Ei ihan vielä paljain varpain...

...ei, vaikka ensikatsomalta luulin...

Aurajoki on pukeutunut taivaansiniseen.

 Pikapuoliin proustilaisia elämänohjeita ja nälkävuosia!

Tasa-arvoista Minna Canthin päivää!

Elämä vaatii Canthia!

p.s. Onkohan kenelläkään teistä ollut viime aikoina tätä samaa ongelmaa Bloggerin kanssa: olen parina päivänä yrittänyt liittyä muutaman blogin lukijaksi google-tilini kautta, mutta saan vain ilmoituksen: Blogger ei voi vastata pyyntöösi, yritä hetken kuluttua uudelleen...

Juha Itkonen: Hetken hohtava valo

 Juha Itkonen: Hetken hohtava valo, 2012
Kustantaja: Otava
Pokkaripainos 2013, 511 s.

  Alekorista nappaamani sukutarina osoittautui nappiostokseksi: Sotienjälkeistä keskiluokkaa kuvaava romaani eteni niin intensiivisesti ja oli ja on niin koukuttava, että luin sen kaikki 511 sivua parissa päivässä. Eikä ihme: Vuonna 1975 syntyneen, palkitun ja Finlandia-palkintoehdokkaanakin olleen Juha Itkosen voi hyvin lukea kirjailijakuntamme parhaimmistoon.

  Tarina alkaa kun nuoruuden intoa ja yrittäjähenkeä uhkuva Esko Vuori ja hänen vaimonsa Liisa muuttavat 60-luvun puolivälissä Kuopiosta Hämeenlinnaan ja perustavat kaupunkiin oman kodinkoneliikkeen. Heti alussa Eskolle on itsestään selvää, että unelmat toteutuvat vain silloin, kun ne asetetaan riittävän korkealle. Juuri ennen talvisotaa syntynyt Esko vihaa puutetta ja heikkoutta ja  rakastaa sellaisia tarunhohtoisia kertomuksia, joissa kuljetaan ryysyistä kohti rikkauksia. Sellaisia tarinoita on Amerikka pullollaan ja sitä maata Esko rakastaa: 
‘Taksin takapenkki on lumottu paikka, mustalla nahalla verhottu paratiisi. Taksi on luksusta, melkein syntiä. Taksilla ajelu on rikkaiden touhua, vähän parempien ihmisten - jotain sellaista jota harrastetaan Helsingissä ja varsinkin Amerikassa. Siksi me ajamme taksilla aina kun siihen vain suinkin on tilaisuus. Juuri sen takia, erottuaksemme joukosta, ylittääksemme kaupungin ahtaat rajat, vaikka se kuinka kirpaisisi. Ja kirpaisee se, muistan Eskon ilmeen, kun auto seisoo kotipihalla --- Hän on äärimmäisen vakava, lähes harras…’

  Eskon voitontahto on niin voimakas, että Liisa ja heidän kolme lastaan ovat vaarassa jäädä sen varjoon. Liisa kokee olevansa jo kuin osa Eskoa, hänen mieltymyksensäkin ajautuvat kuin varkain miehen mielen mukaisiksi. Vaikka Liisa on kodinhoidon ohella valmistunut  sairaanhoitajaksi ja käy työssäkin, on Esko Vuoren vaimon ensisijainen tehtävä tukea aviomiestä ja tämän tavoitteita. Asiaa ei sanota ääneen, se tulee tapahtuneeksi kuin luonnostaan:
‘On niin paljon asioita, joita hän ei ole opetellut, Esko ei ole edes antanut. Ne eivät vain ole kuuluneet hänelle, heidän työnjakonsa on ollut selvä: Esko järjestää puitteet ja hän yrittää pitää ne kunnossa. Pari vuotta sitten hän halusi oman pankkitilin, jokaisella ihmisellä pitää olla oma pankkitili. --- Eskon mielestä se oli turhaa. Samassa veneessä tässä ollaan. Samassa veneessä, viimeiseen satamaan.'

  Tajuaako Esko edes, kuinka negatiivinen ote hänellä on Liisasta? Tuskinpa vain. Hän rakastaa perhettään, mutta osoittaa sen tavalla, jossa kuuluvat edellisten sukupolvien kaiut. Vaikeuksia kohdatessaan hän mieluummin sulkee silmänsä ja vaikenee, mikä ajan mittaan alkaa vaikuttaa perhesuhteisiin. Mutta puutteistaan huolimatta Eskossa on jotakin hellyttävää, hän on kuin lapsi, yhtä yltiöpäinen ja innokas, helposti lähestyttävä, positiivisille asioille avoin. Hän on se, joka tahtoo aina kulkea kadun aurinkoisella puolella, olipa sää sitten minkälainen tahansa.

  Kuinka erilaiselle elämänpolulle Esa, perheen keskimmäinen, ajautuukaan:  80 -luvun alussa yliopistoon Tampereelle, humanistiseen, vaikka Esko toivoi pojan valitsevan jotakin kaupallista. Esa tutustuu opiskelijariennoissa radikaaleihin piireihin, joista löytyy myös ailahtelevainen, itsenäinen Marjaana, Esan tuleva kumppani. Hänkään ei lopulta ymmärrä Esan ajelehtivaa, herkkää mielenlaatua, vaikka se sopisi paremmin kuin hyvin vaimon feministiseen elämänkatsomukseen.
 Esasta ei löydy samanlaista periksiantamatonta varmuutta kuin Eskosta: hän on aikansa lapsi, altis muutoksille, häilyvyydelle, väliaikaisratkaisuille, luopumiselle. Vielä aikuisenakin Esa muistelee lapsuutensa mielenmaisemia. On kuin hän ei haluaisikaan kohdata uutta aikaa:  
‘Se oli ihanaa aikaa, 70-luku, niin kauan kuin se suostui jatkumaan oli turvallinen kohtu, kaikki mikä oli vierasta oli vierasta niin vähän, että se oli samaan aikaan tuttua. Olin silloin vielä lapsi -- Muistan Eskon ja Liisan silloin, koko heidän tuttavapiirinsä. He olivat niin liikuttavan tyytyväisiä. Heitä kannatteli kokonaisen sukupolven kyseenalaistamaton, itsestään selvä optimismi. Itse aika kannatteli heitä, me kaikki vain kelluimme ajan tasaisessa ja nykyistä hitaammassa virrassa. -- Heillä oli niin paljon jo silloin. Meillä kaikilla oli, se olisi hyvin riittänyt.’
Mutta viattomuuden aika ei voi jatkua ikuisesti. Lintukoto avautuu maailmalle, elämästä tulee kiihkeämpää ja ennen kaikkea ennakoimatonta: Hullun 80-luvun laskua aletaan setviä jo seuraavan vuosikymmenen alussa. Ja tämä leikki on julma: siihen joutuvat osallistumaan nekin, jotka eivät alunperin mukaan edes halunneet. Joku selviää aina, jollekin käy huonommin...

Esko, Liisa ja heidän perillisensä ajelehtivat noina vuosina ajassa kuten kaikki muutkin, tuulen viskeleminä korentoina joella, väliin pinnan alle kadoten ja taas, kuin ihmeen kaupalla jatkavat matkaansa kohti seuraavaa akanvirtaa. He pyörivät ympyrää, huumaantuvat, taistelevat, tekevät työtä, rakastavat ja vihaavat itseään ja toisiaan, toisinaan niin kuin päivä olisi viimeinen. Itkonen ymmärtää henkilöitään: kuinka muutoinkaan näihin ajelehtijoihin voisi suhtautua? Lopultahan myös Esko (kovista vastaanpyristelyistään huolimatta) on vain elämän virrassa pyörivä päivänkorento. Olen nähnyt arvosteluja, joissa Ikosen otetta henkilöihinsä moititaan jopa nössöksi, mutta en minä nyt tiedä: elämä on tällaista!

  Tarinan pieneksi auringoksi nousee Liisa, jonka onni ja pelastus on olla avoin muutoksille. Ne kuorivat häntä, kasvattavat ja koulivat, ravistavat juuria myöten. Ja hän antaa muutosten tapahtua! Liisasta kasvaa leijonaemo, jonka suojista moni saa yllättävän turvapaikan. Sekin, joka ei luullut koskaan moista tarvitsevansa.

  Itkosen kerronta on realistista. Se on ajan ilmiöihin ankkuroitua ja yhteiskunnallisesti painotettua, mutta kulkee silti aina yksilön tasolla, ihmiseen ja hänen arkipäiväänsä keskittyen. Minulle tämä kirja oli kaiken muun hyvän ohella sukellus omaan lapsuuteeni, 1970-luvulle: tunnistin hyvin tuon vuosikymmenen lempeän ajattomuuden, samoin kuin sitä seuranneiden hullujen vuosien huumankin. Kuten tämän pokkariversion takakannessa oleva, Savon Sanomien arvostelusta napattu lainaus toteaa: ‘Itkonen tallettaa kirjoihinsa muistoja, jotka voisivat olla minun’.

  Hetken hohtavaa valoa on luettu myös muun muassa täällä: Eniten minua kiinnostaa tie, Luettua,  Lumiomena- kirjoja ja haaveilua, Mari A:n kirjablogi.

ps. En enää tätä kirjoittaessani  tarkasti muistanut, monesko lapsi Esa oli, enkä enää tätä tietoa kirjasta lähde etsimään. Jos veikkaamani keskimmäinen meni pieleen, korjatkaa ;)
J.k. 23.1.15. :Esa oli esikoinen. Kiitos oikaisusta, Jokke!

Kevät soljuu...

Nyt kun kevät on tullut ja valo lisääntyy, tekee mieli viedä kamera ulos ja aloitella taas luontokuvausharjoitukset. 

Nämä kuvat ovat Turun Halistenkosken alapuolelta. Harjoittelin virtauksen kuvaamista pitkällä valotusajalla ja suurella f-arvolla. 

Olen viime päivinä yrittänyt katsella ympäristöstä leskenlehtiä. Aurajoen rannoiltakaan en niitä tänään löytänyt, joten bongailu jatkuu...

Kirjan  pauloissa -blogin Paula heitti minua mukavalla Muumikirjat ja minä -haasteella. Sydämellinen kiitos, Paula! Tartun haasteeseen lähiaikoina.

Mukavaa loppuviikkoa!

Vartiovuoren maaliskuu

On taas vuosi kuvina -postauksen aika. Onko Vartiovuoren maisemassa tapahtunut muutosta sitten helmikuun? Sävyt ovat jotenkin muhevampia kuin parina viime kuukautena. Alkaako maa herätä uuteen kevääseen?

 Lämmintä piisaa ja mustarastaan laulu kuului jostakin kaukaisuudesta, alhaalla kaupungissa kulkevan liikenteen takaa. Syreenipensaat vihertävät!

Ilma oli tänään vähän samanlainen kuin nämä eilen ostamani reilun kaupan ruusut. Tulppaaneita hain, ruusujen kanssa tulin ulos kaupasta. Kärsineiltä näyttävät, mahtavatkohan aueta. Pari kukkaa nuokkuu jo, vaikka vaasissa on pussillinen virkistettä.  Leikkoruusut eivät ole lempikukkiani, mutta kyllähän ne tuoksuvat ihanilta :)

Toivottelen hyvää uutta viikkoa!

Haruki Murakami: 1Q84 osat 1 ja 2

Haruki Murakami: 1Q84 osat 1 ja 2 (1Q84, 2009) 783 s.
Kustantaja: Tammi
Suomentanut: Aleksi Milonoff
Suomennos on tehty kirjan englanninkielisestä käännnöksestä.  

  Huhtikuinen Tokio vuonna 1984:  Tuulee, yläilmoissa kiertelevällä moottoritiellä on taas ruuhkaa. Aomame-niminen nuori, työkeikalle kiirehtivä nainen tekee jotakin tavatonta: hän hyppää ulos taksista, riisuu korkokenkänsä, kiipeää sukkasillaan moottoritien laidalla olevan suojakaiteen yli ja alkaa kivuta liukkaita hätätikkaita pitkin alas, kohti alapuolella häämöttävää katutasoa. Aomame ehtii tapaamiseen ja on kiitollinen miehelle, jota kehtasi moista manööveria ehdottaa:
“ Muista, että kaikki ei ole sitä miltä näyttää. -- Olet nyt tekemässä jotakin epätavallista. Kun menee tekemään jotain sellaista, arkiset asiat alkavat ehkä näyttää hiukan erilaisilta kuin tavallisesti. Minullakin on kokemusta siitä. Mutta älä anna ulkonäön pettää. Aina on vain yksi todellisuus.” Mutta sitä Aomame ei arvaa, että hätätikkaat ovat tie toiseen, hieman vinksahtaneeseen todellisuuteen, paikkaan, jossa vietetään vuotta 1Q84. Ero vanhan ja uuden maailman välillä on aluksi hiuksenhieno: kaikki tässä uudessa todellisuudessa on Aomamelle periaatteessa tuttua, mutta silti tuntuu, kuin maailma olisi siirtynyt paikoiltaan. Sen verran vain, että muutoksen juuri ja juuri huomaa. Pieni vinksahdus ja that's it!

  Samaan aikaan jossakin päin Tokiota kirjailijan urasta haaveileva Tengo ottaa vastaan arkaluontoisen tehtävän: hän saa muokattavakseen oudon käsikirjoituksen, jonka on sanellut  luku- ja kirjoitustaidoton, autismiin taipuvainen nuori nainen, Fuka Eri. Tyttö on paennut suljetusta, outoa kulttia noudattavasta uskonnollisesta yhteisöstä ja tuntuu todella pelkäävän menneisyytensä haamuja. Fuka Erinin sanelema tarina on alkusysäys tapahtumille, jotka outoudessaan sekä ihastuttivat että vihastuttivat lukijaa. 

Vaikka maailma tuntuu vierineen radaltaan, kirjan päähenkilöt pystyvät jatkamaan normaalia elämäänsä ilman suurempia vaikeuksia. Päivät kuluvat ja Aomame huomaa muistelevansa entistä useammin lapsuudenaikaista luokkatoveriaan. Pieni, vuosien takainen hetki Tengon kanssa on piirtynyt lähtemättömästi naisen mieleen. Onko hän koskaan rakastanut ketään muuta niin kuin Tengoa? Eikä hän ole kaipuunsa kanssa yksin: Tengo muistelee tahollaan Aomamea. Pientä, hiljaista ja vakavailmeistä tyttöä, joka pienen hetken verran näki suoraan hänen sisimpäänsä. Näiden kahden ihmisen välillä on yhteys, katkeamaton säie, joka pikkuhiljaa alkaa kiertyä lyhyemmäksi ja lyhyemmäksi. Mutta kuka säiettä vetää?

  1Q84-romaani on ainoa laatuaan: tarina, johon Murakami lukijansa johdattaa, on yhtä aikaa outo ja  kiehtova. Kirja vilisee kummallisuuksia: merkillistä pikkuväkeä, ihmisiä monistavia ‘ilmakoteloita’, epämääräisiä kultteja… ja kaiken yllä loistaa kaksi kuuta, toinen tuttu ja turvallinen ja sen rinnalla aivan uusi, pieni ja sammaleenvihreänä loistava. Kirjan fantasiajaksot herättivät minussa ennen kaikkea hämmennystä ja kysymyksiä, sillä en löytänyt niistä vielä päätä eikä häntää. Tätä juttua kirjoittaessanikin mietin, mitä ihmettä Murakami on kirjoittaessaan mahtanut ajatella. Missä on jutun pointti? Vastauksen löydän toivottavasti kirjasarjan kolmannesta osasta.

 Hämmennyksestäni huolimatta minä taisin kuitenkin taas rakastua, sillä fantasia-ainesten lisäksi kirjaan mahtuu paljon muutakin: Murakamin henkilö- ja arkikuvaus on vahvaa ja yksinkertaisin sanakääntein toteutettua, juuri sellaista, johon tykästyin jo Norwegian Woodissa. Aomamen ja Tengon tarinat avautuvat lukijalle vähitellen, kerros kerrokselta kuin sipuli: päällimmäisenä tuo outo fantasiapainotteinen juonenkulku ja sen alla henkilökuvaus, jossa Murakami on niin tavattoman taitava: hän tutustuttaa lukijan Aomamen ja Tengon historiaan, heidän tekemiinsä valintoihin, elämään suurkaupungissa, yksinäisyyteen, unelmiin ja todellisuuteen, kamppailuun oikean ja väärän välimaastossa, mutta myös heidän ah niin tavalliseen arkeensa. Tein lukiessani jännittävän havainnon: pääsin romaanissa melkein puoleen väliin ennen kuin aloin oikeasti tietoisella tasolla havaita, minkä ammattinimen alla Aomame työskentelee. Se on osoitus kirjailijan taituruudesta. Aomame toimii hyvän puolesta, mutta joutuu ennen pitkää kohtaamaan myös moraalisen dilemman.

  Murakamin Japani ei ole kaunis eikä kirsikankukkainen. Se on koruton, kova, kylmä ja tunneköyhä, seksistinen, outo. Kaikki se, mitä me länsimaalaiset japanilaisuudessa rakastamme, on riisuttu pois, melkein. Eräässä (harvinaisessa) haastattelussaan Murakami on kertonut halunneensa nuoresta asti irrottautua niistä määritteistä, jotka kaikkein kliseisimmin kuvaavat Japania ja japanilaisuutta. Hän  suuntautuu vahvasti länteen ja haki nuorena täältä myös kirjalliset esikuvansa. Siitä huolimatta kulttuuritausta näkyy selvästi tässäkin tarinassa:  Aomamen ‘työnantajana’ toimiva, naisten suojakotia ylläpitävä vanha rouva ilmentää kaikkea sitä, mitä minä japanilaisessa mentaliteetissa ihailen. Tarinan 'takapiruna' toimivan raudanlujan rouvan kotona vietetyt hetket ovat romaanin kauneimpia:
“Se näyttää viihtyvän sinun lähelläsi.”
“Tämä henkilö pitää minua ystävänä.”
“Voiko perhosen kanssa ystävystyä?”
“Voi, jos muuttuu osaksi luontoa. Pitää unohtaa, että on ihminen ja pysyä täysin paikallaan, uskotella itselleen, että on puu, ruoho tai kukka. Se vie aikaa, mutta sitten kun perhonen alkaa luottaa, ystävystyminen käy kuin itsestään.”

  Murakami on sekoittanut realismin ja fantasian moniulotteiseksi, rönsyileväksi aikuisten saduksi, joka saa lukijan yhtä aikaa viehättymään ja hämmentymään, ihmettelemään, turhautumaankin. Se, että kirja herättää näin erilaisia reaktioita, on mielestäni aina hyvä merkki. 1Q84 on ihastuttanut lukijoita ympäri maailmaa, enkä sitä yhtään ihmettele. Murakamin otteessa on taikaa!
Tarina jatkuu kirjasarjan kolmannessa osassa. Sen luettuani toivon ymmärtäväni Murakamin luomaa outoa maailmaa vähän paremmin kuin nyt. Vai onko niin, että jotkut kysymykset ovat tarkoitettukin jäämään vastauksia vaille...

“Tässä maailmassa ei ole absoluuttista hyvää eikä absoluuttista pahaa, mies sanoi.  Hyvä ja paha eivät ole kiinteitä ja pysyviä kokonaisuuksia, vaan ne vaihtavat jatkuvasti paikkaa. Hyvä voi muuttua hetkessä pahaksi. Ja päinvastoin. -- Tärkeintä on säilyttää tasapaino hyvän ja pahan välillä, jotka ovat jatkuvassa liikkeessä. Jos painottaa liikaa jompaakumpaa, on vaikea pitää kiinni todellisesta moraalista. Itse asiassa tasapaino itsessään on hyvää.” 

¤ Romaanissa kuunnellaan paljon Leoš Janáčekin Sinfoniettaa. Laitan kappaleen hetkiseksi tuohon Ossi-kissan vartioimaan 'Päivän biisi'- linkkiin. --->
  
 ¤Romaania on luettu myös muun muassa näissä blogeissa: Anna minun lukea enemmän, Ilselä, Kannesta kanteen, Kirjakirppu, Kulttuuri kukoistaa, Lukuneuvoja, Lumiomena - kirjoja ja haaveilua, ja Sinisen linnan kirjasto.