Naparetki. Minun rakkaustarinani (Expeditionen. Min kärlekshistoria (2013)
Like, 2015
Suomentanut Petri Stenman
Alkuperäiskieli: ruotsi

25.1.2016

Kattojen päällä on lunta...


Nautin ensi kerran talvesta, 
siinä on hyvin vähän valoa
ja pimeyttä melkein yhtä vähän.
Näen jokaisen puun ja talon.
Ilma on kylmää shampanjaa...

Ote Veijo Meren runosta Talvi (Ylimpänä pieni höyhen, Otava 1980)

Viikonloppuna leikin lapsuudenaikaisten eläinfiguurien ja pakkasen kanssa...Näistä meinaa innostua, etsin jo lisää jäädytettävää - sain oudon idean: miten onnistuisin tekemään jääkranssin?


21.1.2016

Jonathan Franzen: Purity


Yhdysvalloissa miltei kulttikirjailijan maineeseen nousseen Jonathan Franzenin (s. 1959) viime vuonna ilmestynyt ja tuoreeltaan suomennettu uutuusteos suorastaan huusi huomiotani heti ilmestyttyään.Teos sai kuitenkin odottaa hyvän aikaa ennen kuin siihen tartuin, sillä pienen estutkinnan jälkeen huomasin sen vaativan ympärilleen tilaa, rauhaa - ja aikaa. Sopivan rauhallinen ajanjakso löytyikin: uusisataasivuinen tiilisiviromaani teki minulle seuraa monena joulun ajan iltana - ja yönä.

  Purity on kolme sukupolvea yhdistävä, vimmainen kertomus ideologioista ja niiden murtumisesta, ihmisiä hulluuden partaalle ajavista rakkauksista, vanhemmista ja lapsista, kapinasta ja petoksista, kuolemasta ja kuulista elämänasenteesta. Franzen kuljettaa lukijaansa suvereenisti nykyajan Kaliforniassa ja Boliviassa sekä 1980-luvun Itä-Saksassa ja onnistuu samalla pitämään suuren henkilögalleriansa tiukasti hyppysissään. Tarinan kannalta keskeisiä henkilöitä on kuusi: on itseään ja juuriaan etsivä nuori amerikkalainen Purity, on Itä-Saksassa nuoruutensa elänyt kapinallinen Andreas ja sattumalta hänen elämänpolkuan risteävä Tom, sekä Katya, Anagret ja Annabel, kolme hullua ja ihanaa naista, jotka ovat tämän kertomuksen tulta syöksevä polttoaine ja alkuvoima. 

  Miltei kaikki Franzenin naiset ovat ihmissuhteissaan  kompleksisia 'lumoojatar-manipulaattoreita': he hallitsevat ympäristöään uhriuttamalla itsensä ja suistavat intohimoisella, kaiken nielevällä rakkaudellaan itsensä ja lähimmät ihmisensä sairaalloiseen läheisriippuvuuteen. Vinksahtaneiden ihmissuhteiden kuvaajana Franzen on taitava ja koukuttava - ja vaikka hänen naiskuvansa on mikä on (joku voisi kutsua franzenin tapaa kirjoittaa jopa naisvihamieliseksi), hänen kaikissa naishahmoissaan on kuitenkin sitä jotain - luonnetta, tulta ja tappuraa, sitä räiskyvää draamaa, jota tällaisissa megalomaanisissa romaaneissa tarvitaan enemmän kuin mitään muuta. Franzenin naiset ovat moniulotteisempia kuin äkkipäätään voisi ajatella, heissä on tuhansia limittäisiä tasoja, jotka laskostuvat tarinan kuluessa auki ja paljastavat heidän elämästään seikkoja, jotka saavat minut epäröimään: en enää tiedä mikä heidän kärsimyksessään on syytä ja mikä seurausta. Luulen, että Franzen on psykoanalyysinsä läpikäynyt, sillä tämä tarina on puhdasveristä psykodraamaa.

  Intohimoisista ja repivistä ihmissuhdekiemuroista solahdetaan sujuvasti ideologisiin tähtisumuihin... Ollaan 1980-luvun Itä-Berliinissä, jossa nuori Andreas käy henkilökohtaista kamppailua systeemiä ja Stasin sisäpiiriin kuuluvia vanhempiaan vastaan. Hillittömyyksiä, runollisia piiloviestejä, koulusta erottaminen ja äiti, jota kohtaan poika tuntee ikuista, voimattoman vihan kyllästämää rakkautta. Andreaksen kapina kulminoituu yöhön, jonka jälkeen mikään ei tule enää olemaan entisellään.
 Franzen vie lukijansa keskelle kaaosta, hetkiin, jolloin vuosikymmeniä vallalla ollut ideologia alkaa murentua, kun Itä-Berliinin kadut täyttyvät mielenosoittajista, kun yksi historiallinen aikakausi on päättymässä... Andreas juoksee kadulla Stasin arkistoista varastamansa salainen kansio kainalossaan ja päätyy uutiskuviin: näin syntyvät sankarit!

  Vuosia myöhemmin Andreas on noussut maailmanmaineeseen Wikileaksiä vastaavan sivuston perustajana ja ylläpitäjänä. Vihattu salailun ideologia on vaihtunut avoimuuden ideologiaan: haluun tuoda julki kaikki esiripun takana salattu -  ja sen jälkeen tulee muun maailman vuoro. Mutta Andreaksen uusi asema tuntuu yhtäkkiä tukahduttavalta, sillä hänellä itselläänkin on (yllätys yllätys) jotakin salattavaa.
Mies, joka on tähän saakka vannonut vapaan ja läpinäkyvän tiedonkulun nimeen, alkaa taistella omaa ideologiaansa vastaan. Jos Andreas kärähtää, koko projekti, joka lepää Andreaksen tahrattoman maineen varassa,  on vaarassa. Purity-romaanin sisältämän pienen tutkielman ideologioiden synnystä ja tuhosta voisi hyvin tiivistää viiteen, moraalia tihkuvaan sanaan: Oi ihmistä ja hänen luontoaan.
Vanhojen politbyrojen tapaan uusikin politbyro sanoi olevansa eliitin vihollinen ja massojen ystävä, joka oli omistautunut antamaan kuluttajille mitä he halusivat, mutta Andreaksesta --- näytti siltä kuin internettiä olisi pikemminkin hallinnut pelko: epäsuosion ja epäcooliuden pelko,osattomaksi jäämisen pelko,haukutuksi tai unohdetuksi joutumisen pelko. Tasavallassa oli pelätty valtiota, uudessa järjestelmässä pelättiin luonnonlakia: tapa tai tule tapetuksi, syö tai tule syödyksi...
** 

  Vaikka yritän näissä kirjajutuissani välttää kaikenlaisten yleistysten tekemistä, en millään malta olla kertomatta niistä (tietenkin hyvin subjektiivisista) tuntemuksista, jotka tulivat lukiessa mieleen  Purity on mielestäni hyvin amerikkalainen teos,sillä aistin siinä  sellaisia, usein pseudokyynisyden alle piiloutuvia  idealistisia vivahduksia, joihin olen törmännyt ennenkin yhdysvaltalaisten kirjailijoiden teoksia lukiessani. Ja tässä tulee se yleistys: nuo idealistiset vivahteet ovat mielestäni amerikkalaiselle keskiluokan kuvaukselle tyypillisiä. Ja tuolla 'amerikkalaisella idealismilla' puolestaan  tarkoitan asennetta, jossa kaikuu yhtä hyvin Thomas Jeffersonin täydelliseen vapauteen pyrkivä itsenäisyysjulistus kuin pieni puritaaninen hyveellisyyskin. Lienee selvää, että yhteiskunnalliset arvot suodattuvat myös kirjallisuuteen.*
(*Tätä kappaletta muokattu 23.1. jälkeen)

  
  Monien muiden amerikkalaiskirjailijoiden tavoin Franzen tuntuu rakastavan myös Freudia ja suuria amerikkalaisia TarinoitaPurity on rento ja tyylikäs, nuorekas, ihanan kummallinen ja kompleksinen teos, jonka juonenkäänteisiin on äärettömän helppo eksyä.
Seuraava selittäköön kaiken: ihanaa, uuvuttavaa, hämmentävää, ärsyttävää, älysoluja kutittelevaa... Franzenia on saatava lisää!

* Kiitän kustantajaa arvostelukappaleesta.

* Lisää Puritystä ainakin täällä: Also Sprach Jussi, Lumiomena ja Täysien sivujen nautinto.


Jonathan Franzen: Purity (Purity, 2015)
Siltala 2015
Suomentanut Raimo Salminen
Alkuperäiskieli: englanti




18.1.2016

Nämä tammikuun harmaat päivät

ovat oikeastaan aika ihania. Tämä on lepoaikaa, pieni tarpeellinen hengähdystauko ennen helmikuun (toivottavasti) kirkkaita, säkenöiviä päiviä. Uppuroin lumessa ja kuuntelen tammikuun hiljaisuutta. Aloitin kuntoilun vasta muutama päivä sitten, sillä flunssan jälkioireet kestivät yllättävän kauan; olo oli vetämätön ja samea. Nyt jaksaa tehdä jo pieniä suunnitelmiakin...


Tammi-helmikuussa aion viettää täällä kirjablogissa Talvisia tarinoita -teemaviikkoja, joiden aikana tuon blogiin aiheeseen liittyvää kirjallisuutta. Idea siirtyy tänne korublogini puolelta, siellä olen vietellyt vastaavia talvisia juhlaviikkoja pari kertaa. (Korujen tekeminen on toinen intohimoinen harrastukseni. Rakastan korukiviä, aitoja helmiä ja hopeaa... ja erityisen paljon sitä tunnetta jonka saan, kun teen käsilläni jotakin näkyvää. Kuvassa muutama Talvinen tarina menneiltä vuosilta.)


Mutta takaisin kirjoihin: kirjablogien puolella talvi on ollut esillä usein, monien haasteidenkin muodossa. Talvihaasteita on varmasti käynnissä tälläkin hetkellä jossakin päin blogistaniaa...


Talviset tarinani alkavat Bea Uusman mielenkiintoisella kirjalla Naparetki - Minun rakkaustarinani, joka pureutuu pienen ja asumattoman Jäämeren saaren arvoitukseen: mitä tapahtui ruotsalaiselle tutkimusretkikunnalle yli sata vuotta sitten...
Talvisia tutkimusmatkoja on tulossa muitakin ja 'kaunarien' puolelta ainakin Orhan Pamukin Lumi, Paul Austerin Talvipäiväkirja, W. Shakespearen Talvinen tarina, S. Topeliuksen Talvi-iltain tarinoita (joista luvussa muun muassa Linnaisten kartanon viheriä kamari)...  Saa nähdä mihin näistä ehdin, kaiken muun lukemisen ohella. Kovasti minua olisi kiinnostanut tarttua myös Mark Helprinin 800-sivuinen Talviseen tarinaan, mutta se jääköön odottelemaan ensi vuoden pakkasia.
Toivottelen ihanaa uuden talviviikon alkua!

16.1.2016

Geraldine Brooks: People of the Book

Ilmestynyt suomeksi nimellä Kirjan kansa (Tammi, 2009)
Geraldine Brooksin seikkailullinen lukuromaani vie lukijansa vuosisatojen mittaiselle matkalle juutalaisten kohtaloihin ja kulttuuriin.Tarinan keskiössä on juutalaiseen pääsiäisperinteeseen liittyvä, aito Haggadah-kirjoituskokoelma, jonka vaiheita seurataan nykypäivästä aina kirjan syntyhetkiin 1300-luvulla. Hyvin viihdyttävästi ja vetävästi kirjoitettu tarina nivoo yhteen historiallisia faktoja, lukuisia ihmiskohtaloita ja nykyaikaa; imuun päästyään kirjaa on vaikea päästää käsistään.

 Tartuin tähän todelliseksi bestselleriksi nousseeseen kirjaan viime syksynä, lukuisten ylistävien arvioden siivittämänä, sillä minähän suorastaan rakastan historiallisia romaaneja ja taitavasti punottuja juonenkäänteitä. Minun täytyy kuitenkin totuuden nimessä tunnustaa, etten saanut tästä kirjasta sellaista 'tähtitarhain taa vievää' lukukokemusta kuin siltä etukäteen odotin. Itse tarina on hieno (jo sen takia kirjaan kannatti tarttua), mutta Brooksin paikoin aivan liian makeaksi äityvä kerrontatyyli esti täydellisen antautumiseni. Kokonaisuus toimi siitä huolimatta kohtuullisen hyvin, sillä aihe kantaa.

   Brooks on kirjoittanut romaaninsa täyteen draamaa. Totuus voi olla oikeasti tätäkin tarua ihmeellisempi, sillä kertomuksen kattamaan kuuteen vuosisataan mahtuu äärettömän paljon juutalaista historiaa, aina keskiajan inkvisitiosta kolmannen valtakunnan vainoihin. Euroopan juutalaiset ovat kulkeneet loputonta diasporaansa ja Haggadah on seurannut kansaansa, kuin äänettömänä lupauksena jostakin paremmasta. Jokainen maailmanaika, jokainen pyhään koodeksiin liittynyt ihmiskohtalo on jättänyt kirjoituskokoelmaan omat salaiset merkkinsä, oman tarinansa ja varjonsa: Brooksin polveilevaa tarinaa seuratessamme näemme mitä uskomattomampien kohtaloiden nivoutuvan yhteen: monet ovat olleet valmiita vaarantamaan kirjoituskokoelman puolesta jopa henkensä - näiden uskalikkojen joukossa on ollut myös muiden uskontojen ja uskontokuntien edustajia. Ekumenia ei siis ole pelkästään nykyajan keksintö!

  Tarina alkaa nykyajasta. Australialainen kirjakonservaattori Hannah Heath kutsutaan arvioimaan tuota Sarajevon pommituksista pelastettua, mittaamattoman arvokasta juutalaista kirjoituskokoelmaa ja hämmentyy näkemästään; miltei vahingoittumattomana säilynyt taideteos on todellinen harvinaisuus ja loistava esimerkki keskiaikaisista käsityötaidoista ja muinaisen taiteen loitosta. Nainen löytää kirjasta johtolankoja, joita seuraamalla pääsemme pikku hiljaa yhä lähemmäs kokoelman salattua  sielua ja sen ympärille kiertyviä ihmiskohtaloita. Seurasin Hannahin työn kuvausta kuin toimintaseikkailua: kuinka paljon pelkästään kirjan sidosten väliin eksynyt perhosensiipi tai sivuille muinoin läikähtänyt punaviini- tai suolavesitahra voivatkaan kertoa herkkävaistoiselle tutkijalle ja hänen asiantuntijatiimilleen. Brooksin tarjoamat hetket satoja vuosia sitten eläneiden käsityöläisten parissa ovat minulle romaanin parasta antia: Brooks on tehnyt taustatyönsä hyvin, hän kuorii historiaa kerros kerrokselta, kunnes pääsemme kaiken alkuun, Sarajevon Haggadahin syntyhetkeen.

Kirja kulkee kahdella aikatasolla: Historian eri kerroksista hyppelemme tasaisin väliajoin nykyaikaan, saamme seurata Hannahin työskentelyä ja hänen kimuranttien ihmissuhteiden värittämää yksityiselämäänsä. Sarajevon sota on juuri loppunut ja juuri täällä, raunioiksi tuhotussa kaupungissa Hannah kohtaa miehen, joka uskaliaalla teollaan liittyy Haggadahia vuosisatoja varjelleeseen ketjuun; rakkaus syttyy, mutta edessä siintävät vaikeudet. Ja mitä Hannahin omaan, salaiseen menneisyyteen tulee; on kuin kohtalo itse olisi johtanut hänet Sarajevoon, maailman kauneimpiin kuuluvan kirjan luo...

Leena Lumilta Kirjan kansan  aikoinaan bongasin. Kirjaa on luettu myös muun muassa täällä: KirjakirppuKirjoihin kadonnutLumiomenaNenä kirjassa ja Rakkaudesta kirjoihin.

Kuva: Sivu Sarajevon Haggadahista (wikipedia.org)


Geraldine Brooks: People of the Book (2008)
HarperCollins UK 2011 (E-kirja)

13.1.2016

Ehdokkaani Blogistanian Finlandiaan ja Globaliaan


Kirjabloggaajat asettavat tänään ehdokkaansa Blogistanian parhaiksi vuonna 2015 suomeksi, ruotsiksi tai saameksi ilmestyneiksi kirjoiksi neljässä eri kategoriassa joita ovat: kotimaisen kaunokirjallisuuden Finlandia, käännetyn kaunokirjallisuuden Globalia, lastenkirjallisuuden Junior, sekä Tieto. Blogit, joissa äänet kerätään ja tulokset julkistetaan ovat tänä vuonna seuraavat: 1. Kulttuuri kukoistaa, 2. Kirjallisena. Minna, 3. Luetaanko tämä? ja 4. les! lue!  Tulokset julkistetaan näissä blogeissa huomenna, 14.1.
Osallistun tänä vuonna kahteen kategoriaan.

Ehdokkaani Blogistanian Finlandiaan: 
3 pistettä: Laura Lindstedt: Oneiron
2 pistettä: Katja Kettu: Yöperhonen
1 piste:     Asko Sahlberg: Irinan kuolemat


Ehdokkaani Blogistanian Globaliaan:
3 pistettä: Mihail Šiškin: Neidonhius
2 pistettä: John Williams: Stoner
1 piste:     Jevgeni Vodolazkin: Arsenin neljä elämää

12.1.2016

Jevgeni Vodolazkin: Arsenin neljä elämää


Loppusyksyni kirjayllätys tuli keskiajan Venäjältä!
Jevgeni Vodolazkinin (s. 1964) ilmiöksi noussut romaani vie lukijansa Venäjän myöhäiskeskiajalle, maailmaan, jota hallitsevat elämän sattumanvaraisuus, väkivalta, sairaudet ja kuolema, aikaan, jossa ortodoksinen perinne sekoittuu luonnonuskomuksiin ja silkkaan tietämättömyyteen ja jossa ihmiset odottavat maailmanloppua kuin vapautusta. Tämä on maailma, jossa unelmat kilpistyvät hiljaiseen rukoukseen edes yhden jälkeläisen hengissäsäilymisestä. Toive toteutuu vain harvoissa tölleissä, sillä kuolema kaataa kansaa kuin hulluksi tullut niittomies.

  Tähän maailmaan syntyy Arseni jumalan vuonna 1441. Poika menettää vanhempansa rutolle jo varhain, mutta säilyy itse kuin ihmeen voimasta hengissä ja siirtyy luonnonparantajana toimivan isoisänsä hoiviin. Isoisä opettaa varsin nokkelaksi osoittautuneelle Arsenille kaiken tietämänsä - yrttilääkinnästä Aleksanteri Suuren ihmeellisiin seikkailuihin - ja tulee ajan mittaan siirtäneeksi pojalle myös taivaasta saamansa parantajanlahjan. Arsenista kasvaa yhteisönsä arvostama lääkäri ja parantaja. Kun rutto riehuu, Arseni kulkee varjona kuoleman kannoilla ja pystyy pian pelkällä katseellaan arvioimaan sairaan tulevan kohtalon. Hänen maineensa kiirii kauas niin että pian ihmiset jonottavat saadakseen tulla lyhyelle visiitille hänen luokseen, sillä totta se on: Arsenin kosketus on kuin viesti taivaasta...

Kuinka inhimillistä: pyhimyksen asemakaan ei säästä ihmistä sydänsuruilta. Kun Arseni menettää rakastettunsa, hän päättää syyllisyydentunnoissaan pyhittää loppuelämänsä Ustinan ja heidän yhteisen unelmansa muistolle. Alkaa kilvoittelun aika, joka vie Arsenin täydellisen askeesin ja itsensäkieltämisen kautta ensin Jumalan hulluksi, houkaksi toisten pyhien houkkien joukkoon ja lopulta vuosien mittaiselle pyhiinvaellusmatkalle Jerusalemiin, läpi vaaroja ja mahdollisuuksia huokuvan  Euroopan. Eletään suurten löytöretkien aikaa, maailma on avautumassa ja uudet ajatukset ja tieto valtaavat alaa. Matkustaminen on kuitenkin riskialtista ja merkitsee useimmiten lopullisia jäähyväisiä, mutta epävarmuuteen on totuttu; lähdön ikiaikainen hurma voittaa keskiajallakin pelon tulevasta. Matkakumppanikseen Arseni saa nuoren italialaisen älykön, Ambrogion, jolla on kyky nähdä asioita ennalta. Ambrogion kautta Vodolazkin luo tarinaansa heijastumia nykyajasta, mikä saa romaanin värähtelemään monilla eri aikatasoilla.

 Vodolazkinin teos on hämmästyttävä sekoitus historiaa ja nykyaikaa, seikkailukertomusta ja keskiaikaisia pyhimystarinoita. Minä, joka kertakaikkiaan rakastan (erityisesti näitä hivenen vinksahtaneita) historiallisia romaaneja, tietenkin rakastuin kirjaan oitis. Vodolazkinin tausta historian ja muinaisen venäjänkielen tuntijana tulee esille tarinan yksityiskohdissa, jotka suorastaan pursuilevat tietoa keskiaikaisesta elämänmenosta ja kulttuurista, ruokailu- ja juomatavoista, yrttilääkinnästä, ihmisten uskomuksista, peloista ja harvoista ilonaiheista. Arsenin neljä elämää on jokaisen historiafriikin unelmateos, siitäkin huolimatta että kirjailija itse on (muistini mukaan) määritellyt teoksensa epähistorialliseksi romaaniksi.

 Vodolazkinin tarinan ydin kertoo rakkaudesta ja sen aiheuttamasta sisäisestä kaaoksesta. Arsenin pyrkimys sovitukseen ja rauhaan vie hänet toistuvasti  ihmisyyden äärirajoille, joilta hänen on palattava elämään yhä uudelleen ja uudelleen,  sillä hänen sydämessään palaa kaikkia  maailman voimia tulisempi voima: rakkaus on juurtunut häneen, muuttunut osaksi hänen sieluaan. Ustinalle annetun lupauksen pettäminen ei kuulu enää vaihtoehtoihin. Ennen kuin lopullinen sovitus koittaa, Arseni joutuu taisteluun jossa hänet mitataan vielä kerran, rankemmin kuin koskaan aikaisemmin.

 Arsenin elämänmittainen sielullinen kilvoittelu on luonteeltaan niin vastakkaista nykyajan itsekkyyttä ja elämän pikavoittoja ihannoivalle elämänmenolle, että jo se sai minut haltioihini: on ihanaa, että tällaisia trendejä karttavia, hidastempoisia tarinoita vielä kirjoitetaan. Olen tänä vuonna saanut nauttia kirjallisesta hitaudesta useaan otteeseen, esimerkkeinä John Williamsin Stoner ja Mihail Shiskinin Neidonhius. Arsenin neljä elämää täydensi kaksikon ja oli kirjavuoteni 2015 hieno päätös.
Teos nousi yhdeksi Blogistanian Globalia 2015 -ehdokkaakseni.
Sanoisin, että ihmiset eivät ole vapaita, mutta ihminen on vapaa. -- Historialla ei ole päämäärää sen enempää kuin ihmiskunnallakaan. Päämäärä voi olla vain yksittäisellä ihmisellä. Eikä hänelläkään aina.

Teosta on luettu myös Annelin kirjoissa. Kiitän kustantajaa arvostelukappaleesta.


Vodolazkin, Jevgeni: Arsenin neljä elämää (Lavr, 2012)
into 2015
Suomentanut Elina Kahla
Alkuperäiskieli: venäjä

8.1.2016

Markku Pääskynen: Sielut


Sielut alkaa kaikkien vanhempien pahimmalla painajaisella: Ainon ja Kristianin tytär, viidesluokkalainen Maija katoaa matkalla kouluun.  aina niin turvalliselta lintukodolta vaikuttanut pikkukaupunki on heräilemässä uuteen aamuun, linnut laulavat, ilma tuoksuu nousevalta auringolta jaa lähimetsä jonka kautta Maian koulutie kulkee, hehkuu kevään vihreyttä... Päivä ei voisi alkaa ihanammin, mutta seuraavassa hetkessä kaikki kääntyykin päälaelleen.
  Sateenkimalteisia koivuja, mäntyjä, lehmuksia, saarnia, tuomia, pajuja, kirkastui, tuuli, pilvistyi jälleen, tyyntyi. Esineet, värit ja muodot vierailla pihoilla alkoivat erottua:tuolit, pöydät, ämpärit, maljakot, ruukut, lapiot, kynttilänjalat, tuhkakupit, aurinkokellot ja niiden varjot. Myös ihmiset erottuivat: mies tupakalla, nainen, pieni poika leikkimässä veljensä kanssa ja heidän varjonsa.Tämä kaikki näkyi hyvin selvästi, eräs toukokuun viimeisten päivien hetki.
  Yksi puhelu muuttaa Ainon ja Kristianin aamun, koko maailma heidän ympärillään on nyt  toinen, tuttu kyllä, ja samalla kuitenkin täysin tunnistamaton. Miten syvästi he luottivatkaan siihen, että tulevaisuus kantaisi ja nyt... Aika pysähtyy: elämä ja kaikki heidän kokemuksensa puristuvat kasaan ja ovat läsnä samaan aikaan, Maijan kasvuvuodet, ilo ja onni, pienet surut, lomamatka turkoosille lomasaarelle, Maijan oma pihapuu ja sen alle kerätyt aarteet  - ne ovat asioita, joihin Ainon on tartuttava jottei lausumaton pelko saisi sijaa. Mutta mistä löytyvät ne maagiset sanat jotka poistaisivat sydänalassa  käärmeenä kiemurtelevan pelon, kääntäisivät ajankulun normaalille uomalleen ja toisivat Maijan terveenä kotiin?

  Pikkukaupungissa eletään tuona päivänä monenlaisilla aikatasoilla. On Ainon ja Kristianin aika, Maijan katoamishetkeen pysähtynyt ja itseensä kiertyvä, ja on se tasaisena virtaava aika, jota koko muu maailma tuntuu kaikesta huolimatta elävän. Kahden aikatason yhteentörmäyksessä maailma tuntuu repeytyvän, Maijan vanhemmat jäävät omaan kuplaansa, joka irtautuu ympäröivästä, sovitusta todellisuudesta ja loittonee siitä tunti tunnilta yhä kauemmaksi. On kuin tuo ajattomuuden kupla tarjoaisi heille turvaa todellisuudelta,   kuin he olisivat palanneet mielissään lapsuuteensa, siihen tilaan, jossa silmät  ja korvat sulkemalla saattoi taikoa pahan pois. Ja samaan aikaan se toinen todellisuus, se jossa Maija on ollut kadoksissa pian kokonaisen päivän, kulkee vääjäämättä kohti pimenevää iltaa, kohti aavistuksia, kohti lausumatonta pelkoa ajan loppumisesta.

 Pääskynen heilauttaa meidät vielä yhdelle aikatasolle: Maijan naapurissa asuvan pienen Taito-pojan suhde aikaan on lapsille tyypillisesti mutkaton: hänelle aikaa ei yksinkertaisesti ole olemassa. Taito näkee elämän loputtomana mahdollisuuksien virtana, hetkistä on otettava kiinni sitä mukaa kun ne tulevat elettäviksi ja sitten unohdettava ne  - Taito valloittaa maailman päivässä ja tekee sen huomenna uudelleen. Taitokin kokee joskus turvattomuutta aivan kuin Maijan isä ja äitikin juuri tällä hetkellä, eri asioista vain, mutta käyttää niiden torjumiseen yllättävän samanlaisia keinoja kuin trauman kokeneet aikuiset. Pääskysen kuvaus lapsen ja aikuisen psyyken rakenteiden yllättävästä samankaltaisuudesta on uskottava - ja oivaltava. Tietyissä elämäntilanteissa lapsuuden ja aikuisuuden välinen raja tuntuu katoavan ja käy niin, että (Pääskysen tekstin aikamuotoa  muuttaen); aika käy kerälle ja kiertyy itsensä ympäri niin kuin kiertyy se, joka kylliksi paettuaan löytää häntänsä jälleen. On kuin kaikki ikäkautemme ja kokemuksemme olisivat salaisesti läsnä jokaisessa hetkessämme, tahdoimmep sitä tai emme...
...oppia salaisuudet ja hylätä ne, tutkia viisautta ja tutkia mielettömyyttä ja ymmärtää ne yhdeksi ja samaksi, tutkia lapsuutta ja tutkia aikuisuutta ja havaita ne erillisiksi mutta yhdeksi, sulkea vihdoin kirja mieli täynnä ja tuntea tyhjyys ja väsymys asioiden edessä, ymmärtää nuo asiat valoksi ja pimeydeksi yhtaikaa, oppia että aika on menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus, kulkea tulevaisuuteen selkä edellä, kasvot menneisyyttä kohti, sillä nykyisyyttä ei enää ole, ei ole, eikä koskaan tule.
Pidän Pääskysen tavasta kirjoittaa. Pidän hänen runollisuudestaan, selittämättömyydestään, siitä, ettei hän tarjoile ajatuksiaan tarjottimelta, valmiiksi pureskeltuina viipaleina. Sielujen lukeminen on löytämisen ja vapaan tulkinnan iloa! Minä tulkitsin tarinaa omalla tavallani, joku muu saattaa löytää siitä toisenlaisia kiintopisteitä, koordinaatteja, joihin tarttua.
Markku Pääskynen (s.1973) on kirjoittanut kahdeksan teosta. Hänelle on myönnetty Savonia-kirjallisuusbpalkinto (2005) ja Kalevi Jäntin palkinto (2006). Finlandia-palkintoehdokkana hän on ollut kahdesti, Sielut-teoksellaan viime vuonna.

Olemmeko syvimmältä olemukseltamme sittenkin vain - aikaa?

Muualla blogeissa:  Hemulin kirjahylly, Kirjakaapin kummitus, Kirjavaras Rere, Nannan kirjakimara, Sinisen linnan kirjasto ja Sivutiellä.


Markku Pääskynen: Sielut
Tammi, 2015
E-kirja

5.1.2016

Luetaan sateenkaari -lukuhaasteen koonti

Osallistuin menneenä vuonna Reader why did I marry him -blogin Ompun järjestämään, huomenna päättyvään  Luetaan sateenkaari -lukuhaasteeseen, jonka tarkoituksena oli lukea 7 kirjaa, joista kunkin selkämys toistaisi yhtä sateenkaaren väriä. Jotta haasteessa olisi haastetta, värit oli poimittava mukaan järjestyksessä: punainen, oranssi, keltainen, vihreä, vaaleansininen, tummemman sininen ja violetti.
 Lähdin  haasteeseen mukaan ilman etukäteissuunnitelmaa, toivoin vain, että eteeni hypähtäisi vuoden aikana riittävä määrä erivärisiä kirjoja Hyvinhän siinä sitten kävikin, vaikka lopussa tuli pieni kiirus: viimeisen haastekirjan sain luetuksi loppuun vasta tänä aamuna. Joidenkin kirjojen kohdalla oikea väri löytyy kansipaperin alta, tämä järjestely sopi haasteen järjestäjänä toimineelle Ompulle.

Kiitos Omppu, haasteeseesi oli ilo osallistua! <3

Seitsemän kirjaani edustavat keskenään hyvin erilaista kirjallisuutta. Mukana on maailmankirjallisuutta, satua, viihdettä ja tietoa.  Seitsemän kirjaa, seitsemän sateenkaaren sävyä:

(väri kansipaperin alla)

(väri kansipaperin alla)






Lopuksi yhteiskuva, jota en valitettavasti saa otettua itse, sillä luin kolme haastekirjaa e-formaattina. Toivon, että tämä kollaasi käy Ompulle...



Linda Olsson: Kun mustarastas laulaa


Myönnän aloittavani uuden kirjavuoden hieman hassusti: tuon blogiin peräjälkeen kaksi kirjaa, jotka ovat valikoituneet luettavakseni ulkokirjallisten syiden (eli teoksen selkämyksen värin) perusteella ja (jotta sattuman osuus olisi mahdollisimman suuri) hirmuisessa kiireessä. Loppiaisaattooni osuneen kirjan kannet ovat sävyltään kuin kevätyö tai mustarastaan laulu, yhtä herkät ja hempeät kuin niiden sisälle kätkeytyvä tarina.

  Linda Olsonin (s. 1948) kirjallinen tyyli on lempeä ja romanttinen. Hän maalaa romaanihenkilöistään kauniita ja herkkiä kuvia, valottaa ne utuisesti ja heittää kuvien ylle vielä tähtipölyäkin. En voi olla vertaamatta teosta Nicholas Sparksin kirjoihin (muun muassa Viesti mereltä, Kuuntele vain muistojasi, Muistojen polku), joten jos pidät Sparksista, olen varma, että Olssonin tyyli on sinua varten!

  Kun mustarastas laulaa kertoo yksinäisyydestä, elämänpelosta ja -janosta, rakastamisesta ja rakkauden vastaanottamisesta, siitä, kuinka voimme luopua peloistamme ja avata elämässämme uusia ovia silloinkin, kun luulemme päätyneemme umpikujaan. Sentimentaalisesti kerrottu, kaunis tarina tuo eteemme kolme yksinäistä ihmistä: näyttelijäntyöstään luopuneen Elisabethin, nuoren sarjakuvataiteilija Eliaksen ja antikvariaatistaan eläkkeelle jääneen Oton. He kaikki ovat elämän haavoittamia, vailla toivoa ja rakkautta. Elisabethin tilanne on vakavin, sillä hän kärsii syvästä masennuksesta, elämänpelosta, jopa rakkadenpelosta: Elisabeth on päättänyt sulkeutua kotiinsa avaamattomien muuttolaatikoiden ja mielikuvissa värjyvän vihreäpukuisen naisen huomaan, siihen saakka kunnes elämä katoaisi hänestä kokonaan... Sitten: ovikellonsoitto, toinen, koputus, huhuilu, väärään osoitteeseen mennyt postipaketti. Nuoren miehen sitkeys, joka lopulta palkitaan.
Kirjeitä nuorelle runoilijalle. Rainer Maria Rilke. Puhkiluettu ja koirankorvilla. Ja luultavasti ihan vikavalinta. Mutta siinä se nyt joka tapauksessa oli. Vailla kiitosviestiä. Mies ei ehkä ymmärtäisi, mistä syystä tai keneltä kirja oli. Se oli samantekevää.
  Sattuma  ja kirjallisuus saattavat nuo  kolme kohtalon kolhimaa ihmistä yhteen ja matka kohti valoa voi alkaa. Otto ja Elias kantavat Elisabethin ulos kuorestaan, siitä toivottomasta pimeydestä johon nainen on halunut kääriytyä kuin perhosentoukka koteloonsa. Olsson tarjoilee rakkauden ihmettä seuraavalle lukijalleen myös suunnattoman kauniita ruotsalaisia kesäöitä, musiikkia ja viiniä, syreenin tuoksua, mustarastaan konsertteja, rakkaudella laadittuja aterioita, pitkiä kävelyretkiä ja kirjallisuusviitteitä. Kesä on kukkeimmillaan, aurinko paistaa. Onni on tässä nyt.

  Tarinan on perusasetelmiltaan kohtuullinen. Kolmen siipirikon eheytymistarinassa on potentiaalia, mutta Olssonin sentimentaalinen ja loppua kohti yhä alleviivatummaksi muuttuva kerronta imee suuren osan tarinan voimasta pois (tämä on tietenkin yksi viihderomaanien helmasynneistä). Luin tätä kertomusta aikuisten satuna, enkä halua siksi kiinnittää huomiota esimerkiksi siihen, kuinka uskottavan kuvan Olsson antaa pitkään jatkuneesta ja syvästä masennuksesta kärsivän ihmisen toimintakyvystä ja hänen toipumisestaan (luulisin, että ihan näin helppoa se ei voi olla?).
Tarina on kaunis, toivoa antava, mutta minun makuuni aivan liian sokerihuuruinen. Onneksi Olsson sentään osasi jättää loppuratkaisun avoimeksi.

* Muualla blogeissa: Järjellä ja tunteella Kasoittain kirjojaKirjasähkökäyrä, LuettuaLukutoukan kulttuuriblogi ja Mari A:n kirjablogi.

* Tämän kirjan violetilla selkämyksellä kuittaan Ompun Luetaan sateenkaari -haasteen suoritetuksi.

Linda Olsson: Kun mustarastas laulaa (I skymningen sjunger koltrasten)
Gummerus 2015
Suomentanut Anuirmeli Sallamo-Lavi
Aluperäiskieli: ruotsi
E-kirja

4.1.2016

Kristina Carlson: Herra Darwinin puutarhuri


Joskus sattuma johdattaa lukijaa todella mieleenpainuvien kirjakokemusten äärelle. Tällä kertaa fortuna toi tämän kauniin sinisen kirjan eteeni juuri kun sen sävyistä luettavakseni hain. Vaikka Herra Darwinin puutarhuri on ollut lukulistallani jo pienen iäisyyden, se olisi saattanut jäädä  sinne vielä toiseksi mokomaksi lisää ilman Luetaan sateenkaari -haastetta...

  Syvänsininen pieni kirja on sisällöltään teräkseen taittavaa kultaa! Tarina sijoittuu 1800-luvun Englantiin, Kentin kreivikunnan Downen kylään, jossa itsensä Charles Darwinin lisäksi asuu sekalainen joukko ihmisiä, jotka ajattelevat paljon. Ajatukset suorastaan pirskahtelevat kyläläisten päistä, levittäytyvät Kentin kauniiseen maalaismaisemaan ja nousevat lopulta taivaisiin saakka, levottomasti toisiinsa törmäillen ja kirskuen niin kuin Galapagossaarten peipot. Näistä taivaalle katoavista ajatuksista Kristina Carlson on kutonut merkillisen ja säihkyvän tarinan, joka kantaa mukanaan paljon: Carlson kuvaa ihmisen pienuutta ja suuruutta, aatemaailmojen ja arvojen, englantilaiseen maaperään juurtuneen anglikaanisen uskon ja tieteen välistä taistelua sellaisella intensiteetillä, että lukijaa huimaa.

Ukko Darwin on tietämättään tuikannut kylän kollektiivisen tajunnan liekkeihin. Ihmiset tietävät osapuilleen, mistä Darwinin ideoissa on kyse; että jotenkin se liittyy Jumalan seitsenpäiväisen luomistyön aliarviointiin, elämän sattumanvaraisuuksiin ja varmaankin myös niihin rikkaruohoihin, joita Darwin on puutarhassaan vaalinut. Mutta:
Rikkaruohot ovat vertauskuvallisia kuten Raamattu sanoo, ja Jumalalla oli hemmetinmoinen homma karsia vihvilät ohdakkeet juolavehnät ja aserakarseikot joita pakanat kasvattivat epäjumalien kunniaksi Nyt jumalattomuuden nimi on tiede Herra hävitti aserakarseikot, ja me uskomme että Hän kulkee yhä vääräuskoisten kasvimailla ja listii hehkuvalla sirpillä rikkakasvit ennen kuin ne varistavat siemenensä kaikkeen maailmaan
Uudet ja vanhat uskomukset ja ideat kieppuvat, kiehuvat ja pulppuavat ihmisen mielissä; mitä jää jäljelle jos maailmalta putoaa nyt se pohja, jolla se tähän asti on itseään kannatellut,  millä selittää maailman kauneus ja järjettömyys, hyvyys ja pahuus, ei elämä voi olla pelkkää sattumaa, eihän?

  Ja millä selittää Darwinin puutarhurin, Thomas Daviesin epäonni muulla kuin Jumalan vihalla, sillä Thomas on Jumalan kieltäjä ja sellaisille herran kosto on kauhea. Muiden kyläläisten seuraa karttava Thomas on jäänyt leskeksi ja yrittää tulla toimeen kahden ''toistaitoisen' lapsensa kanssa miten parhaiten taitaa ja suunnittelee kummallisuusia. Selvä on, että miehen ateismi on ajanut koko perheen turmelukseen. Jos  sitä tieteen toitottamaa Luonnon Lakia pitäisi johonkin soveltaa, niin sitten hullun Thomas Daviesin sukuun (jotkin seikat Darwinin teorioissa sentään näyttävät kelpavan hurskaillekin).

 Thomas Davies vihaa ihmisiä, kävelee hiljaisessa puutarhassa ja pelloilla ja miettii hänkin, miettii seuraavan päivän töitään, kuollutta vaimoaan, lapsiaan, joista aina on kova huoli, oletettua hulluuttaankin, mutta hulluutta vain vähän, koska hulluus ei ole tärkeää.  Ja joskus maailma näyttää melkein kauniilta ja taivas ystävältä, joka ottaa vastaan väsyneen huokauksen mitään takaisin vaatimatta.
Thomas seisoo rinteellä suu auki, mutta huuto kaikuu vain hänen kallonsa kopassa: Päästä! Auta! Hän nieleskelee, yskii, ravistelee yläruumistaan, pisarat sinkoilevat villakankaalta: Suu kiinni! Järki käteen! Pyhän Marian kirkonkellot lyövät. Taivaalta voi pyytää apua, koska se on ainoa paikka, jossa ihmisiä ei ole. Sadepisarat putoilevat, jokainen pisara kantaa kellojen sointia ja kaiku imeytyy maahan
 Kristina  Carlsonin (s.1949) pienoisromaani on ajatusten virtaa. Kirjailija on vapauttanut itsensä lauserakenteiden ja välimerkkien ikeestä, minkä ansiosta teksti soljuu lukijan mielen läpi maagisesti puhtaina ajatuksina, jotka hyppelevät toistensa lomitse ja yli kuin kilpaillen lukijan huomiosta. Ajatuksina, jotka hajoavat ja kerääntyvät jälleen yhteen, kuin Thomas Daviesin ylle kasaantuvat sadepilvet tai tummana lähestyvä vaarallinen lumirintama. Tässä teoksessa mietiskellään, kirjoitetaan, kommentoidaan, riidellään ja käydään oikeutta Jumalan kanssa suurimmaksi osaksi äänettömästi mutta voi millä voimalla tuo kaikki tapahtuukaan!
Carlsonin omintakeinen tyyli, josta löytyy kosolti myös brittityylistä, totisella naamalla iskettyä huumoria, osui ja upposi!

Kristina Carlson sai vuonna 1999 Finlandia-palkinnon teoksestaan Maan ääreen. Hänelle on myönnetty Kirjallisuuden valtionpalkinto vuonna 2010.

* Muualla: KirjamielelläKirjanurkkaus ja Sinisen linnan kirjasto.

* Lisään kirjan Ompun Luetaan sateenkaari -haasteeseen: Kirjan selkämys on tummansininen. 


Kristina Carlson: Herra Darwinin puutarhuri 
Otava 2009

2.1.2016

Kevään 2016 kirjat

 On taas aika tutkiskella kevään kirjatarjontaa. Valitsin listalleni ne kirjat, jotka kiinnostavat minua henkilökohtaisesti eniten. Kiinnostavaa luettavaa löytyi taas paljon. En luonnollisestikaan ehdi lukea kuin muutaman mainitsemistani teoksista alkavan sesongin aikana (koko vuosikaan ei riittäisi), mutta toivon että lista inspiroisi blogini satunnaisiakin lukijoita tutkimaan tulevan kevään ihanaa kirjatarjontaa vähän 'sillä silmällä'. Linkitän lukemieni teosten arviot listalle sitä mukaa, kun saan uutuuksia luettua. Mukana on tuttujen kirjailijanimien lisäksi myös minulle tuntemattomampia, sellaisia joista jouduin tekemään pientä salapoliisintyötä ennen valintaa: olen utelias, haluan yllättyä...

Oikeaan sivupalkkiin kiinnittyvä listani päivittyy vielä tammikuun aikana. Linkit kustantajien katalogeihin löytyvät postauksen lopusta.

 Narsisseja tammikuussa? Kyllä - keväthän on ihan nurkan takana ;)
     

Kotimaiset romaanit: 
Itkonen, Juha: Palatkaa perhoset (Otava)
Itäniemi Stinke A.: Saturnuksen viettely (Like)
Kinnunen, Tomi: Lopotti (WSOY)
Nevanlinna, Arne: Pako (WSOY)
Parkkinen, Leena: Säädyllinen aineosa (Teos)
Pekola, Mika: Pyhän Antoniuksen tuli (Like)
Raevaara, Tiina: Korppinaiset (Like)
Rimminen, Mikko: Maailman luonnollisin asia (Teos)
Sinervo, Helena: Armonranta (WSOY)
Väisänen, Hannu: Elohopea (Otava)

Käännösromaanit

Doerr, Anthony: Davidin uni (WSOY)
Ferrante, Elena: Loistava ystäväni (WSOY)
Herrera, Yuri: Maailmanlopun merkit (Sammakko)
Hiraide, Takashi: Kissavieras (S & S)
Hustvedt, Siri: Elää, ajatella, katsoa (Otava)
Irwing, John: Ihmeiden tie (Tammi)
Ishiguro, Kazuo: Haudattu jättiläinen (Tammi)
Jones, Sadie: Kotiinpaluu (Otava)
Khemiri, Jonas Hassen: Kaikki se mitä en muista (Johnny Kniga)
Morrison, Toni: Luoja lasta auttakoon (Tammi)
Rothmann, Ralf: Kuolema keväällä (Atena)
Sebald, W.G.: Merkintöjä Korsikalta (Tammi)
Steinbeck, John: Routakuun aika (Tammi)
Stridsberg, Sara: Niin raskas on rakkaus (Tammi)
Ulitskaja, Ljudmila: Daniel Stein (Siltala)
Toibin, Colm: Nora Webster (Tammi)
Williams, John: Butcher's Crossing (Bazar)

Tietokirjat, elämäkerrat 


Arvas, Paula & Ruohonen, Voitto: Alussa oli murha. johtolankoja rikoskirjallisuuteen (Gaudeamus)
Kahlos, Maijastina: Rooman viimeiset päivät (Otava)
Kolbert, Elisabeth: Kuudes sukupuutto (Atena)
Lehtonen, Jukka, Peiponen, Jorma: Makrokuvauksen käsikirja (Docendo)
Mattila, Hanna: Vähemmän lihaa. Kohti kestävää ruokakulttuuria (Gaudeamus)
Seppälä, Mikko-Olavi: Suruton kaupunki. 1920-luvun iloinen kaupunki (WSOY)


Dekkarit

Davidkin, Samuel: Esikoisten lunastus (Johnny Kniga)
Hiekkapelto, Kati: Tumma (Otava)
Vallgren, Karl-Johan: Siat (Otava)
Wilson, Robert: Sevillan sokea mies (Bazar)


Runous, esseet & muut

Melender, Tommi: Onnellisuudesta (WSOY)
Shonagon, Sei: Tyynynaluskirja (Teos)
Wallace, David Foster: Kummatukkainen tyttö (Siltala)
***

Linkit kustantajien katalogeihin:
Avain
Atena 
Bazar
Docendo
Gaudeamus
Gummerus
Johnny Kniga
Karisto
Like
Minerva
Otava
Sammakko (katalogia ei vielä saatavilla)
Siltala 
Schildts & Söderströms
Tammi
Teos
WSOY