22.12.2016

Robert Walser: Konttoristi

Aina silloin tällöin jokin lukukokemus saa minussa halun puhjeta spontaaneihin suosionosoituksiin. Mieli täyttyy hykerryttävästä ja ihailunsekaisesta kiitollisuudesta kirjailijaa kohtaan: miten hienoa onkaan kokea kirjailijan kautta - ja hänen rinnallaan - jotakin erityistä, sielua ja sydäntä sykähdyttävää. Näin minulle kävi lukiessani sveitsiläisen modernistin Robert Walserin (1878 -1956) Konttoristia. Kirja ilmestyi Walserin kotimaassa jo vuonna 1908, mutta lukiessa tunnen  kaikkien välillemme laskostuneiden uskomattomien  vuosien pyyhkiytyvän pois; tämän täydellisessä ajattomuudessa kelluvan tarinan voi nimittäin sijoittaa aivan yhtä hyvin nykypäivään kuin sadan (!) vuoden taa.

Konttoristi on Robert Walserin kunnianhimoisin ja rohkein romaani, kertoo teoksen takakannessa tuntemuksistaan kirjailija J.M.Coetzee. Lievetekstin mukaan Walserin omalaatuista tyyliä ovat ihailleet myös muun muassa Franz Kafka ja Robert Musil.
Walser oli tuottelias kirjailija, siitäkin huolimatta että sairaus keskeytti hänen uransa jo varhain. On hyvin ihmeellistä, että tämän lukuisia romaaneja ja novelleja kirjoittaneen taiturin maine vakiintui saksankielisissäkin maissa vasta 1960-luvulla; muualla Euroopassa häntä on luettu vain pienissä piireissä, mutta nyt suunta on kaikeksi onneksi  muuttumassa:  Suomeksi Walserilta on tänä syksynä ilmestyneen  Konttoristi-romaanin lisäksi suomennettu kertomuskokoelma Kävelyretki ja muita kertomuksia (Teos, 2012).

  Walserin tyylissä on kyllä jotakin erityisen uniikkia. Kerronta on hiljaista, miltei tapahtumatonta, mutta  juuri tuo (näennäinen) staattisuus antaakin tilaa muille, syvälle ihmismielen syvyyksiin kurottuville kerronnan  tasoille...
Psykologia oli ottamassa vuosisadan vaihteessa ensiaskeleitaan. Saattoiko kirjailija olla perehtynyt näihin uusiin, varmasti kovin mielenkiintoisiin mielen teorioihin? Ajatus käväisi mielessäni useasti teosta lukiessani...

  Konttoristin perustarina on simppeli. Nuori Joseph Marti pestautuu upeissa alppimaisemissa majailevan keksijä-insinööri-liikemies Carl Toblerin konttoristiksi, avustamaan miehen hullujen ideoiden (muun muassa reklaamikello ja ampuma-automaatti) kehittelyä ja markkinointia. Hyvin pian selviää, että Toblerin yritys on konkurssikypsä. Perheen ylellinen elämäntyyli kartanoineen ja suureellisine juhlineen on rakennettu velkarahalla ja suuruudenhulluudella, mutta kaikista varoitusmerkeistä huolimatta meno jatkuu ennallaan, Tobler ja hänen kopea vaimonsa sulkevat silmänsä tulevalta.  Työt toimistolla vähenevät ja ennen pitkää Josephin ainoaksi tehtäväksi jää isännän velkasotkujen järjesteleminen. Muun ajan hän viettää perheen upeassa puutarhassa kahvitellen talon rouvan kanssa, ja entäs luonto - kuinka ihania retkiä hän täällä tekeekään! Aikaa jää myös monenmoisiin mietteisiin... Upea pesti siis, kyllä kyllä, mutta Joseph ei osaa nauttia tilanteestaan lainkaan.

  Hän ei nimittäin tiedä, miten suhtautuisi itseensä ja elämäänsä. Hän kokee huonoa omaatuntoa, käy jatkuvaa sisäistä, negatiivisesti värittynyttä keskustelua itsensä kanssa ja tarkastelee kaikkia tekemisiään ympäristön näkökulmasta. Siinä, kuinka  hän kaiken aikaa pyrkii ennakoimaan ihmisten reaktioita pystyäkseen käyttäytymään tilanteen edellyttämällä tavalla, on jotakin tavattoman surullista. Walser väläyttää lukijalle kuvia Josephin lapsuudesta, epätasapainoisesta, hermoheikosta äidistä, sisarussarjasta, jotka oppivat myötäilemään äidin jatkuvia mielialan muutoksia... Näin saamme yhden mahdollisen selityksen Josephin tragediaan... Tuo nuori miehemmehän on oikeasti kuin jänis valoissa, pelokas, arka,välillä uhmakas, sitten taas vapiseva, kaikki maailman taakat niskoilleen ottava.

  Josephin käytöksessä on jotakin, jota voisi nykytermein kutsua jopa passiivis-agressiiviseksi käyttäytymiseksi. Mitä muuta ovatkaan nämä  hetket: hiljaisuudet, hetkelliset jurotukset, äänettömät, kylmän ironiset monologit, joissa hän ruotii Toblereita ja heidän valheellista, sisällyksetöntä ja salaisuuksien täyttämää elämänyyliään. Muutaman kerran hän saa äänensäkin kuuluviin (silloinkin asiasta, kyllä), mutta syyllisyys painaa päälle tällaisinakin hetkinä. Walserin ironia - joka tulee esiin juuri noissa Josephin sinne tänne pirskahtelevissa, myrkynkatkuisissa monologeissa  - on hiuksenhienoa, melkein anteeksipyytävää, mutta ah, kyllä: niin osuvaa...

  Mutta suo Walser Josephille myös  hengähdystaukoja. Konttoristin eeppisiin mittasuhteisiin nouseva tluontokuvausjaksot vievät tarinaa uusiin suuntiin ja samalla päästävät nuoren miehen hetkiseksi  pois  oman päänsä sisältä, pois Toblerien talon myrkyttyneestä ilmapiiristä. Taivaisiin kurkoittavat luontokuvaukset seuraavat usein juuri kitkerimpiä ironiajaksoja; minulle tuli tunne, että Walser on tehnyt tämän tietoisesti, sillä juuri tällä tavoin 'aseteltuina'  ne luovat vaikuttavia kontrasteja kerrontaan ja vahvistavat toisiaan...

  Huomasin käsitelleeni Konttoristia tässä jutussa melkeinpä yksinomaan psykologisena romaanina, vaikka teoksesta löytyy monia muitakin mielenkiintoisia tasoja. Niistä kertoo asiantuntevasti ja perin kiinnostavasti teoksen jälkisanat kirjoittanut emeritusprofessori Erkki Vainikkala. Hänen sanansa kannattaisi lukea mielestäni tästä kirjasta melkein ensimmäisinä. .

Konttoristi nousee yhdeksi parhaimmista tänä vuonna lukemistani suomennoksista. Ja niin: tässäpä onkin taas mainio tilaisuus kiittää jälleen yhtä upaa suomentajaamme, Ilona Nykyriä.

Konttoristista kertoo myös Reader why did I marry him -blogin Omppu.


Robert Walser: Konttoristi (Der Gehülfe. Roman, 1908)
Teos 2016.
Suomentanut Ilona Nykyri
Teoksen Baabel-sarja
Arvostelukappale. Kiitokset kustantajalle.
Alkuperäiskieli: saksa

15.12.2016

Kari Hukkila: Tuhat ja yksi


Kari Hukkilan esseistiikkaa lähenevä romaani Tuhat ja yksi kommentoi  Euroopassa vallitsevaa henkistä ilmapiiriä ja peilaa maanosamme  arvomaailman viimeaikaista muutosta laajempaa historiallista taustaa vasten. Niin, tuntuu kuin olisimme kokeneet tämän ennenkin; kansalliskiihkon ja äärioikeiston nousu, rasismi, populistiset jytkyt, sisäänpäin kääntyneet asenteet ja katseet... Olisimmeko voineet kuvitella itseämme tähän tilanteeseen vielä  vaikkapa kaksikymmentäviisi vuotta sitten, noina ihanina vuosina, jolloin muureja murrettiin, kun vielä uskottiin, että kaikkinainen vastakkainasettelu olisi vihdoinkin päättynyt. Tuntuu kuin olisimme jälleen palaamassa ajassa taaksepäin, taantumassa toisiaan syövien liskojen tasolle...

  Nyt jos koskaan tarvitaan lukukokemuksia, jotka tuovat valoa yhä hämärämmäksi käyvään maailmanmenoon. Yksi viisaista ja kiihkottomista, ehdottomasti tutustumisen arvoisista valonkantajista on Kari Hukkila, joka tuli lukevien ihmisten tietoisuuteen  vuonna 2010 ilmestyneen Kerettiläisesseet -esseekokoelmansa myötä. (Itse en ole teosta lukenut - vielä.) Tuhat ja yksi -romaanin takakannesta saan tietää, että Hukkila on kirjoittanut esseistiikkaa 1980-luvulta lähtien, aiheinaan erityisesti kirjallisuus ja kuvataide, ja että hänen kirjoittamisessaan kulkevat näiden teemojen lisäksi myös filosofinen ajattelu ja vieraat kulttuurit. 

  Tekstienvälisyyttä, filosofointia ja kulttuurisia yhteentörmäyksiä löytyy myös Hukkilan tänä syksynä ilmestyneestä romaanista. Pääsemme seuraamaan kahden akateemisen filosofian hylänneen ystävyksen keskusteluja, joiden aihealueita ei rajaa aika eikä taivas... Miehet ovat tunteneet toisensa Kontulassa vietetystä lapsuudesta lähtien - ja siksipä onkin luonnollista, että Itä-Helsinki ja sen lähiöt ovat läsnä heidän keskusteluissaan, ainakin mielikuvien tasolla.

  Romaani alkaa suomalaisesta metsästä. Tarinan nimettömäksi jäävä minäkertoja on vetäytynyt metsäiseen piilomajaansa kirjoittamaan kannanottoa Euroopan henkisessä ilmapiirissä tapahtuviin muutoksiin Mikä surullisinta, tekstin innoittajana toimii hänen oma, rasistiseen ääriajatteluun sortunut veljensä. Kirjoitussessio kuitenkin keskeytyy kun kertoja saa filosofiystävältään kutsun Roomaan, etsimään erästä paperitonta kenialaista, jonka Mara kertoo löytäneensä joltakin Rooman laitakaupungin kujalta. Kurre (sen nimen tuo kaikin tavoin onneton ihminen on uudelta ystävältään saanut) on lyhyessä ajassa valloittanut Maran elämän ja ajatukset, vaikka suhdetta voisi parhaimmillaankin kuvata molemminpuoliseksi hyväksikäytöksi.

  Etsintäoperaation lomassa on hyvää aikaa keskustella. Puheet kulkeutuvat luontevasti menneisiin filosofeihin ja muihin sanankäytön taitajiin; Maran suureen rakkauteen, filosofi Ludwig Wittgensteiniin ja hänen ajatuksia vangitseviin kärpäspulloihinsa, ruotsinsuomalaiseen runoilija Gunnar Björlingiin ja hänen Helsingin pommituksissa tuhoutuneisiin teksteihinsä, Stalinin vainoissa vankileirille tuomittuun kirjailijaan, Gustaw Herling-Grudzińskiin... Voi, kuinka kaikki toistuukaan: romaania lukiessani tunnen, kuinka  Euroopan katastrofaalinen, kalmanhuuruinen menneisyys herää eloon ja tunkeutuu kuin huomaamatta nykyhetkeen. Näinkö tässä käy, ovathan pelottavat viitteet jo kaikkien nähtävillä: päädymmekö toistamaan sitä, minkä jo luulimme jo haudanneemme. 
Mara, Kurre ja tarinamme kertojaminä (sekä me lukijat, tottakait)  pyörimme historian myllyssä kuin hiekanjyväset, tietämättä mihin lopulta sinkoudumme. Kyynistyminen uhkaa; hyvin helposti sitä tulee miettineeksi, onko meillä enää edes mahdollisuuksia vaikuttaa omaan kohtaloomme...

  Kuinka likeisiä kaikkien kohtalot loppujen lopuksi ovatkaan - niiden, joita vihataan ja niiden, jotka kokevat tulevansa kuulluiksi vain silloin kun nostavat äänensä ja nyrkkinsä toisia vastaan. Pakolaiset, paperittomat, sodan jalkoihin jääneet, merten ja muurien yli yrittäneet, itä-helsinkiläisissä lähiöissä asuvat jytky-uskovat - eivätkö he kaikki ole saman, loppumattoman ja kaiken aikaa muotoaan muuttavan sodan uhreja?  Entäpä me jotka koemme nykyisen tilanteen ahdistavana ja vaarallisena: kaivaudummeko mieluummin omiin poteroihimme sen sijaan että pyrkisimme avoimeen ja rakentavaan keskusteluyhteyteen 'vastapuolella' olevien tahojen kanssa. Tätä jään miettimään Hukkilan upean, ajatuksia avaavan romaanin jälkimainingeissa.

Hukkilan romaanista kertoo myös Tekstiluolan Tuomas.


Kari Hukkila: Tuhat ja yksi 
Teos 2016
Arvostelukappale. Kiitokset kustantajalle

11.12.2016

Blogger Recognition Award -haastetta

Sain Leena Lumilta hienon Blogger Recognition Award -tunnustuksen, kera mielenkiintoisen haasteen. Sydämellinen kiitos tunnustuksesta ja kauniista sanoistasi, Leena! Haasteosuudessa kerrotaan, kuinka oma bloggaus alkoi ja annetaan ohjeita aloitteleville bloggaajille. 
Tein tämän saman jutun jo kesällä, mutta pieni kertaus tekee aina hyvää. Vastaukset ovat uusia. Täältä voit tsekata edellisen kerran mietteeni. 
Haastetta jaetaan tietenkin myös eteenpäin.



Kuinka kaikki alkoi:

Aloitin bloggauksen vuonna 2010 koruharrastukseni myötä. Samoihin aikoihin löysin kirjablogit, joiden innoittamana hilauduin vähitellen takaisin kirjojen maailmaan. 



 Niin, minulla oli tämä ihmeellinen 'kirjaton kausi', vaikka  lapsena ja teininä olin todellinen himolukija ja kirjaston suurkuluttaja (lähetänkin tässä lämpimiä ajatuksia erään sivukirjaston ihanalle kirjastotädille, joka suuren innostukseni huomattuaan alkoi laittaa uutuuskirjoja 'tiskin alle' ja ojenteli niitä minulle exclusively!
Sitten tapahtui muutos; varsinkin opiskeluaikana kaunokirjallisuus jäi taka-alalle ja tuo asiaintila pitkittyi pitkittymistään; hiljaisimpina kausina tartuinkin vuosittain vain muutamaan romaaniin. Pidän itseäni elävänä esimerkkinä siitä, että kirjablogeilla ja kirjabloggaamisella on merkitystä, sillä juuri te rakkaat bloggarikollegat saitte minut taas innostumaan lukemisesta. Kolmisen vuotta sitten mielessä alkoi muhia ajatus oman kirjablogin perustamisesta.

Lukemishistoriastani johtuen yhtenä bloggaamiseen liittyvistä unelmistani onkin ollut, että saisin omalla pienellä panoksellani houkuteltua kirjallisuuden pariin heitä, jotka ovat jostakin syystä menettäneet kiinnostuksensa kirjojen maailmaan, tai joilla ei ehkä ole koskaan ollut erityisempää suhdetta kirjoihin. Tahtoisin viedä itse kohtaamaani hyvää eteenpäin...


Ja sitten ne ohjeet aloitteleville...
Tuntuu siltä, että mitä kauemmin bloggaa, sitä vähemmän tuntee kykenevänsä antamaan ohjeita muille... Siispä lausun tähän vain yksinkertaisesti että nauti bloggaamisesta!
Tee blogistasi juuri sellainen kuin itse haluat, ja kirjoita juuri sillä tavoin kun hyvältä tuntuu. Oman mukavuusalueen rajoja kannattaa silloin tällöin kolistella, valita luettavakseen ja blogattavakseen kirjoja, joiden aihealueet tuntuvat itselle vierailta...

Iloa, nautintoa, itsensä haastamista. Siinä ehkä ne tärkeimmät...


Tällä kertaa ojennan haasteen 

7.12.2016

Hannele Mikaela Taivassalo: In Transit

Paikka. Lentoasema. Tila. Missä minä olen nyt, missä minä oikeastaan olen? Voisin olla missä tahansa, tämä on välilasku. Jokin maa, kaupunki. Ei mikään. Missä sinä olet? Jossakin muualla, vain sen minä tiedän. Olen kulkenut eteenpäin niin kauan, kääntynyt oikealle ja vasemmalle, kulkenut eteenpäin niin kauan etten enää muista, olenko matkalla pois sinun luotasi vai takaisin. Ehkä sinä kuljet kaiken aikaa minun lävitseni ja minä sinun lävitsesi, jatkuvaa kauttakulkua, in transit, transitio, ystäväni.
Toiset meistä... Toiset meistä kokevat elävänsä vain tietynlaisessa välitilassa liikkeessä, matkalla, kaivatessaan paikoista ja hetkistä toisiin paikkoihin ja hetkiin, Ikään kuin liike, halu ja pyrkimys jatkuvaan muutokseen olisi heille (tai meille, kuka sitten tähän klaaniin kuuluukaan) elämän ehdoton premissi ja pysähtyminen taas...

  Vaeltajasieluisen ihmisen sisin on altis ulkopuolisille määrityksille; kuinka helppoa olisikaan sanoa että tuosta ja tästä tuo sinun suunnaton levottomuutesi johtuu, että liikkeellä ollessasi torjut mielestäsi kaiken kipeän, sielua korventavan. Voisi myös tokaista että ikuinen vaeltaja se siinä pakenee elämänvalhettaan. Mutta vapaudennälkää ei voi koskaan analysoida pohjiaan myöten, siinä on jotakin sellaista, mikä pakenee (!) kaikkia määritelmiä.

   In Transit -romaanin päähenkilö Galadrielkin on vaeltaja. Nuori, vapaudenkaipuinen nainen on lapsesta saakka uneksinut lähdöistä ja matkallaolosta,  nähnyt unia pohjoisnapaa kohti vaeltavasta Fridtjof Nansenista, loputtomasta jäänsinisestä merestä ja silmänkantamattomista lumilakeuksista, vaaran tunteesta... Galadriel selailee ajat sitten vanhentuneita karttakirjoja ja turistioppaita, ja paljon myöhemmin hän seuraa vaellusviettiään, suorastaan heittäytyy sen johdettavaksi, pois kotikylästä ja kaikesta, mikä sitoo häntä tähän maahan, omaan historiaan ja sukuun.

  Seuraamme Galadrielia maanosasta ja kaupungista toiseen, ihmisestä toiseen... Galabriel ei osaa asettua, eikä tahdo. Hetkien mittainen onni on riittävää, hetkissä maailma näyttäytyy kauneimmillaan, puhtaana ja pilaantumattomana. Kun elo on asettumaisillaan määrättyyn suuntaan virtaavaksi, (tai kun joku uhkaa tehdä kotinsa Galadrielin sydämeen) on pakko päästä irti, pakko tehdä seuraava siirto,  hypätä koneeseen joka  hänet jälleen kerran uuteen välietappiin, vielä määrittelemättömään tilaan, jossa hän voi taas hengittää, jossa mahdollisuudet ovat yhä uudelleen täysin rajattomat ja rajoittamattomat. Taivassalo ei pysähdy pohtimaan syitä Galadrielin vaellusvimaan, mikä tuntuu ihan hyvältä kirjalliselta ratkaisulta: hän ei astu Galadrielin tielle, ei aseta hänelle tiukkoja päänsisäisiä kysymyksiä vastattavaksi (juuri niitäkö G vaeltaessaan  pakenee?), vaan antaa hänen vain lentää...

Mutta sitten, kaiken kiertämisen jälkeen...
..me hiljennämme vauhtia. Käännymme liittymästä sinisen kyltin kohdalta, jätämme valtatien valtaväyläisyyden ja ajamme kylään. Pitkin tietä joka on kaiketi vanha valtatie, miten mutkaisia ja kapeita ne olivatkaan,ajamme näiden talojen välitse toiseen maailmaan, toisella tavalla; talot ja kaarteet, epätasainen asfaltti ja kaikki nämä elämät saavat meidät hidastamaan vauhtia. 
        Tämä, jotta hidastettaisiin, pysähdyttäisiin.

 Galabriel palaa kotiin matkalta mukaan tarttuneen Muukalaisen kanssa, villiintyneen puutarhan ympäröimään keltaiseen taloon, kylään, johon ovat aikanaan palanneet myös isoisä Sem ja jo edesmenneen isoäidin sisar Vera. Ja he molemmat pääsevät kertomaan meille omat, erityiset tarinansa lähdöistä, valoisista kaupungeista, nuoruudesta ja vaikeista valinnoista. Niin, olemme jälleen yhden - todella kauniisti kirjoitetun - sukutarinan äärellä...

  Hannele Mikaela Taivassalon kerronta on kirkasta, vapaasti hengittävää, sellaista, jota oikein mielellään unohtuu lukemaan sohvannurkkaan siihen saakka kunnes ilta hämärtyy ja on noustava sytyttämään lamput...
Kirja on kaunis, ja sujuva: mikään hankaa vastaan, mikään ei aiheuta ristiriitaa eikä mielenkuohua, sanat solahtavat lukijaan kuin vapaana kulkeva vesi. Aika näyttää jättääkö  tämä tyylikkäästi toteutettu romaani minuun pysyvämpiä muistijälkiä vai jatkaako se matkaansa in transit. 

Romaanista myös täällä: Donna Mobilen kirjatKirja vieköön  Reader why did I Marry him?, Tekstiluola, Täysien sivujen nautinto, ja  Ullan luetut kirjat.



Hannele Mikaela Taivassalo: In Transit (In Transit, 2016)
Teos & Förlaget 2016
Suomentanut Raija Rintamäki
Alkuperäiskieli: ruotsi
Arvostelukappale. Kiitokset kustantajalle

30.11.2016

Mo Yan: Punainen durra

Kiinalaisen Mo Yanin vahva, värikkäitä ihmiskohtaloita ja elämää, sotaa ja rakkautta vyöryvä sukueepos vie lukijansa 1930-luvun lopulle, aikaan, jolloin Kiinassa käytiin Japanin hyökkäyksestä alkanutta ja yhä brutaalimmaksi käyvää Kiinan-Japanin sotaa.

  Kohtaamme kaksi sukupolvea ja vielä kolmannenkin, sen joka vetäytyy sivustaseuraajaksi ja toimii tarinan kertojana, sen joka päättää lähteä tutkimaan isovanhempiensa ja vanhempiensa vaiheita Koillis-Gaomiin, haluaa palata vielä kerran sinne minne juuret johtavat.
Kolme sukupolvea siis, ja yksi maankuulu viinatislaamo, yksi hulluakin hullumpi  rakkaustarina, yksi kirottu sota ja kaiken taustalla silmänkantamattomiin ulottuvat durrapellot, jotka kasvavat kuin itsestään ja jatkavat olemassaoloaan vielä senkin jälkeen kun... Pellot punaiset kuin syvin rakkaus tai veri, joka noille pelloille aikanaan vuodatetaan.  Väri, joka ennen merkitsi onnea, vaurautta ja voimaa saa tässä tarinassa kokonaan uuden merkityksen...

  Tarinamme alkaa eräästä kohtalokkaasta kohtaamisesta matkalla läpi viiltävälehtisten durrapeltojen... Nuorta, onnelliseen ja helppoon elämään tottunutta Dai Fengliania ollaan kantamassa kohti miehelää, kohti järjestettyä avioliittoa spitaalia sairastavan ja jo haudan partaalla roikkuvan miehen kanssa. Vasta 16-vuotias Dai Fenglian tuntee kulkevansa kohti kuolemaansa itsekin, kunnes kohtalo puuttuu peliin nuoren, villisydämisen Yu Zhan'aon hahmossa. Onni kääntyy, Dai Fenglianin ja tulevan rosvopäällikön ja komentajan Yu Zan'aon elämät kietoutuvat yhteen kuin kypsän durran varret.  Viinatislaamo kokee vallanvaihdoksen, uudet tuulet puhaltavat, uutta elämää syntyy. durrapellot lainehtivat punaista kultaa... Sitten saapuvat japanilaiset.
Ja japanilaisten jälkeen villiintyneet, nälkäiset koirat...

  Kuten kaikki sodat, myös Dai Fenglian ja Yu Zan'aon kohtaama sota on epäinhimillinen, brutaali, kertakaikkisen hohdoton ja turha. Sota muuttaa ihmisen,  se tappaa hänet vaikka ei veisi henkeä. Mo Yanin kerronta kylmää lukijan sisintä: väkivalta iskee kyntensä kaikkialle ja on pian niin rutinoitunutta, että sen vaikutuspiiriin joutunut ihminen  kokee aina jonkinasteisen sisäisen kuoleman. Juuri tämän seikan havaitseminen  hämmensi ja ravisteli minua eniten: mitä tapahtuu ihmiselle, jonka elinympäristössä väkivalta ei enää poikkeus vaan sääntö? Miten paljon maailmassa onkaan heitä, jotka joutuvat syntymään, kasvamaan, elämään ja kuolemaan olosuhteissa, joissa väkivaltaisen kuoleman toistuva näkeminen on vain yksi arjen perusprinsiipeistä... Mo Yan kuorii sodan yltä kaiken  hohdon ja romantiikan eikä nosta yhtäkään henkilöhahmoaan sankarin asemaan. Sota tuottaa vain ja ainoastaan uhreja, ei koskaan kunniaa.

  Hämmentävää on se, kuinka paljon kauneutta ja kontekstiinsa nähden hiukan järkyttävältäkin tuntuvaa huumoria Punaiseen durraan sen sisältyy. Kauneus ja nauru hehkuvat sodan rumuutta vasten lämpiminä ja vahvoina, kuin yksinkertaisin siveltimenvedoin piirrettyinä. Mo Yanin funktionaalinen, satiiritilkkasilla maustettu kerrontatapa ihastutti minua valtavasti samaan aikaan kun podin totista tuskaa romaanin väkivaltakohtauksia lukiessani. Syntyi sisäinen ristiriita, minkä koen pelkästään positiiviseksi merkiksi siitä, että tulen muistamaan lukemani vielä pitkään...

  Vuonna 1955 syntyneen, Nobelilla palkitun Mo Yanin Punainen durra antoi minulle taas uusia, hienoja näkökulmia Kiinan lähihistoriaan ja kulttuuriin, jotka ovat minulle vielä Suuri Tuntemattomuus. Ymmärrys kasvaa pisaroittain, olen kuullut joskus sanottavan ja siihen uskon minäkin.  Punainen durra kuului kirjasyksyni odotetuimpiin, eikä intuitioni pettänyt: vaikka hyppäsin Mo Yanin johdattamana kauas mukavuusalueeni ulkopuolelle, olen onnellinen siitä että uskalsin tarttua teokseen.

  Romaanin takakansi tietää kertoa, että Mo Yan on oikealta nimeltään Guan Moye. Mo Yan on kirjailijan taiteilijanimi, joka tarkoittaa 'älä puhu'. Nimi muistuttaa virallisen Kiinan pyrkimyksistä kontrolloida taiteilijoiden ja yhteiskunnallisten aktivistien ilmaisunvapautta.
Mo Yanilta on suomennettu Punaisen durran lisäksi myös romaanit Seitsemän elämääni (Otava 2013)  Viinamaa (Otava 2014), jotka kumpikin nousevat nyt lukulistalleni.

Toivoisin kovasti, että tämä teos saisi osakseen enemmän blogisavuja.


Mo Yan: Punainen durra (Honggaoliang jiazu, 1987)
Otava 2016
Suomentanut Riina Vuokko
Alkuperäiskieli: kiina
Arvostelukappale. Kiitokset kustantajalle.

21.11.2016

Sjón: Valaan suusta


Niin siinä kävi taas että islantilaisen Sjónin (Sigurjón ”Sjón” Birgir Sigurðsson) onnistui kiepahuttaa minut jo toistamiseen pikkusormensa ympäri. Edellisen kerran hän vei minua rusettimutkalle romaanillaan Poika nimeltä Kuukivi (Like, 2013), jonka luin pari vuotta sitten hetken mielijohteesta; tuohon saakka minulle tuntemattomana pysytelleen kirjailijan teoksen nimi houkutteli, ei vähiten siksi että kuukivi sattuu olemaan yksi kauneimmista tietämistäni korukivistä. Vaikka sittemmin kävi tietenkin ilmi että eihän romaanissa kivistä puhuttukaan vaan ihan jostain muusta...

Se oli ihastusta ensi sivuilta. Rakastuin Sjónin uniikkiin tapaan kirjoittaa, siihen millä tavalla hän luo arkitodellisuuden näkyväksi, värittää sen toisista maailmoista ja kaikkeuksista peräisin olevin sävyin niin että lukija näkee kaiken kuin uutena, jollakin erikoisella tavalla kirkastettuna. Vaikka Poika nimeltä Kuukivi oli monin paikoin myös rankka lukukokemus, se jätti jälkeensä unohtumattoman, hyvän muiston.

  Tämä tänä syksynä suomennettu Valaan suusta -romaani sitten vain entisestään syvensi aiempia tunnetilojani. Teos vie lukijansa 1600-luvun alkupuolen Islantiin, vanhan ja uuden ajan mielenkiintoiseen solmukohtaan, jossa ensiaskeliaan ottava nykyaikainen tieteellinen maailmankuva, ikiaikaiset uskomukset ja kristinuskon katoliset ja protestanttiset suuntaukset taistelevat paikasta pohjoisen auringon alla. Eletään epävarmuuden vuosia, noitavainot roihuavat Pohjolassa kiivaimmillaan, uskonsodat eivät ota loppuakseen, väkivalta ja sairaudet korjaavat ihmisiä kuin viljaa. Valistuksen aika on tulossa, mutta vielä eivät airuet soi, eivät ainakaan niin että ne tavallisen kansan korviin saakka kuuluisivat...

 Tähän historian solmukohtaan on sattunut syntymään myös romaanin nimihenkilö, Jónas Pálmason, jolle tiedonhalu ja kertakaikkinen uteliaisuus kaikkea olevaista kohtaan koituu kohtaloksi. Jónasin lisänimi Oppinut kertoo kaiken ja on vallanpitäjille lopulta liikaa: lapsuudestaan lähtien hän on imenyt itseensä tietoa kuin pieni sieni ja pääsee jo hyvin varhaisessa vaiheessa kiertämään kylillä parantajan ja tietäjän roolissa. Jónas on todellinen renessanssi-ihminen, hänessä yhdistyvät lääkäri, luonnontieteilijä, kansanparantaja, runolaulaja, näkijä, filosofi ja taiteilija. Miehen voimakas persoona ja kirkas äly muodostavat valtaapitäville lopulta uhan, josta on päästävä eroon: hänet tuomitaan noituuden harjoittamisesta ja karkotetaan autiolle Gullbjarnareyn saarelle täydelliseen yksinäisyyteen. Rangaistus on uteliaalle, tiedonhaluiselle ja tieteitä seuraavalle Jónasille pahin mahdollinen...

  Autio saari on mielenkiintoisella tavalla kaksijakoinen paikka: Gullbjarnareyllä ei ole mitään ja samaan aikaan siellä on läsnä koko olevaisuus. Kokonaisen maailman löytäminen yhdestä paikasta, kuvaannollisesti yhdestä hiekanjyväsestä, oli minulle yksi tämän romaanin mielenkiintoisimmista ja merkittävimmistä teemoista. Yhteisöstään hyvin julmalla tavalla eristetyksi joutunut Jónas kasaa ylpeytensä rippeet ja ryhtyy  kertaamaan erikoislaatuista elämäänsä, kuuntelijoinaan muutama saarelle eksynyt eläin, ilman haltijat ja alati muotoaan muuttava meri. Todellisuus ja yhä hurjemmiksi käyvät näyt sekoittuvat toisiinsa ja synnyttävät yhä uusia maailmoja, harhakuvitelmiako vain vai näkyjä jostain toisesta maailmasta, vielä tulevasta? Valaan suusta -romaania voi lukea kuvauksena ihmismielen vähittäisestä musertumisesta, mutta kyllä - haluan nähdä Jónasin tarinassa myös muita, syvempiä ja samalla valoisampia, voimaannuttavia tasoja,.

   Kaikki on muutoksessa, kaikki syntyy uudelleen, pienin yksityiskohta toistaa kokonaisuutta niin kuin pieni aalto toistaa korkealla kumottavan kuun kuvajaista. Jónasin saari on kuin muinainen alkujumala Gaia, maan alku, joka synnyttää maailman uudelleen ja uudelleen, ja kaikki tapahtuu nyt ja tässä, silmiemme edessä...

   Luoja sentään, miten hienosti Sjónin teos sitoo yhteen 1600-luvulla vallinneet maailmankäsitykset, erään todellisuudessakin eläneen miehen kohtalokkaan elämäntarinan, uskonnot, filosofian, luontorakkauden, yhtä hyvin kuin vasta vuosisatoja myöhemmin ilmoille putkahtavat kehitysteoriatkin...
Minä heilun ja taivun tuulen mukana kuin ruohonkorsi, jotta se ei pysty kaatamaan minua kumoon... --- Kuuluu ujellusta, kirkumista, hyräilyä, valitusta, itkua ja vihellystä... Kuuluu eläinten ja ihmisten ääniä, kokonaiset kuorot laulavat, kokonaiset laumat huutavat nimeään... Mikä äänitaideteos... Ikään kuin itätuuli kantaisi luokseni kaikki maailman äänet yhtä aikaa ja sekoittaisi surullisimmat yhteen iloisimpien kanssa... --- ... pohjoisessa merestä kohoaa laskuveden aikana pieni saari, jonka läpi kulkee tunneli... Hän avaa suunsa ammolleen, sulloo suunsa täyteen pilviä, tunkee niitä poskiinsa, kurtistaa kulmansa, syöksyy alas saarelle ja asettaa suunsa sen itäpuolelle... Hänen nimensä on Euros... Ja hän puhaltaa... Ja soittaa... Ja puhaltaa...
Majakka maailman laidalla...
         Täällä minä seison jalat tutisten ja kuvittelen olevani melkein suuri...


Romaanista on blogannut myös Kirjasähkökäyrän Mai.


Sjón: Valaan suusta (Rökkurbýsnir- skáldsaga, 2008)
Like 2016
Suomentanut Tuomas Kauko
Alkuperäiskieli: islanti
Arvostelukappale. Kiitokset kustantajalle

11.11.2016

Hanna Weselius: Alma!

Miksi musikaalisesti lahjakas, säveltämistä rakastava Alma Mahler ei sävellä?
Miksi nuori naiskuvataiteilija hukkaa energiansa, jumittuu kelpaamattomuutensa ja epävarmuuksiensa miettimiseen sen sijaan että keskittyisi työhönsä, uppoutuisi sydämensä kyllyydestä taiteensa tekemiseen?

Mikä meitä naisia ajaa yhä uudelleen ja uudelleen katselemaan ja itseämme ja toisiamme, valintojamme ja tekemisiämme ulkopuolisin ja toisinaan peräti tuomitsevin silmin ? Eikö riitä, että ympäröivä maailmamme tekee sen puolestamme?

 Näiden teemojen ympärillä pyörii Hanna Weseliuksen monisärmäinen ja fragmenttimainen esikoisromaani, joka kietoo yhteen kolmen naisen tarinat sadan vuoden aikajänteellä. Weselius kirjoittaa räiskyvästi, miltei tulikivenä kipunoiden. Hän käsittelee aihettaan ilahduttavan rohkeasti, vailla silkkistä häveliäisyyttä, tuo esiin sen, mistä usein vaieta; asenteet naissukupuolta kohtaan ovat yhä vieläkin kuin kivikaudelta ja pahinta on, että myös me naiset itse saatamme vahvistaa noita asenteita: käytämme niitä paitsi toisiamme myös itseämme vastaan, useimmiten tosin tiedostamatta.

 Weselius tuo näyttämölle kolme naista, joista ainakin kaksi tuntuu elävän omassa, erillisessä kuplassaan vailla todellista yhteyttä maailmaan, saati omaan itseensä. Voisivatko nämä naiset ymmärtää toisiaan, toistensa vaikuttimia ja kohtaloita? En tiedä, onko Weseliuksen agendana ollut tämä, mutta ainakin itse aloin miettiä Alma!:a lukiessani naisten välistä solidaariutta ja sen tärkeyttä.

  Kohtaamme säveltäjä Gustav Mahlerin vaimona tunnetuksi tulleen Alman kotiinsa jumittuneena tuijottelemasta ikkunoista tyhjin katsein... Elämä on kutistunut kodin kokoiseksi, aika tiivistynyt niihin harvoihin, lyhyisiin tuokioihin joina kuuluisa mies malttaa jättää toisaalla tapahtuvan 'todellisen' elämän ja suvaitsee - ehkäpä pikaisena anteeksipyyntönä? - pistäytyä kotona. Alman oma elämä on pysähtynyt, piano jää koskemattomaksi, säveltäminen ei tule kyseeseen, vaikka taitoa ja intohimoa riittäisi..Alma, oi Alma, miksi tyytyä näin vähään kun tarjolla on koko maailma. Katso, miehesi Gustav on jo tarttunut siihen, mikset siis sinäkin, senkin strutsinsulkainen struudelini...

Sata vuotta myöhemmin nuori suomalainen taiteilija tarpoo Helsingin pakahduttavassa, valoisassa keväässä oikeutusta omalle olemiselleen ja taiteentekemiselleen... Oman tien löytäminen on yhtä vaikeaa kuin Almalle, kummatkin ovat juuttuneet ympäristön heille asettamiin olemisen raameihin, kummallakaan ei ole voimia potkaista itseään niistä ulos. Eipä aikaakaan kun lukijan jo tekisi mieli (Weseliuksen tarinaan kehittelemän  kaikkitietävän ja hyvin kipakan sivutarkkailijan tavoin) potkaista naisia persuuksiin:herätkää ja toimikaa, te itseenne käpertyneet luuserit!

 Weselius näyttää kerrassaan ovelasti, kuinka helppoa sanoilla on piiskata, alistaa, tehdä kohde kertaheitolla arvottomaksi. Weseliuksen luoma sivustaseuraaja (nainen muuten  hänkin) katsoo sadan vuoden takaista, keski-ikäistyvää Almaa ja suorastaan seivästää hänet sanoillaan. Kuinka helppoa onkaan nähdä maailma mustavalkoisena, kuinka helppoa on arvottaa toisen tekoja ja tekemättä jättämisiä omasta näkökulmastaan...
Kertojaääni tuskastuu: Alma, sinä suurisilmäinen, mukavuudenhaluinen lehmä, silkkiin kiedottu strutsinsulkainen struudeli, joka barrikadien ja taistelun sijaan ajauduit mihin ajauduit, lopulta miehen sylistä toiseen, eikö sinusta todellakaan muuhun ollut? Julmia osaamme olla suuressa vihassamme, jota tunnemme alistuvaa ja mukautuvaa ihmisluonnetta kohtaan. Kuka se sanoikaan, että helvetissä on erityinen paikka niille naisille, jotka auttamisen sijaan alentavat toisensa...

Weseliuksen kolmas naishahmo on Alman ja Ainon vastinpari, juristi,joka päivisin pelastaa julmien miesten kynsiin jättäytyneitä naisia ja elää vapaa-ajallaan itsetietoista, omavoimaista elämää. Weselius rakentaa romaaniinsa tehokkaita kontrasteja, jotka toimivat yllättävästi ja saavat selityksensä viiveellä. Juristi on vapaa, hän on se, jolla olisi mielestäni voimaa nousta naisia ympäröivän asenneilmaston yläpuolelle, mutta tekeekö hän niin...

Alman, Ainon ja juristin tarinoiden lomiin Weselius luo viiltäviä katsauksia ympärillämme avautuvaan maailmaan... Mukaan ovat päässeet Nigerian yössä siepatut 129  koulutyttöä (vai oliko heitä sittenkin 132 (!) ), tornitalon seinään liimattu kolmemetrinen, aina vieteltäväksi valmis bikininainen, eräs julkkistanssijatar, josta me kaikki olemme varmasti sanoneet (ainakin hiljaa mielessämme) oman mielipiteemme... Elämme yhä vieläkin maailmassa, jossa nainen tulee määritellyiksi ja arvioiduiksi päivittäin kymmeniä, ellei satoja kertoja kaikilla muilla paitsi rakentavilla ja rakastavilla tavoilla. Maailmassa, jossa naisten tulisi tukea toinen toistaan, ehdoitta.

Rakastuin Weseliuksen kerrontaan, siihen tapaan, jolla hänen tekstinsä elää ja loiskuu iloisesti yli äyräiden. Kirjan loppukaneetti sai minut muuten suorastaan hykertelemään lukijaonnesta. Kotoiselle kirjallisuustaivaallemme on syttynyt jälleen uusi, rohkea ja valoa kantava tähti. Toivon, että Weselius jatkaa kirjoittamistaan, sillä tahdon lisää tätä hyvää!

Alma!-romaania on luettu myös täällä: Kirjan pauloissaP.S. Rakastan kirjoja, Pieni kirjasto,  Reader, why I marry him Tuijata. Kulttuuripohdintoja ja Täysien sivujen nautinto,

Weselius voitti romaanillaan vuoden 2015 Kirjan vuoden kirjoituskilpailun. Teos pääsi myös Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkintoehdokkaaksi. Voittaja julistetaan ensi keskiviikkona, 16. päivä kuluvaa kuuta.


Hanna Weselius: Alma!
Wsoy 2016

3.11.2016

Mihail Šiškin: Kaunokirjoituksia

Venäläissyntyisen, tätä nykyä Sveitsissä asuvan Mihail Šiškinin edellinen suomennos Neidonhius nousi viime vuonna lukemieni ulkomaisten romaanien kärkipaikalle. Teos oli haastava  ja samalla täydellinen, unohtumaton lukukokemus.
Odotin Šiškinin tänä syksynä suomennettua kirjoituskokoelmaa sielu innosta (ja vähän pelostakin) väristen: minkälaiseen Odysseiaan Šiškin minut Kaunokirjoituksillaan johdattaisi...

  1961 syntynyt Šiškin on eittämättä yksi kiitetyimmistä ja tunnetuimmista venäläisistä nykykirjailijoista. Hän on valloittanut lukevien ihmisten sydämiä maailmalla - ja parin viime vuoden aikana myös täällä Suomessa: Šiškinin vierailu viime vuoden Helsinki Lit -festivaaleilla  esitteli meille vaatimattoman ja itsenäisesti ajattelevan kirjailijan, joka kantaa selässään Pegasoksen siipiä...   Linkin takaa löytyvässä keskustelussa Šiškin kertaa ajatuksiaan  Venäjän nykytilanteesta ja historiasta, ja pohtii sellaisenkin ihmeellisen ilmiön kuin  'venäläisen sielun' olemusta.

  Yhdeksän kirjoituksen Kaunokirjoituksia-kokoelma sisältää sekä novelleja että esseitä. Useammin kuin kerran kategoriat menevät myös ihanasti sekaisin, eli  Šiškin vapauttaa itsensä ja tekstinsä (ymmärrykseni mukaan hänelle hyvin luonteenomaisesti)  kaikenlaiselta lokeroinnilta ja kategorisoinnilta.
Tekstin vapaus ja kokeilevuus tulivat hänen kohdallaan tutuiksi jo Neidonhiuksessa, mutta tällä kertaa lukukokemus sujuvampi, jopa niin että aluksi hämmennyin: olenko sivuuttamassa nyt juuri jotakin tärkeää, jotain mitä en nyt vain huomaa? Tästä syystä lupasin itselleni palata kokoelmaan vielä uudemman kerran, sillä toisinaan käy niin, että luettavan todellinen sisältö avautuu vasta uusintakierroksilla ja ajan kanssa.

  Lukukokemuksesta uhkasi siis tulla edellistä Šiškiniäni lempeämpi, seestyneempi... Nautin hänen tekstistään niin kuin nautitaan helteisen iltapäivän huumaavasta tunnelmasta. Ja sitten - kaikeksi onneksi ja autuudeksi -  juuri kun olen vajoamaisillani venäläisen sielunmaiseman loputtomiin, autioihin ja aavoihin syvyyksiin, tulee käänne, tulee herätys: tekstiin kätketyt terävät oivallukset sivaltavat ilmaa kuin salamat...

  Useissa kirjoituksissaan Šiškin muistelee lapsuuttaan ja nuoruuttaan Moskovassa, palaa sukunsa historiaan ja omiin elämänvaiheisiinsa: mikä teki tästä nuoresta, ehdan neuvostokasvatuksen saaneesta opettajaäidin pojasta kirjailija Mihail Šiškinin? Millaista on elää ja kasvaa kahden todellisuuden välillä, oppia elämään puolielämää uskonsa ja ajatustensa vastaisesti? Mikä veti nuoren miehen ajatuksia toiseen suuntaan?
He opettivat meille valhetta johon eivät itse uskoneet, koska rakastivat meitä ja halusivat meidän selviytyvän. He tietenkin pelkäsivät sanovansa vääriä sanoja, mutta vielä enemmän kuin omasta puolestaan he pelkäsivät meidän puolestamme. Maassahan käytiin kuolemanvakavaa ottelua sanoilla. Oli käytettävä oikeita sanoja ja vältettävä vääriä. Kukaan ei ollut vetänyt rajaa niiden välille, mutta jokainen tunsi sisimmässään sen rajan...
Sanoihin ja kieleen Šiškinillä on erityislaatuinen, ristiriitainenkin suhde. Kieli on ollut hänen vihollisensa, ystävänsä ja rakastettunsa, se on kaikki mitä on ja vielä enemmän. Kieli voi yhtä hyvin erottaa kuin yhdistää meitä,  Šiškin sanoo, ja voi kuinka oikeassa hän onkaan... Miten voi sanoittaa asioita, joille ei sanoja löydy? Entä miten käy, kun sanojen merkitys katoaa, kun muoto voittaa sisällön ja ymmärryksen?

 Jotta kieli eläisi, sen ja käyttäjän välisen suhteen täytyy olla jatkuvassa käymistilassa, Šiškin tuntuu ajattelevan. Kirjailijan lähtö Sveitsiin muuttaa tuota suhdetta jopa niin radikaalisti että kirjoittamistyön perustuksetkin kolisevat: Venäjällä aloitettu romaani on purettava osiin ja rakennettava uudelleen, samalla tavoin kun suhde äidinkieleen on rakennettava uudelleen. Šiškin avaa kirjoitusprosesseihinsa liittyviä teemoja mielenkiintoisesti ja hämmentävän avomielisesti. On ihanaa ja lohdullista havaita, että kirjoittaminen on hänenlaiselleen mestarikirjoittajallekin jatkuvaa itsensä testaamista, epäilemistä, rajojen ylittämistä, etsimistä - ja löytämistä...

  Kokoelman aiheet liikkuvat vapaasti ajassa ja paikassa. Seuraamme Šiškiniä lapsuudesta aikuisuuteen, äiti Venäjältä maailmalle ja takaisin. Fakta, omaelämäkerrallisuus ja fiktio vuorottelevat, henkilöt ja aikakaudet vaihtuvat: Sveitsin (pilvisen) tähtitaivaan alta siirrymme  1800-luvun lopun Venäjälle, missä nuori nainen riutuu aatteen palon ja rakkauden välillä, kohtaamme kohtalon runteleman oikeuden kirjurin, joka pakenee todellisuutta kirjainten kauneuteen... Seuraavassa hetkessä hyppäämmekin jälleen nuoren Šiškinin olkapäälle seuraamaan hänen vaivihkaista heräämistään  kirjailijuuteen, siihen paljaaseen, itsenäiseen ja järjestelmistä vapaaksi pyristelevään kokemisen ja näkemisen tilaan, josta me hänet parhaiten tunnemme...
Kiitos, tämä matka oli ilo.

Suuret kiitokset myös teoksen suomentajalle, upealle ja armoitetulle sanataiturille Vappu Orloville. Olet helmi!
Ja kaikki sulautuu yhdeksi kokonaisuudeksi: niin tampillinen takki kuin Bobby Clarken hampaaton hymy, niin Robert Walserin lumihanki kuin se hajonnut bussi nro 77, joka kerran ei päässyt Dorogomilovskajalle asti, niin että me päädyimme talsimaan lätäköissä. Ja minä, joka nyt näpytän läppärilläni näitä sanoja. Ja se joka lukee nyt tätä riviä...

Mihail Šiškin: Kaunokirjoituksia 
WSOY 2016
Suomentanut Vappu Orlov
Arvostelukappale. Kiitokset kustantajalle

31.10.2016

Missä se kirjabloggari luuhaa?

Tänään päättyvä lokakuu oli omalla kohdallani erikoinen kirjakuukausi. Kirjajuttuja syntyi yllätyksellisen vähän ja lukeminenkin on vähentynyt: nukkumaan mennessä olen napannut mukaan vain piirustus/luonnoslehtiöni. En kuitenkaan huolestu, sillä kirjat kuiskailevat. Eilen illalla aloitin uuden romaanin ja tuntuipa se hyvältä...

Kirjabloggari luuhaa korumaassa ;)


Niin, ja Kirjamessutkin menivät taas ohi, Turun messuilla sentään käväisin, mutta vain 'turistina'...

On ollut tarve pitää hetki luku/kirjoitustaukoa, tarve tehdä enemmän jotakin näkyvää ja konkreettista, tehdä enemmän käsillä ja siksipä olen tällä hetkellä pyyhkimässä pölyjä toisesta rakkaasta harrastuksestani. Ihanaa on se, että tällainen aaltoliike erilaisten kiinnostuksenkohteiden välillä on mahdollista - ja sallittua.

Kirjajutut jatkuvat ensi kuussa. Olen juuri aloittanut  kiinalaisen Mo Yanin Punaisen durran, joka tuntuu jo alkulehdillään vetävän lukijaa puoleena magneetin lailla. Ihanat  Mihail Šiškin ja Sjøn on luettu (ja tykätty), heistä lisää ihan piakkoin.
Yllä näkyvät teokset kuuluvat tällä erää viimeisiin pyytämiini arvostelukappaleisiin. Näiden loistavien lukukokemusten jälkeen keskityn omista kokoelmistani löytyviin hieman vanhempiin kirjahelmiin. Arvostelukappaleeton kausi jatkunee ainakin muutaman kuukauden.

Niin ja hei: Tieto-Finlandiaehdokkaat on valittu. Suureksi ilokseni mukaan pääsi myös tämän vuoden tietosuosikkini Kimmo Ohtosen Karhu. Voimaeläin. Listalta löytyy muutakin tuttua: Vesa Heikkisen ja Tapio Pajusen Kansalaistaito. Miten politiikkaa voi ymmärtää jos sitä voi ymmärtää? on hykerryttävä ja ajatuksia antava lukupaketti. Kuuden kirjan listaan voi tutustua esimerkiksi Ylen uutissivuilla.


23.10.2016

Antti Tuomainen: Veljeni vartija


Hienon Mies joka kuoli -romaanin jälkeen oli aivan pakko tarttua Antti Tuomaisen aikaisempaan tuotantoon. Lukulaitteelta löytyi vuonna 2013 ilmestynyt Veljeni vartija, joka yhä vain syventää rakkauttani Tuomaisen omintakeiseen tapaan kirjoittaa dekkareita. Kuinka sulavasti, luontevasti hän yhdistääkään rikoksen ilmaisunsa runolliseen keveyteen - siinä varmastikin piilee hänen teostensa taika ja voima. Ja sitä paitsi, näen Tuomaisen teokset ennen kaikkea taitavasti kirjoitettuina romaaneina, en niinkään dekkareina...

Tällä kertaa Tuomaisen kerronnassa on lyyrisyyden lisäksi mukana myös jotakin kaurismäkiläistä, sitä niin kovin  suomalaista tapaa kertoa asioita vähillä, lakonisiksi naamioiduilla lauseilla ja hiljaisuuksilla.  Nämä hiljaisuudet - senhän me jos ketkä tiedämme - sulkevat sisäänsä kokonaisia ihmiskohtaloita ja maailmoja - tonnikaupalla sanatonta, sielunpohjia viiltävää tunnetta...

Isoäiti kulki tapaamishuoneeseen kahdeksan tai yhdeksän teräsoven läpi. Aluksi isoäiti laski, mutta ovia tuli aina lisää, ja se kyllästyi, niin kuin aina ennenkin.
Isoisä oli laihtunut. Se oli edelleen jäntevä, jopa lihaksikas, ikäisekseen voimakkaan oloinen, mutta jotain kuihtunutta siinä oli, ja isoäiti näki sen.
Isoäiti epäröi hetken, mutta istui sitten, veti metallijakkaran alleen ja katsoi isoisää silmiin.
Minä otan sen eron nyt, sanoi isoäiti.
Ymmärrän, totesi isoisä.
Ei tämä oikein käy päinsä.
Ei.
Raskasta molemmille.
On.
Haluatko sanoa jotain.
Haluan.
Sano nyt, tämä on viimeinen kerta. Isoisä katsoi isoäitiä silmiin, niin syvälle kuin itkemättä osasi.
Anteeksi, se sanoi.

  Veljeni vartija on tarina isistä ja pojista, rikoksista, kunniasta - ja kaiken yli käyvästä rakkaudesta; teoksessa sivutaan siis pitkälti samoja teemoja kuin viime vuonna ilmestyneessä Kaivoksessa. Tällä kertaa saamme seurata kolmen sukupolvea käsittävän miessarjan varsin möykkelikköistä elämänpolkua, joka kääntyy kohtalon ohjaamana lain nurjalle puolelle, vaikka kaikilla tämän tarinan miehillä, isällä, pojalla ja kahdella pojanpojalla, tuntuisi olevan sydäntä ja kunniantuntoakin vaikka muille jaettavaksi. Aina elämän palikat eivät vain osu kohdilleen niin kuin haluaisi.

Tarinaa kertoo pojanpoika, Klaus, joka pyrkii ottamaan etäisyyttä sukuhistoriaansa: Klaus haluaa elättää itsensä ja kaivopuistolaiseen elämäntyyliin tottuneen vaimonsa 'rehellisenä kiinteistönvälittäjänä', mutta kirkasotsainen pyrkimys kaatuu pomon hämäriin bisneksiin.  Klausin huolellisesti ympärilleen rakentama maailma alkaa murtua  kun hän huomaa avioliittonsakin olleen suurimmaksi osaksi vain liiketoimi. Samaan aikaan hän saa huomata veljensä astuneen 'isäinsä teille'. Klausin on kohdattava elämä uudelleen,, lakattava pakenemasta omaa historiaansa. Ja mikä tärkeintä; hänen on pelastettava veljensä...

Klausin tarinan rinnalla kulkevat hänen isoisänsä ja isänsä groteskit ja samaan aikaan surua tuottavan uskottavat elämäntarinat. Tässä teoksessa ihmiskohtaloita valaisee kuitenkin huikaisevan kirkas optimismi; ihminen voi säilyttää arvonsa ja arvokkuutensa, olivatpa olosuhteet sitten millaiset tahansa. Onko tämänkaltainen ajattelu tosielämässä aina mahdollista, se jää tietenkin lukijan pähkäiltäväksi. Minä tahdon uskoa...


P.S. Kahdensadan blogatun kirjan rajapyykki rikkoutui viime viikolla. Olisi siis  aika järjestää Sata kirjaa -lukija-arvonta. Omavaltaisella päätökselläni siirrän arvonnan joulunalusaikaan...


Antti Tuomainen: Veljeni vartija
Like 2013

15.10.2016

Antti Tuomainen: Mies joka kuoli


Viime syksynä rakastuin Antti Tuomaisen Kaivokseen. En ollut koskaan ennen lukenut yhtä kaunokirjallista, kerronnaltaan jopa runollisuuteen taipuvaa dekkaria. Tuomaisen taiturimainen ote ja Kaivoksen tyylillinen yllättävyys nostivat hänet heti kotimaisten lempikirjailijoideni joukkoon.

  Tänä syksynä Tuomainen yllättää minut uudelleen. Äskettäin ilmestynyt Mies joka kuoli -teos esittelee lukijoille hiukan erilaisen, aiempaa rennompiotteisen kirjailijan: tunnelma on nyt toinen, kerronnasta löytyy runsain määrin ihanan takapotkuista mustaa huumoria. Meno on tässä uutuudessa niin lentävää ja niin täynnä maukkaita tilanteita ja absurdia toimintaa, että kirjaa on ihan oikeasti vaikea päästää käsistään ennen loppuhuipennusta. Eräs bloggaajakollega on antanut tämänkaltaisille, lukijan heti mukaansa tempaaville kirjoille mainion ja erittäin kuvaavan nimen Lukusukkula. Kun kirja päättyy, sen tahtoisi lukea heti uudelleen tai ainakin saada luettavakseen jotakin samantyylistä, kieli poskessa kirjoitettua...

 Palaako Tuomainen tämän kirjan myötä 'juurilleen', johonkin sellaiseen, jota on nähty jo hänen aiemmassa tuotannossaan vai onko kysymyksessä uusi harppaus hirtehisellä huumorilla höystetyn kerronnan puolelle, kas siinäpä kysymys, johon en vielä vastausta tiedä, mutta josta aion ottaa selvää ihan pikapuoliin: teokset Tappaja toivoakseni (2006), Veljeni vartija (2009) ja Synkkä kuin sydämeni (2013) odottelevat jo lukulaitteella.

  Mies joka kuoli kertoo tarinan keski-ikään ehtineestä sieniyrittäjä Jaakko Kaunismaasta, joka saa kuulla joutuneensa pitkäaikaisen, pirullisen ovelan myrkytysmurhan uhriksi. Käytännössä Kaunismaan pitäisi jo kuollut, mutta kuin kohtalon oikusta hän sinnittelee yhä elävien kirjoissa. Loppu häämöttää, mutta ennen sitä hänen on selvitettävä monta käytännön asiaa ja tehtävä tilinsä selväksi elämän ja kuoleman kanssa, mutta kaikkein tulisimpana vastaustaan vaatii kysymys: kuka Jaakko Kaunismäen murhasi?

 Mustan huumorin ja kiihkeänä etenevän dekkarimenon lomasta löydän ilokseni paljon myös niitä hiljaisia kauniita hetkiä, joihin rakastuin Kaivoksessa. Tuomainen yhdistelee erilaisia tyylilajeja taiten.

En vilkuile taustapeiliin, lennätän vasenta kättäni auton ikkunasta niin kuin viimeksi lapsena. Aamu on lämmin, käsi kuin siipi, joka hakee ilmaa alleen. Ohjaan rennosti oikealla kädelläni, teen mutkista loivia, painan kaasua lempeästi mutta päättäväisesti.

Minä elän.
Kannattaa kuolla edes kerran nähdäkseen, kuinka kaunis yksi aamu voi olla. 
Kaikki kimeltää, hohtaa. Meren suuri sininen kansi kannattelee pieniä valkoisia veneitä taivaan alla kaikki maa on vihreää, pehmeää vilttiä. 

  On kuin Kaunismaa heräisi elämään vasta sitten, kun kuulee pian kuolevansa. Elämän automaattiohjaus on viimeistään nyt kytkettävä pois päältä, on elettävä oikeasti, on pistettävä kaikki aistit peliin, enää ei ole aikaa odotella. Tapahtuu havahtuminen: missä vaiheessa elämä muuttui suorituskeskeiseksi puurtamiseksi, missä vaiheessa elämän värit vaihtuivat harmaaseen, samana toistuvaan arkeen? Silloinko se tapahtui, kun kumisaappaat vaihtuivat nauhakenkiin, kun männyntuoksuvalmuskalta tuoksuva metsä vaihtui siistiin sisäduuniin firman konttorissa?

  Samaan aikaan kun Jaakko kuulee lääkäriltään huonot uutiset, hänen ympärillään alkaa tapahtua myös muita selittämättömiä asioita. Tällaiseen pyöritykseen hän ei ollut koskaan kuvitellut joutuvansa, ei terveenä, eikä varsinkaan kuolemaansa odottaessaan. Mutta hommat on hoidettava, on selvitettävä kuka on ystävä, kuka vihollinen, keneen voi luottaa, keneen ei. Vaikka henki on höllässä, Jaakko aikoo katsoa korttinsa loppuun, selvitä hengissä siihen saakka, kunnes... Ken leikkiin ryhtyy se leikin kestäköön, voisi hyvinkin olla tämän romaanin alaotsikko.

Tapahtumien taustalla hyrisee Haminan helteinen kesä ja suomalainen pilvenpehmeä, lämmin merimaisema. Kosto on oleva suloinen, vaan ehtiikö Nemesis paikalle ajoissa ?

Olen elossa.
Jonkun toisen laskuissa minun pitäisi olla kuollut.

Tuomaisen uutta romaania on luettu myös täällä;  Kirsin Book ClubLeena Lumi, Lukutoukan kulttuuriblogi ja Rakkaudesta kirjoihin.


Antti Tuomainen: Mies joka kuoli
Like 2016
Arvostelukappale. Kiitokset kustantajalle.

9.10.2016

Sinikka Vuola: Replika

Kirjailijat jotka uskaltavat kokeilla ja heittäytyä rohkeasti uuteen, ovat mielestäni erityisen kiinnostavia ja ilahduttavia tapauksia. Tähän kategoriaan kuuluu ehdottomasti myös tämän syksyn 'löytöni', kokeellista runoutta ja proosaa kirjoittava Sinikka Vuola. Kaiken muun kirjoittamisensa ohella Vuola osallistui vuonna 2012 alkaneeseen Mahdollisen kirjallisuuden seuran kollektiiviromaaniprojektiin Ihmiskokeita. Itse en ole vielä tuon jättimäisen hankkeen tuloksiin tutustunut, vaikka olenkin seurannut juttua perin kiinnostuneena. Myönnän että otin  Replikan lukuuni juuri siksi, että Vuola oli osallistunut Ihmiskokeita -projektiin: halusin altistaa itseni jollekin tavanomaisesta poikkeavalle. Kustantajan maininta teoksen surrealistisuudesta toimi lisäyllykkeenä tarttua kirjaan.

  Vuolan ote kirjoittamiseen on ihanan kunnianhimoinen, sanan parhaimmassa merkityksessä. Hän ei perusta ilmaisuaan ennakoitavaan, vaan etsii sille kaiken aikaa uusia, ennen kulkemattomia reittejä. Kerronta on unenomaista, tarkkaan hiottua ja merkityksillä lastattua. Lukijakään ei pääse helpolla; tarinan seuraaminen vaatii jatkuvaa hereilläoloa, mikä kolahtaa ainakin omaan lukumakuuni.

  Replika on nuoren pojan kasvutarina. Päähenkilö pysyy nimeämättömänä, samoin tapahtumapaikat, omissa mielikuvissani sijoitin kertomuksen jonnekin päin Etelä-Amerikkaa. Tarinan alussa poika elää pienessä maalaiskylässä äitinsä ja dementoituneen, omia lapsuutensa traumoja uudelleen elävän mummonsa kanssa, ympärillään kaikenkarvainen, mutta yhtä kaikki turvallinen kyläyhteisö. Pojan elämä rajautuu laaksoon ja taustalla häämöttävään paholaisvuoristoon, ja jossakin toisessa ulottuvuudessa lipuu pääkaupunki, niin suuri ja kaukainen, ettei se sovi pojan ajatuksiin - ei vielä.
Oliivipuut ja korkeat salavat. Tähkälaventelit. Mäkimeiramit. Peltojen maissin ja vehnän. Ruutuperhosten lepatuksen kohti hitaasti vajoavaa aurinkoa. Ja iltapäivien taittuvassa valossa espanjanneidot, niiden uhkeat valkoiset kukat. Mehiläisten kajoamat kukinnot. Hehkuvasilmäiset lepakot saalistamassa iltahämärässä rakennusten ja niittyjen yllä. -- Auringon kuumentamat hiekkakivet paljaan jalan alla. Länsituulen kosteus. Kesän kuolema tuulessa kauan ennen päivien taittumista syksyksi. Rajujen syyssateiden vaahdottamat pellot. Kaukana valtameri, lapsuuden silmillä päättymätön rantaviiva, ei yksi meri vaan monta yhdessä. Mutta ennen kaikkea varjo ja valo: niiden ikiaikainen leikki, maailman vanhin kilpailu. Miten ne olivat toistensa jano ja nälkä. Miten ne kuin kaksi runoilijaa rakastivat ja vihasivat toisiaan, aina, ikuisesti.
  Mutta kaikki muuttuu. Hetket, jotka lapsuusaikana merkitsivät universumeja, muuttuvat muistoiksi jo loppuneesta maailmasta, jota poika pian katsoo toisesta ulottuvuudesta, toisenlaisin silmin ja sydämin. Muutos repii vanhan minämme ja elämämme vereslihalle, ja niin käy myös tässä tarinassa. (Lukiessani havahduin pohtimaan muun muassa sitä, kuinka ihmeessä kukaan meistä selviää elämänsä ensimmäisestä viidestätoista vuodesta ehjin nahoin... Se muutos, jonka kouriin elämämme ensimmäisinä vuosina joudumme; sehän on aivan valtava!) Vuola onnistuu nappaamaan kertomukseensa jotakin olennaista ihmisen kasvuun ja kehitykseen kuuluvista, kokonaisia maailmoja romahduttavista ja niitä uudelleen luovista prosesseista.

  Tarinan melskeissä kohtaamme  maailman kauneimman eläimen Marilynin, puusepän ja hänen puisen poikansa, hautausmaalla sateenkaaren väreissä tanssivan riikinkukon sekä harmauteensa hukkuvan ritari Siniparran, jolle lankeaa luotaantyöntävän, mutta tarinan kannalta tärkeän pahiksen rooli  (Sinipartavertautui mielessäni vahvasti tuossa edellä mainittuun puuseppään, eli Pinokkion isään).
Lopulta löydämme tiemme pojan 15-vuotissyntymäpäiville, siirtymäriitin kaltaisiin bakkanaaleihin, jotka muistuttavat minua eräästä toisesta juhlasta eräässä toisessa tarinassa...

   Lukukokemuksena Replika poikkesi suuresti melkeinpä kaikista tänä vuonna lukemistani romaaneista. En voi kertoa ymmärtäneeni kaikkea, jäin moneenkin otteeseen pohtimaan surrealististen sivujuonteiden suhdetta itse päätarinaan. Tämä ei kuitenkaan lukukokemusta haitannut, pohtiminen ja asioiden pyöritteleminenhan on jo puoli ruokaa ja Vuolan tekstiä on joka tapauksessa ilo lukea, sillä se on jäntevää ja hiottua, kirkkaan sävelen lailla soivaa.


Sinikka Vuola: Replika
Tammi 2016

4.10.2016

Muriel Barbery: Haltiaelämää


Maria harjoitti runouden uskontoa päivittäin, kun hän kiipesi puihin ja kuunteli oksien laulua. Hän oli hyvin varhain ymmärtänyt, että muut liikkuivat maaseudulla kuin sokeat ja kuurot, että heille hänen kuuntelemansa sinfoniat ja katselemansa taulut eivät olleet muuta kuin luonnon melua ja synkkiä maisemia. Kierrellessään kedoilla ja puissa Maria oli koko ajan tekemisissä näkyvien mutta käsin koskemattomien virtausten kanssa, ja ne opettivat hänet tuntemaan aineen liikkeet ja säteilyn ja talvisin Maria kiipesi mielellään naapurin pellonkulmassa seisoviin tammiin juuri siksi, että nekinpitivät talvesta ja loivat siihen väriseviä puupiirroksia, joiden pisteet ja kaaret hän näki ja koki kuinmestarin ilmaan loihtimassa grafiikanlehdessä...

Siilin eleganssin kirjoittajan Muriel Barberyn uusin romaani vie lukijansa mielikuvien ja fantasian maailmaan.  missä arkitodellisuus ja satu kietoutuvat toisiinsa ja muuntuvat jatkuvasti uusiutuviksi, kieppuviksi ja räiskähteleviksi näyiksi, tuoksuiksi ja tuntemuksiksi.

Aivan aluksi tapaamme tarinan tähdet, 12-vuotiaat marraskuun lapset Marian ja Claran, jotka eivät vielä tunne toisiaan, mutta jotka jakavat jo alitajunnan tasolla vaikuttavan, ylimaallisen ja maagisen yhteyden. Maria elää rakastavien läheistensä ympäröimänä pienessä burgundilaiskylässä, vaeltelee metsissä ja kedoilla, ymmärtää kasvien, eläinten koko olevaisen sanattomia viestejä ja vetää kykynsä vuoksi puoleensa niin hyviä kuin kielteisiäkin voimia.
Italian maaseudulla lapsuutensa viettänyt Clara puolestaan elää ja hengittää musiikkia ja musiikille, jonka kautta hän saa suoran yhteyden näkymättömiin maailmoihin. Virtuoosimainen pianotaiteilija lähetetään Roomaan suuren maestron oppiin. Marian ja Claran kohtalot alkavat pikku hiljaa kietoutua toisiinsa, ja se salaisuuksien verho, joka vielä lepää lukijoiden, näiden kahden nuoren sankarittaren ja heidän tulevan tehtävänsä välissä, alkaa vihdoin viimein (!) repeillä...

  Tämä tarina huokuu taikaa. On kysymys kahden maailman, näkyvän ja meille ihmisille näkymättömän, kohtaamisesta, on kysymys taistelusta hyvän ja pahan välillä, uskosta ja toivosta, mielikuvituksen voimasta ja rakkaudesta.
Tapaamme haltioita, jotka ensi alkuun pysyttelevät kaiken taka-alalla, mutta jotka tarinan edetessä tulevat vähitellen näkyviin, aivan  kuin taikamusteella piirrettyinä. Mutta mikä on haltioiden suhde Mariaan ja Claraan, ja miksi juuri he ovat avainasemassa, kun maailmat kohtaavat ja  todellisuuksia yhdistävä silta avautuu?

  Barberyn romaani on paitsi yhä uusiin näkymiin avautuva fantasiakertomus, myös ylistyslaulu luonnolle, maaseudulle ja sen juureville ihmisille, mielikuvitukselle ja arjen iloille, makunautinnoille ja kaikkien aistien iloille, kaikelle sille hyvälle, jonka voimme löytää myös omasta elinpiiristämme, mikäli pidämme aistimme avoimina.

Barbery vie fantasian svääreihin, jotka eivät kuulu ihan omimmalle 'mukavuusalueelleni', siksi Haltijaelämän lukeminen vaati minulta rehellisesti sanottuna melkoista pinnistelyä. Osasyynä 'mukautumisvaikeuksiini' oli varmasti se, että olen viime aikoina lukenut paljon hyvin pelkistetyllä tyylillä kirjoitettuja romaaneja (joita rakastan yli kaiken). Burberyn kerrontatapaa voisi sen sijaan kuvailla hyvin koristeelliseksi, filigraaninomaiseksi. Tarinan seuraaminen oli minulle yllättävän vaikeaa, sillä kirjailija tahtoi upottaa minut kaiken aikaa paksuun sumuun, jossa - kuten tunnettua - on hyvin vaikeaa suunnistaa mihinkään suuntaan.  Jossakin vaiheessa lukukokemusta päätin luopua etsimästä tarinan punaista lankaa ja keskityin tietoisesti vain nauttimaan sen kauniista, mielikuvitusta ruokkivista kuvista, jotka syntyvät hetkessä ja muuntuvat heti kohta uusiksi kuviksi. Barberyn tapa kirjoittaa on viehättävän kaleidoskooppimainen, mutta jonkinlaista kokonaiskuvan selkeyttä, sitä minä tätä kirjaa lukiessani valitettavasti jäin kaipaamaan.

Babery on kirjoittamassa tarinalle jatkoa.

Muissa blogeissa: Kirjakirppu, KirjasähkökäyräLukutoukan kulttuuriblogi, Mustetta paperilla,

Muriel Barbery: Haltiaelämää (La vie des elfes, 2015)
Gummerus 2016
Suomentanut Lotta Toivanen
Alkuperäiskieli: ranska
Arvostelukappale. Kiitokset kustantajalle

P.S. Vihreää voimaa huokuvan fantasiakuvani taustalla on näkymä Aurajoen rannan kävelyreitiltä.

27.9.2016

Haruki Murakami: Miehiä ilman naisia

Lempikirjailijoihini kuuluvalta Haruki Murakamilta on - hänen lukuisten romaaniensa lisäksi -suomennettu vihdoin myös yksi tuore novellikokoelma, vasta viime vuonna japaniksi ilmestynyt Miehiä ilman naisia.  Murakamin novellisuomennoksia olenkin jo odotellut, sillä  kuulemani mukaan ihailemani romaanitaituri taitaa myös lyhytproosan.

  Kokoelmassa on seitsemän novellia, seitsemän rakkaustarinaa, joissa rakkaus ei vie ihmistä onneen vaan on päinvastoin vain hullua ja tuhoavaa. Tarinoiden teemoiksi nousevat Murakamin muissakin teoksista läsnä olevat yksinäisyyden ja vierauden tunteet, sellaiset sisäisen autiuden kokemukset, jotka saavat ihmisen kyseenalaistamaan  jopa oman olemassaolonsa ja minäkuvansa. Mitä muuta rakkaus voisi ollaakaan kuin pyrkimystä löytää kosketus omaan itseen, pyrkimystä löytää sisäisen ja ulkoisen kaaoksen keskeltä pieni piste johon kiinnittyä, Murakami tuntuu  kysyvän. Mutta rakkaus on huono kiinnittymisalusta, sillä se pettää meidät kerta toisensa jälkeen. Nämä novellit eivät kaunistele: rakkaus on murhaa ja joku kärsii aina.

  Miehiä ilman naisia -kokoelman novelleissa kärsivänä osapuolena ovat (yhtä poikkeusta lukuunottamatta) miehet. Murakamia on arvosteltu siitä että hän käsittelee naishahmojaan usein hyvinkin seksistisesti; uumoilen että tämä kokoelma on omiaan nostamaan nuo syytökset jälleen pintaan. Tällä kertaa huomasin itsekin nostelevani tämän tästä kulmakarvojani, sillä tällä kertaa naiset ovat saaneet perin epäkiitollisen ja epämiellyttävänkin roolituksen: nopealla vilkaisulla heidät voi tuomita itsekkäiksi ja tunteettomiksi rakkauden murhaajattariksi. Lähemmin tarkasteltuna Murakamin naiskuva ei kuitenkaan ole näin yksioikoinen, ja mikä tärkeintä: hän ei kirjoita naishahmojaan pelkiksi objekteiksi (no, parissa kohtaa taidetaan pistäytyä Murakamin omissa päiväunissa) vaan omaehtoisesti toimiviksi yksilöiksi, olkoonkin, että heidän toimintansa kulminoituu (miehen näkökulmasta katsottuna) itsekkyydeksi.

  Murakami tunkeutuu miehen kärsimysten alkulähteille, eivätkä jäljet suinkaan aina johda naistenhuoneeseen. Nainen saattaa toimia näissä tarinoissa onnettomuuden välikappaleena, mutta tragedian syyt löytyvät jostain syvemmältä. Mies ei tajua, mistä hänen kärsimyksensä johtuvat, hän taistelee demoniensa kanssa, lakastuu lopulta hengiltä ilman naista, johon on kuin ihmeen kaupalla uskaltanut luottaa ja rakastua. Sillä välin nainen pyyhkii pölyt kantapäistään ja suuntaa selviytyjänä kohti uusia seikkailuja. Näin esitettynä asetelma on tietenkin räikeän asenteellinen, mutta tarina ei pääty tähän: tämän jälkeen Murakami nimittäin  ryhtyy kuorimaan miehen tuskaisaa sisintä kuin sipulia, niin että lukijakin jää jännittyneenä seuraamaan tilannetta. Mitä tapahtuu, jos mitään ei löydy, jos jäljelle jäävät pelkät kuoret?

  Löysin tästä novellikokoelmasta monia tuttuja elementtejä,  jotka ovat tähänkin saakka vetäneet minua Haruki Murakamin teosten pariin: rakastan hänen näennäisen yksinkertaista ilmaisuaan, hänen monitahoisuuttaan ja jollakin hyvin erikoisella tavalla intiimiä otettaan, sitä, miten kevyesti hän hypähtää realistisesta kerronnasta henkilöiden sisäisiin avaruuksiin ja takaisin ja miten vaivattomasti hän punoo tarinoihinsa fantasian aineksia. Tästä kokoelmasta fantasiaa löytyy tosin vain pieni hyppysellinen, mutta siellä se tälläkin kertaa häilyy, jossakin unen ja valveen rajamailla.
Osa näistä kiitoksista ja kehuista tulisi eittämättä osoittaa Murakamin suomentajille, muun muassa tämän kokoelman kääntäjälle Juha Myllärille.  Murakamia ovat suomentaneet hänen lisäkseen ainakin Raisa Porrasmaa ja Aleksi Milonoff. Murakamin tyyli on kaikissa suomennoksissa pysynyt mielestäni todella linjakkaana niin, että sen voi vaivatta tunnistaa. Tämä jos mikä osoittaa, kuinka rautaisia ammattilaisia kääntäjämme ovat...

  Miehiä ilman naisia -kokoelman tunnelma on  hyvin murakamimainen, hypnoottinen ja pienistä vastakkainasetteluistaan huolimatta yllättävän seesteinen. Murakami on minulle kuin huumetta: hän on jo aikoja sitten saanut luvan viedä minut tarinoineen minne ikinä huvittaa. Niin, etten minä edes vikise.

Muualla: Bibliofiilin päiväuniaKirja vieköön, Kulttuuri kukoistaa, Mitä luimme kerran ja Mummo matkalla.

Tammen keltainen kirjasto 

Haruki Murakami: Miehiä ilman naisia (Onna noi inai otokotachi, 2014)
Tammi 2016
Suomentanut Juha Mylläri

22.9.2016

Pekka Matilainen: Muutoksen tekijät. Renessanssin synty ja perintö

Tutkiessamme jotain menneisyyttä edustavaa kirjallisuutta, ilmiötä, me tulkitsemme sitä aina omista lähtökohdistamme käsin, mutta kun alamme ymmärtää tuota tekstiä, se toisaalta muuttaa omia tulkintojamme siitä ja maailmasta. Ymmärtäminen on siten jatkuvaa vuoropuhelua tradition kanssa, eikä siinä ole olemassa ylihistoriallista, tulkinnoista riippumatonta lopullista totuutta. (Hans-Georg Gadamer)
Halusin ottaa tähän alkuun Pekka Matilaisen teoksen nimiölehdeltä löytyvän sitaatin, koska se muistuttaa erinomaisella tavalla siitä, miksi historia kannattaa ottaa tosissaan. Oman historian tuntemus on sulaa pääomaa, se voimavara, jonka avulla voimme ymmärtää paremmin myös nykyistä maailmaa. Historiantaju antaa meille perspektiiviä ymmärtää asioiden yhteyksiä ja kykyä nähdä - jos mahdollista - ' vielä seuraavankin mäennyppylän taakse'.

  Muutoksen tekijät -kirjassa tutustumme palkitun kirjailijan ja klassillisen filologian tuntijan Pekka Matilaisen kanssa Euroopan historiaan, keskiajan ja uuden ajan taitekohtaan, 1400-luvulle sijoittuvaan renessanssin (uudelleensyntymisen) aikaan, jolloin  kulttuurin, erilaisten aatesuuntausten taiteen ja tieteen on katsottu puhjenneen arvaamattomaan, miltei ryöpsähdysmäiseen kukoistukseen.

 Myönnän että ennen Matilaisen kirjaa mielikuvani renessanssista pohjautuivat milteipä yksinomaan taiteen suuriin nimiin, sellaisiin kuin  Michelangelo. da Vinci ja Botticelli. Tunsin renessassin yhteydet antiikkiin, tunsin Machiavellin Ruhtinaan ja tarinat Venetsian mahtavista Mediceistä.
Mutta mitä renessanssi oikeasti oli? Mikä sai italialaiset oppineet ja taiteilijat innostumaan miltei hullun lailla antiikin aatteista ja ihanteista? Ja miten nuo aatteet liittyvät mielikuviimme renessanssista eräänlaisena muutoksen, toiveikkuuden ja valon aikakautena? Vastauksia saadaksemme meidän täytyy kaivautua syvemmälle historiaan... Keitä nämä antiikkifriikit olivat ja mistä he tulivat? Millaista porukkaa olivat renessanssi-käsitteen 'lanseeranneet' varhaiset humanistit?

  Pekka Matilainen tarkastelee tätä keski- ja uuden ajan vedenjakajaksi muodostunutta aikaa  monipuolisesti, erilaisten kulttuuristen, poliittisten ja uskonnollisten kehityskulkujen kautta ja kysyy monien muiden (teoksessa mainittujen) historiatutkijoiden ja -kriitikoiden tavoin, onko Euroopan historiassa sittenkään esiintynyt tarkasti ajoitettavaa renessanssia siten, kuin olemme tottuneet ajattelemaan. Matilainen esittää asiaan toisenlaisen, nykyisin varsin hyväksytyn näkökulman: taiteet ja tiede eivät ottaneetkaan yhtä,  ryöpsähtävää loikkaa, vaan muutokset tapahtuivat pidemmällä aikajänteellä ja osittain näkymättömissä. Tästä syystä Matilainen johdattaa meidät syväsukellukselle kauas renessanssin takaiseen maailmaan. Muutoksen tekijöitä voi lukea kuin hyvää salapoliisitarinaa: nyt ollaan salaisuuksien jäljillä! Mikä ihme sai pitkään horroksissa olleen Euroopan heräämään niin, että se tulevina vuosisatoina nousi siksi humanismin, tieteen ja taiteiden edelläkävijäksi, jollaisena sen tänäkin päivänä tunnemme.

 Muutoksen tekijät -teos johdattaa meidät huikealle, vuosituhantiselle matkalle antiikin Roomasta nykyaikaan, matkalle, joka ei lopu edes tämän kirjan viimeisiin sanoihin: edessämme on tie, jonka alkupää peittyy historian hämärään, mutta joka - tässä kirjassa tutuiksi tulevien varhaisten tienraivaajien hengessä - avautuu meille joka päivä uutena, mielenkiintoisena ja mahdollisena. Jos haluat tietää, kuinka kaikki alkoi, tartu tähän kirjaan!

Teoksesta kertoo myös Mummo matkalla.

Nino Rota: La strada


Pekka Matilainen: Muutoksen tekijätRenessanssin synty ja perintö
Atena 2016
Arvostelukappale. Kiitokset kustantajalle.

17.9.2016

Kazuo Ishiguro: Haudattu jättiläinen

Japanilaissyntyinen,  Britteihin kotiutunut Kazuo Ishiguro on parissa vuodessa noussut yhdeksi mielikirjailijakseni. Yksi syy korkeana palavaan rakkauteen on se, että hänen romaaniensa aihevalinnat ovat aina olleet virkistävän yllätyksellisiä, niin ettei lukija koskaan voi edes arvailla, minkälaiseen maailmaan seuraavassa teoksessa suunnataan: tähän mennessä olen vieraillut Ishiguron kanssa sodanjälkeisessa Nagasagissa (Silmissä siintävät vuoret), tutustunut englantilaiseen luokkayhteiskuntaan vanhanajan hovimestarin näkökulmasta (Pitkän päivän ilta) ja kurkistanut geeniteknologian pimeään puoleen (Ole luonani aina).

  Ja niin siinä kävi että Ishiguro yllätti jälleen: kymmenen vuotta kestäneen julkaisutauon jälkeen ilmestynyt uutuusromaani Haudattu jättiläinen sijoittuu 1500 vuoden takaiseen, raunioituneeseen Britanniaan, lohikäärmeiden, keijujen, jättiläisten ja urheiden ritareiden valtakuntaan. Teos saa voimansa historiasta, vanhoista sankaritaruista ja nykyisin niin suositusta fantasian maailmasta ja tuo  esiin ihmismielen parhaita puolia; hyvyyttä, anteeksiantoa, rakkautta, rohkeutta ja kunniaa. Kuinka vanhanaikaista - ja ihanaa - tuo kaikki onkaan!

  Siirrymme aikaan, jolloin roomalaiset ovat vetäytyneet Britanniasta jo kauan sitten ja tarunhohtoinen kuningas Arthurkin on kuolla kupsahtanut. Nyt jo kovin raihnaiset pyöreän pöydän ritarit - ne pari jotka vielä ovat jäljellä - vaeltelevat eksyneen olosina Britannian nummilla, valmiina tarttumaan miekkaansa vuosikymmeniä mullan alla maanneen kuninkaansa kunnian puolesta. Britannia on raunioitumassa ja Artturin aikaansaama rauha rakoilee kelttien ja saksien ottaessa jälleen pientä mittaa toisistaan. Englantia, sellaisena kuin me sen tunnemme, ei ole vielä olemassa, eikä tulevina vuosisatoina tapahtuvia mullistuksia haista vielä itse velho Merlinkään...
Ishiguro kietoo minut yli tuhannen vuoden takaisiin tunnelmiin pienin, huomaamattomin kultalangoin; tarina on jälleen niin houkutteleva, etten voi muuta kuin antautua ja liueta tähän maisemaan, nummien äärettömyyteen, avaran taivaan sineen, taruihin, jolla ei ole alkua eikä loppua. Olen pyydystetty, enkä halua pois...

 Maiseman yllä lepää unohdus. Nummilta leviävä sumu pyyhkii ihmisten historian tiehensä niin tehokkaasti, etteivät he muista tarkasti edes eilispäivän tapahtumia. Tarinan alussa emme tiedä, mikä tai kuka unohduksen aiheuttaa. Selkeinä hetkinään - niitäkin nimittäin esiintyy - ihmiset pohtivat kohtaloaan ja tuon kummallisen unohduksen syytä, mutta pian sumu käärii heidät taas unettavaan, rauhoittavaan vaippaansa...

Tapaamme vanhan, mitään muistamattoman kelttipariskunnan, Axlin ja Beatricen, jotka päättävät uhmata kohtaloaan ja lähteä etsimään kauan kadoksissa ollutta poikaansa. Pitkästä ja uuvuttavasta vaelluksesta muodostuu lopulta kohtalonomainen Odysseia, johon liittyvät myös kuningas Arthurin veljenpoika Sir Gavain, eräs nuori ja viaton kelttipoika Edwin, sekä taisteluissa harjaantunut saksisoturi Wistan. Kun vastukset ja vaarat käyvät tarpeeksi suuriksi, vihollisuudet ja eripurat unohtuvat, ja esiin nousevat hyvyys, uskollisuus ja jokaisen ihmismielen pohjalla uinaileva, säkenöivä ja sadunomainen majesteettisuus. Lopulta saamme kuulla unohdusta levittävän sumun salaisuuden ja tutustua Axlin ja Beatricen hämmentävään menneisyyteen, kulkea heidän kanssaan kohti...

  Ishiguron teokset ovat aina olleet avoimia monenlaisille tulkinnoille. Sellainen kirja on myös Haudattu jättiläinen. Romaanin teemoiksi nousevat muistaminen ja unohtaminen, kosto ja anteeksianto niin yksityisellä kuin yhteisöllisellä tasolla: onko muistaminen aina hyvästä vai olisiko parempi antaa unohduksen tuulien viedä tietynlaiset muistot mennessään? Mitä ja keitä me olemme, jos muistomme häviävät?  Ketkä tai mitkä tahot määräävät yhteisöllisten muistojemme kohtalosta?
Toisiaan syvästi rakastavien Axlin ja Beatricen tarinassa Ishiguro kuvaa kauniisti myös sitä herkkää prosessia, jolla menneisyytemme kaikesta huolimatta vaikuttaa meihin: vaikka muistomme pyyhkiytyisivät pois, alitajuntamme ja kehomme muistavat. Kaiken.



Kazuo Ishiguro: Haudattu jättiläinen (The Buried Giant, 2015)
Tammi 2016
Suomentanut Helene Bützow 
Alkuperäiskieli: englanti
Arvostelukappale. Kiitokset kustantajalle

13.9.2016

Michael Cunningham: Villijoutsenet ja muita kertomuksia


Mitä satujen sankareille ja sankarittarille tapahtuu sen jälkeen, kun henkeäsalpaavat seikkailut ovat ohi ja heidän täytyy keskittyä elämään elämänsä onnellisina loppuun asti?

  Mitä jää kun noidat ja lohikäärmeet on syösty vallasta ja viattomien ylle langetetut kiroukset on murrettu, kun sammakot ja hirviöt ovat muuttuneet takaisin hyvin käyttäytyviksi, hieman tylsiksi herrasmiesprinsseiksi, kun Tuhkimot ja Lumikit on tuotu takaisin elämään, kun kolme toivetta on täytetty ja kun toisensa saaneet rakastavaiset heräävät ensimmäiseen yhteiseen arkiaamuunsa...
Kun he katsahtavat parisängyn toista laitaa ja näkevät unelmiensa täyttymyksen röhnöttävän vierellään todellisena, tylsänä ja hengitys aamulta tuoksahtavana... Uskaltaako Kaunotar tunnustaa edes itselleen ikävöivänsä sitä kiehtovaa ja  hillitöntä  hirviötä, johon hän jo ehti rakastua ja jonka sisältä tuo hänen vierellään makoileva, prinssiksi itseään kutsuva olmi yhtäkkiä putkahti, juuri kun rakkaus oli saamassa täyttymyksensä. Nyt kaiken pitäisi olla hyvin, mutta mistä  kumpuaa tämä pettymyksensekainen paniikintunne?

Yhtäkkiä tuntuukin  siltä, että Kaunottaren ja hirviön tarinan pitäisi alkaa juuri tästä hetkestä...

Yuko Shimizu. Kuvitusta Michael Cunninghamin satuun Me hirviöt
  Tunnit, Koti maailman laidalla ja Lumikuningatar -romaanit kirjoittanut Michael Cunningham on tarttunut juuri suomennetussa satukokoelmassaan kaikille tuttuihin vanhoihin satuihin ja muokannut  niistä omat, nykyaikaan sijoittuvat versionsa. Uuden asun ovat saaneet muun muassa sadut Lumikki, Kaunotar ja hirviö, Jaakko ja pavunvarsi, Hannu ja Kerttu, Villijoutsenet ja Tähkäpää. Vaikka vanhojen satujen 'tapahtumahorisontti' onkin nyt muuttunut radikaalisti, niiden taika on säilynyt...


  Cunningham saduissa soi tunteiden koko sinfonia: mitään ei piiloteta eikä kierretä korulausein. Tästä syystä en suosittele kokoelmaa perheen pienimpien luettavaksi. Kerronta pysyy kuitenkin aina hyvän maun rajoissa ja kauniina. Tarinat houkuttavat freudilaisiin tulkintoihin, mutta ne avautuvat hienosti myös yleisinhimillisellä tasolla.

  Uudet versiot tuovat vanhoihin, tuttuakin tutumpiin kertomuksiin ennennäkemätöntä twistiä, ja saavat lukijan tarkastelemaan niitä ihanan viksahtaneestakin näkökulmasta: hurmaantuiko prinssi Tähkäpäähän vai hänen hiuksiinsa? Mitä tapahtuu, kun Lumikin suudelmallaan kuolon unesta herättänyt urho haluaakin elää tuon elämänsä tähtihetken yhä uudelleen ja uudelleen? Entäpä millainen oli Hannu ja Kerttu -sadun pelottavan noidan menneisyys? Tapaamme tarinoissa itseensä ja historiaansa rakastuneita pahiksia, mustasukkaisia ja sadismiin taipuvaisia aviopuolisoita, epäinhimillisiin olosuhteisiin tyytyviä masokisteja, elämäänsä kyllästyneitä keski-ikäisiä ja rakkaudennälkäisiä sankareita;  ihmisiä joihin törmäämme tämän tästä omassa elämässämmekin. Niin se vain on: Cunninghamin sadut kertovat meistä itsestämme ja juuri se tekee tästä teoksesta samaan aikaan niin kamalan ja niin ihanan...

  Sadut tuntuvat olevan juuri nyt jollakin erityisellä tavalla 'pinnalla'. Mietiskelen tätä juttua kirjoitellessani, voisiko satujen renessanssin yhtenä syynä olla nykyinen yleismaailmallinen epävarmuus, niin voimakas että se saa meidät tarttumaan satuihin ja tarinoihin melkeinpä ennennäkemätömällä kiihkeydellä. Ilmiöön törmää nykyään tämän tästä: mitä muuta kuin satua ovat monet hiteiksi nousseet, upeat tv-sarjat, alkaen Game of Thronesista  satujen maailmaa suoraan hyödyntävään Olipa kerran -sarjaan. (nyt harmittaa, etten aikoinani ryhtynyt seuraamaan viimeksi mainittua: en ole nähnyt sarjasta ensimmäistäkään osaa).
Myös kirjallisuudessa on käännytty sadun ja fantasian puoleen, esimerkkejä löytyisi varmasti tuhansia.
Cunningham itse on sukellellut satujen maailmassa aiemminkin, muistamme hänen 2014 ilmestyneen romaaninsa Lumikningatar, johon hän on kertonut saaneensa inspiraatiota H.C. Andersenin samannimisestä sadusta. Näen Villijoutsenet ja muita kertomuksia tuon teoksen villinä ja rohkeana pikkusisarena.

  Muuta huomionarvoista: Villijoutsenet ja muita kertomuksia -teoksen upean mustavalkokuvituksen on tehnyt palkittu japanilainen taiteilija Yuko Shimizu.


Michael Cunningham: Villijoutsenet ja muita kertomuksia (A Wild Swann and Other Tales, 2015)
Gummerus 2016
Suomentanut Kristiina Drews
Alkuperäiskieli: englanti
Arvostelukappale. Kiitokset kustantajalle.