30.12.2014

Metsän joulu

Lumen peittämät puut. Pakkasen pauke talon nurkissa. 
Hyasintin tuoksu. Metsän rauha, sininen hämärä. Niistä oli tämä joulu tehty...

Aurinko ehtii valaista puiden latvoja varhain iltapäivällä.
Alempana metsässä alkaa silloin jo hämärtää.
Eletään sydäntalvea - todellista metsäneläinten ja -haltijoiden aikaa!

Keskipäivällä aurinko ehtii täällä etelärannikollakin nousta vain vähän horisontin yläpuolelle:
Vuoden 2014 joulun tulen varmasti parhaiten muistamaan
siitä taianomaisesta aamusta
joka vihdoin katkaisi pitkän, pimeän syksyn.
Saapui aurinko ja saapui lumi!

Tuli pakkastakin niin, että innostuin kaivamaan vanhat kaunoluistimeni kaapista. En kuitenkaan ole vielä uskaltautunut kokeilemaan luonnonjäiden kantavuutta, sillä talvi on vasta muutaman päivän ikäinen...
Jouluuni kuului tietenkin myös hyviä, tarkoin valikoituja kirjoja. Luen parhaillaan kahta kirjaa limityksin: 1500-luvun lopun Ruotsi-Suomen historiaa mielenkiintoisesti avaavaa Mirkka Lappalaisen Susimessua sekä 1800-luvun vaihteen taidepiireihin sijoittuvaa, hengästyttävän hienoa Edmund de Waalin henkilökuvaa ja kaunokirjallisuutta hienolla tavalla yhdistävää teosta Jänis jolla on meripihkan väriset silmät.  Nämä kirjat ehtinevät blogiin tammikuun puolella.

Kaksi päivää tätä vuotta jäljellä... Olkoot ne suloisia ja hyviä meille kaikille!


23.12.2014

Joulun rauhaa ja iloa!


Suuret hongat huminoi.
Tuuli lunta haravoi
luoden puhtaaks aukion, 
jossa metsän juhlat on.

Jouluilta hämärtyy,
tuuli pois jo etääntyy.
Joka kuusen latvahan
tarttuu tähti taivahan.

Sitten käy he piirihin,
karhu, jänis, teerikin. 
Sekös kuuta naurattaa.
Ei lie nähty hassumpaa.

                                Oiva Paloheimo - Metsän joulu
                               Runonsäkeet löytyivät kirjasta Rudolf Koivun Joulukirja (WSOY 2001) 


20.12.2014

Boel Westin: Tove Jansson - Sanat, kuvat, elämä.


  Erään rakastetuimman taiteilijamme, Tove Jansssonin syntymästä tuli tänä vuonna kuluneeksi sata vuotta. Synttäreitä on vietetty Suomessa ja ympäri maailmaa näkyvästi, erilaisin näyttelyin ja muiden tapahtumien merkeissä. Ateneumin huima Tove Jansson -juhlanäyttely oli huima menestys. Kirjablogeissakin häntä luonnollisesti juhlittiin perusteellisesti, lukuhaastein tai vähän vapaamuotoisemmin. Minä luin blogiin muutaman Muumi-romaanin ja sain tämän Boel Westinin kirjoittaman hienon elämäkerrankin päätökseen. Kirjan lukeminen kesti minulla yli puoli vuotta, mutta kylläpä olen iloinen, että sen tein. 
  
 Varsinaisesta 'luku-urakasta' en voine puhua, sillä vaikka kirja on laaja, on se mielestäni samalla mitä mielenkiintoisin. Teoksen olisi voinut lukea joutuisamminkin, mutta jostain syystä se muuttui minulle 'kuin suklaarasiaksi, josta tapasin napostella herkkupalan tai pari päivässä'. Kirjan luvut ovat lyhyitä, joten se soveltuu mainiosti tällaiseen lukutyylin. Westin käy Janssonin elämää - varsinkin hänen taiteen parissa tekemäänsä työtä -  läpi hämmentävän tarkasti ja kohdentaa tutkijankatseensa teosten syntyvaiheisiin. Toven rakkaus tekemiseen ja hänen intonsa oppia koko ajan lisää: nuo kaksi asiaa säilyivät muuttumattomina läpi elämän, huolimatta ajan mittaan yhä suuremmaksi kasvaneesta julkisuudesta ja sen aiheuttamista sisäisistä ristiriidoista.

 Tove Jansson - Sanat, kuvat, elämä. -teos perustuu Janssonin laajaan yksityisarkistoon, johon Boel Westin sai ensimmäisenä tutkijana maailmassa tutustua tätä teosta kirjoittaessaan.  Yksityisen kirjeenvaihdon lisäksi  arkistosta löytyy liikekirjeenvaihtoa, lukemattomat määrät päiväkirjoja, valokuvia, listoja, työsuunnitelmia, harjoitelmia, värikokeiluja,valmiita töitä, puhelinkeskustelujen aikana sutaistuja hahmotelmia... Mukana on paljon sellaista, minkä me muut (minä ainakin) saatamme heittää pois heti tilaisuuden tullen. Ei ihme, että tästä teoksesta huokuu oikea, eletty elämä. 


  Se kuva, jonka tämä elämäkerta Tove Janssonista luo, eroaa suuresti siitä kuvasta, joka minulla on lapsesta saakka 'lempeästä, vähän höpsöstä, valokuvissa arvoituksellisesti hymyävästä Muumien äidistä' ollut. Boel Westin tuo esiin naisen, jossa  oli voimaa, ristiriitoja, intohimoja - ja bisnesälyä. Hän oli kunnianhimoinen, julkisuushakuinenkin, mutta ennen muuta Taiteilija isolla teellä: hän teki taidetta suurella sydämellä ja suurella pensselillä, rikkoi rajoja ja aikansa moraalikäsityksiä. Hänen keskittymiskykynsä oli suorastaan järkyttävän hyvä: suurienkin myllerrysten (niin tunne- kuin muutakin elämää koskevien) keskellä hän pystyi tekemään taiteellista työtään. En ymmärrä, mistä tuo Toven tavaton luomisvoima on kummunnut. Ehkäpä lapsuuskodin perinnölläkin on ollut oma osuutensa; hänen vanhempansa, kuvanveistäjä Viktor Jansson ja piirtäjä Signe Hammarsten, ylläpitivät kodissaan taiteen ja varsinkin jatkuvan tekemisen ilmapiiriä:
  "Mä duunaan", on usein toistuva ilmaus nuoren Toven päiväkirjoissa, joita hän alkoi pitää kaksitoistavuotiaana ja 'duunaaminen' löi vahvan leimansa koko taiteilijaelämän läpi kulkeneeseen tiehen. Duunaminen tarkoittaa tekemistä, puuhaamista, idean löytämistä ja sen työstämistä. Sanat 'luoda' ja 'inspiraatio' olivat tabuja Viktorin ja Signen ateljeekodissa, niiden sijaan puhuttiin työstä ja halusta. Toven lapsuuden ja nuoruuden kuvitetuissa päiväkirjoissa vilisee erilaista duunaamista: hän kirjoittaa, piirtää, maalaa, ompelee, veistää, tekee lehtiä, rakentaa lauttoja, majoja ja pieniä taloja.

   Elämänmittainen duunaaminen tuotti tulosta, sillä Janssonin tuotanto on miltei käsittämättömän laaja: maalauksia, pilapiirroksia, kuvituksia, romaaneja ja kuvakirjoja, novelleja, sarjakuvia, draamatekstejä ja oopperalibretto, runoja ja lauluja, seinämaalauksia, alttaritaulu ja lavastuksia, lasimaalauksia, kirjankansia, kortteja, julisteita, mainoskuvitusta ja muuta.

  Paitsi luovuus ja tahto ilmaisuun Janssonia näytti ajavan myös kyltymätön oppimisenhalu, johon toisaalta liittyi miltei pedanttinen järjestelmällisyys: 

"Sinun on oltava tietoinen ajasta, joka tarvitaan oppimiseen," Tove kirjoittaa muistiinpanoissaan. Hän oli itsensä ankarin oppimestari, eikä koskaan tuntenut oloaan kotoisaksi säännönmukaisen opetuksen parissa. Hän alisti kaiken työskentelynsä tiukan itseopiskelun alaisuuteen. 
  Tove  saattoi tutkia eri työskentelytapoja käsittämättömällä intensiteetillä ja väsymättä, ja kirjoittaa samalla kaiken oppimansa ja tutkimansa millimetrin tarkasti muistiin. Näin hän oppi - kaiken aikaa.  Nämä pienet 'tutkielmat' löytyivät Toven arkistosta. Sama tarkkuus ja tietynlainen hallinnan tarve värittää myös Muumien ja muun kirjallisen tuotannon matkaa: Tove antoi kustantajilleen tarkkoja ohjeita kirjojen ulkoasusta ja layoutista; voisipa sanoa niinkin, että Tove ohjeisti kustannustoimittajia ennemmin kuin he Tovea. Hän oli se, joka halusi määrätä teostensa kohtalon, ei kukaan muu. Muumi-romaanien uusintapainoksia otettaessakin (joskus jopa kesken painotyön)  Tove saattoi laittaa tekstejä uusiksi ja muuttaa kuvitustakin. Minä jostain syystä ihailen tätä täydellisyyden tavoittelijaa hänessä, vaikka tiedän, että se saattoi saada kustannusväen repimään hiuksiaan. 

  Kontrollihalu kytkeytyi Tovella toisinaan liialliseltakin vaikuttavaan velvollisuudentuntoon: jo teini-ikäisenä hän koki olevansa osittain vastuussa perheen taloudellisesta auttamisesta, mikä johti siihen, että hän jo hyvin varhaisessa vaiheessa alkoi kirjoittaa julkaistaviksi tarkoitettuja tarinoita ja kuvia. Huoli erityisesti äidin jaksamisesta varjosti nuoren Toven taiteellista alkutaipaletta. Myöhemmin tuo sama velvollisuudentunne sai Toven jatkamaan hurjat mittasuhteet saaneen muumibuumin parissa, vaikka nuo olennot alkoivat viedä hänen taiteellista imagoaan pikku hiljaa 'väärään suuntaan':  Tove halusi tulla tunnetuksi vakavasti otettavana taidemaalarina, mutta hänen julkinen roolinsa 'Muumien äitihahmona' tuntui estävän hänen toiveensa. Suuntaa oli kuitenkin erittäin vaikea kääntää. Toven taloudellinen tilanne oli alkanut parantua ja hänestä oli sukeutumassa itsenäinen, pystyvä bisnesnainen, sillä Muumien talouspuolesta huolehtiminen - senkin jälkeen kun lisenssi- ja muita sopimuksia alkoi syntyä - oli pitkään Toven itsensä vastuulla. Bisneksen vetäminen osoittautui täydeksi työksi: sopimuksia ja niiden pilkuntarkkaa viilausta, matkoja ympäri maailmaa - aina Japania myöten: kaikki tuo vei aikaa taiteen tekemiseltä, mutta toi Tovelle kaivattua taloudellista turvaa. 

  Sisäisestä ristiaallokosta huolimatta Tove loi taidetta ainakin ulkopuolelta nähtynä koko ajan myös noina hurjina vuosina (mitä muuta Muumitkaan ovat kuin taidetta!). Vasta kun hän pystyi irrottautumaan suureksi kasvaneen  muumi-bisneksen luotsaamisesta,  hän tunsi vapautuvansa johonkin uuteen. Maalaamisen riemu löytyi jälleen, hänen kirjoittamisensakin sai uusia piirteitä: vaikka ihanat muumi-romaanit saivat vielä jatkoa, hän alkoi kirjoittaa myös aikuisille suunnattuja kirjoja, joiden kansiin kustantajat halusivat liittää muumiviitteitä, mutta Tove ei antanut periksi... 

  Toven elämää voisi kuvata sanoilla rakkaus ja intohimo: hän sulki noihin sanoihin kaiken: taiteensa, 'duuninsa', ystävänsä, perheensä ja rakastettunsa, matkansa, meren, saaren, majakat, kirjoittamisen. Hän etsi täydellistä vapautta mutta koki aika-ajoin itsensä vangituksi ja riittämättömäksi, eli silti intohimolla, uutta etsien ja oppien. Tuo tahtonainen teki työtä ja rakasti, mutta kärsi myös sisäisistä ristiriidoista, joissa peistä taittoivat ilmaisuvapaus, pedanttinen mielenlaatu ja taloudelliset tekijät. Hän ei säästänyt itseään ja juuri siksi hänen taiteensa (ja ne Muumit, tottakai) tulevat säilymään sydämissämme aina - niin, että kunnon synttärikemut laitetaan uusiksi varmaan taas sadan vuoden kuluttua! Toven taiteesta voimme nauttia onneksi ihan joka päivä, oli juhlavuosi tai ei. Minä aion tarttua pian johonkin hänen 'aikuisista' kirjoistaan ja Muumipappa ja meri -romaanikin on odotellut yöpöydällä jo pidemmän aikaa.

Muualla:  Kirjakirppu, Kirjojen keskellä ja Oksan hyllyltä.


* P.S.: Oivoi, tästä piti tulla lyhyt postaus, mutta kuinkas sitten kävikään, innostus vei mukanaan...


Boel Westin: Tove Jansson Sanat, kuvat, elämä (Tove Jansson - Ord, bild, liv. 2007) 512 sivua

Kustantaja: Schildts, 2008
Suomentanut Jaana Nikula
Omasta hyllystä


16.12.2014

Johan Egerkrans: Pohjoismaiset taruolennot


       Ensi vuoden vapaamuotoiseksi kirjallisuusteemakseni valikoitui pohjoismainen taru- ja kertomusperinne, jonka liitän Anna minun lukea enemmän -blogista tutun Annamin vetämään Kirjallinen retki Pohjoismaissa -lukuhaasteeseen. Eräänä sateisena myöhäisiltana aloin etsiä aiheeseen sopivia kirjoja, joita löytyikin yllättävän paljon. Ensimmäiseksi hankin käsiini viehättävästi toteutetun, kauniin ja paikoin pelottaviakin aineksia sisältävän Pohjoismaiset taruolennot -teoksen, jonka ruotsalainen taiteilija Johan Egerkrans on koonnut, kuvittanut ja muistiinmerkinnyt. Kirja avaa vuoden mittaisen retkeni pohjoisten tarinoiden valtakuntaan.


  Kaikkialla maailmassa ihmiset ovat aina tienneet, että me emme ole maan päällä yksin. Ihmisten ja eläinten lisäksi maailmassa on muita olentoja, jotka voivat muistuttaa meitä, mutta ovat silti aivan erilaisia. Nuo olennot eivät ole ihmisiä eivätkä jumalia vaan ihan jotain muuta. ---  Kaikessa oikullisuudessaan ne personifioivat luontoa ja jotkut olennot ovat kirjaimellisesti yhtä luonnon kanssa. Ennen niitä pidettiin itsestään selvästi osana maailmaa, ja ne muistuttivat ihmistä luonnon kunnioittamisesta. 
  Kuinka monesti olen itsekin kokenut näitä lyhyitä taianomaisia tuokiota: metsässä kävellessäni kuulen pienen risahduksen ja näkökentän laidalla, tuolla sammalikossa käy vilahdus: joku on selvästi tarkkaillut metsän porteista astunutta kulkijaa.  Lintuko se oli vaiko metsähiiri vai sittenkin joku monista metsänhengistä? Keijukin se saattoi olla tai menninkäinen, joka tuli kurkistamaan sammaleisen kiven alta, kuka hänen rauhaansa taas häiritsee.  Mutta tietenkään en ehdi nähdä enää mitään, metsä pysyy hiljaa ja säilyttää aina salaisuutensa...


  Hienoviritteisesti kuvatut taruolennot kietovat lukijansa keveästi pauloihinsa. Egerkrans on lähestynyt kohteitaan avoimin, lapsenomaisin mielin, varoen astumasta kansantieteilijöiden saappaisiin. Tässä teoksessa eletään ja edetään tunteella ja olentojen omilla ehdoilla: nämä ihmeelliset, kauniit ja pelottavat, mieltä kiehtovat henget ovat Egerkransille yhtä tosia kuin orava tai karhu, jänis tai mikä tahansa muu elollinen olento.

 Taiteilija jakaa taruolennot omiin, luonnontieteellisen tarkkoihin ryhmiinsä, vaikka hän heti ilmoittaakin sen olevan aika uskaliasta. On nimittäin niin, että erilaisten olentojen luokitteluun ei ehkä pitäisi ryhtyä lainkaan, ja se voi olla vaarallistakin, jos kyseiset henget eivät ole samaa mieltä asiasta. 

  Luonnonhenget, palvelushenget, muodonmuuttajat, vainajahenget, hirviöt. 'Vanhojen tuttujen' olentojen lisäksi  myös ne, jotka ovat jääneet ainakin minulle tuntemattomiksi (esimerkiksi saarnetar, purohevonen, para, yönkorppi... ) saavat esittelynsä tässä kirjassa. Monet olennoista herättivät minussa ihastelun ja pelonsekaisen kunnioituksen ohella myös myötätuntoa: esimerkkinä pienet liekkiö-henget, joiden kohtalo on hyvin surullinen...

  Kirjan pääpaino on ruotsalaisissa taruissa. Yksinomaan suomalaiseen kertomusperinteeseen kuuluvista taruolennoista on päässyt mukaan vain saunatonttu. Jäin kaipamaan esimerkiksi metsiemme kuningasta Tapiota, hiisiä ja kokkoa, joihin tässä kirjassa ei viitata sanallakaan. Toisaalta monet tässä kirjassa esitellyistä hengistä esiintyvät myös suomalaisessa kansanperinteessä, eri nimillä vain. Nimet löytyvät tästä suomennoksesta.


 
   Se joka tuntee minut, varmasti arvaa jo, kuka on suosikkini kirja monista, monista olennoista... Se on tietenkin metsänhaltija, joka on ruotsalaisessa perinteessä saanut osan kotoisten henkiemme, Tapion ja Mielikin tehtävistä ja piirteistä.
Jos tulee haltijan alueelle, on käyttäydyttävä sen ehdoilla. Kaikkien luonnonhenkien tapaan metsänhaltija on oikullinen ja voi yhtä hyvin auttaa kuin asettua poikkiteloin. --- Se hämärtää ihmisten näön niin, että he eksyvät ja kulkevat kehää ympäri ja ympäri. Jotkut eivät löydä koskaan kotiin ja katoavat ainiaaksi metsän syvyyksiin. Ainoa tepsivä keino on kääntää takki ylösalaisin, jolloin yhtäkkiä herää kuin unesta ja löytää takaisin oikealle polulle.
  Sille, joka on kerran joutunut metsänhaltijan valtaan, jää kuitenkin ainainen kaipuu metsään eikä hän koskaan oikein palaa entiselleen. 
Minun mielestäni metsän lumouksesta ei tarvitsekaan koskaan, koskaan toipua....
 
***

  Melkeinpä kaikki taruolennot ovat ennen aikaan olleet luonteeltaan paljon kipakampia kuin nykyisin. Ajat, tavat ja uskomukset - ja sitä kautta myös taruolentojen merkitykset muuttuvat. Egerkranssin esittelemät olennot - ne nykyisin niin ihanina ja herkkinä esitellyt tontut ja keijutkin - nähtiin ennen ennalta-arvaamattomina, sellaisina että ne saattoivat niin halutessaan vahingoittaa ihmisiä - joko opetukseksi tai ihan vain huvikseen.  Kirjassa esiintyy myös oikeasti pelottavaa porukkaa: oman lukunsa ovat saaneet erilaiset vainaja- ja kiusanhenget, joista kertovat kuvat ja tarinat saattavat pelottaa pienimpiä lukijoita. Kovin nuoren lapsen käsiin en tätä kirjaa siis antaisi. Tämäkin 'suositus' tietysti vaihtelee lapsen oman persoonan mukaan. Alla oleva kuva para-olennosta on tästä porukasta yksi esimerkki, ei vielä se pelottavin.


   Muun muassa pelimaailmassa vaikuttavan taiteilija Johan Egerkranssin kuvat hurmaavat. Lisäarvoa kuvitukseen tuo vielä yksi mielenkiintoinen seikka: värikkäiden ja viimeisteltyjen kuvien lisäksi sivuilla vilistää lukematon määrä luonnosmaisia, kevyellä kädellä tehtyjä piirroksia: on kuin noissa luonnoksissa esiintyvät oliot olisivat valmiina haihtumaan katsojan ulottumattomiin heti, kun hänen katseensa niihin osuu...

  Kenelle kirjaa suosittelisin? Kaikille satuihin ja tarinoihin ihastuneille lapsille ja aikuisille; en  kuitenkaan aivan nuorimmille enkä herkimmille... Ehkäpä erityisesti vielä hänelle, joka elää elämänsä kiihkeintä Hobitti-innostustaan, rakastaa Tolkienin maailmaa ja muita fantasiakertomuksia: Pohjoismaiset taruolennot voisi olla nuorelle (ja miksei myös vanhemmalle) fantasiafanille pikantti luku- ja katselukokemus. Minä itse vietin kirjan parissa yhden ja vielä toisenkin kynttilänhämyisen iltapuhteen. Näin suurella sydämellä, innolla ja taidolla tehtyyn kirjaan oli helppo ihastua.

Kiitän kustantajaa arvostelukappaleesta.

Kirjan ovat lukeneet myös Kirjojen keskellä- blogin Maija sekä Hyllytonttu.  Aloitan teoksella Annamin Kirjallinen retki pohjoismaissa -lukuhaasteen.

Johan Egerkrans: Pohjoismaiset taruolennot (Nordiska väsen, 2013)
Kustantaja Minerva 2014, 2 p., 127 s.
Suomentanut Eero Ojanen


11.12.2014

Kazuo Ishiguro: Pitkän päivän ilta

  Minun on vaikea kuvata tunteitani lopullisella lähtöhetkellä. Ajomatkan ensimmäiset parikymmentä minuuttia sujuivat niin, että en voi todellakaan sanoa olleeni jännittynyt tai innoissani. Se johtui epäilemättä siitä seikasta, että vaikka matkani vei yhä kauemmaksi talosta, olin kuitenkin edelleen ympäristössä, jonka tunsin vähintään pintapuolisesti entuudestaan. --- Mutta lopulta ympäristö kävi oudoksi ja tajusin ylittäneeni kaikki aikaisemmat rajat. 
  Näin alkaa englantilaisen herrasmieshovimestari Stevensin pitkän uran ensimmäinen lomamatka läpi kesäisen Länsi-Englannin vuonna 1956. Maaseudun lumo, pittoreskeja maisemia halkovat tiet, alla työnantajalta lainaksi saatu loistelias Ford, uusi matkapuku, jonka taskuun hän on sujauttanut vanhalta työtoveriltaan, miss Kentiltä saapuneen kirjeen...  Päämäärättömän vaeltelun ohella Stevens aikoo käydä tervehtimässä vanhaa ystäväänsä ja löytää ratkaisun vaikeaan henkilöstössuunnittelussa ilmenneeseen ongelmaan: on aivan mahdollista, että äskettäin miehensä luota paennut miss Kenton (Stevensin mielessä hän on aina ja ikuisesti neiti), on valmis palaamaan takaisin Darlington Halliin, entiseen taloudenhoitajan toimeensa.

  Matkan aiheuttama uusi ja outo vapaudentunne ja miss Kentonin kirje saavat ikääntyvän hovimestarin muistelemaan Darlington Hallissa viettämäänsä aikaa. Nuo vuodet, joihin mahtui kaksi maailmansotaa ja englantilaisen luokkayhteiskunnan murros, ovat säilyneet hänen mielessään kirkkaina ja kunniakkaina. Kartano toimi maailmansotien välissä poliittisen kerman salaisena kohtauspaikkana ja juuri tuo seikka sai Stevensin tuntemaan asemansa etuoikeutetuksi ja tärkeäksi, saihan hän omalta osaltaan olla vaikuttamassa maailmanhistorian käänteisiin, olkoonkin, että hänen osuudekseen jäi noiden salaisiksi luokiteltujen kokousten moitteeton sujuminen. Asemansa avulla hänellä on mahdollisuus päästä yhdeksi ammattikuntansa 'suurimmista'. Kaikella on kuitenkin hintansa: Stevensin kunniakas unelma hukuttaa alleen muut halut ja intohimot, myös ne orastavat tunteet joita hän muissa olosuhteissa saattaisi tuntea neiti Kentonia kohtaan. Tehokkuus, uskollisuus, järjestelmällisyys, oman tunne-elämän kuolettaminen, asialleen omistautuneiden suurmiesten palveleminen: siinä Stevensin teesit ja uskontunnutus, joita hän ei  halua rikkoa silloinkaan, kun lordi Darlingtonin häpeälliset natsikytkökset paljastuvat ja saattavat tämän julkisen ryöpytyksen kohteeksi.

  On selvää, että lordi Darlingtonin toiminta sotii Stevensin omia moraalikäsityksiä vastaan. Ishiguro viittaa tähän useasti tarinan kuluessa. Kysymys on vakavasta sisäisestä konfliktista, joka kulminoituu vasta vuosia lordin kuoleman jälkeen, tällä kuuden päivän mittaisella matkalla, jolla kaikki aikaisemmat rajat ylittyvät. Hovimestarin viileän kuoren alla tapahtuu jotakin, mutta tuo 'jokin' ei johda sisäiseen vapautumiseen vaan päinvastoin uuteen kriisiin: uskollisesta, kuollutta isäntäänsä idealisoineesta ja häntä hiukan säälineestäkin palvelijasta kuoriutuu herransa kieltävä Juudas Iskariot.

  Moraalin, ihanteiden  ja toisaalta hyvin raadollisen todellisuuden yhteentörmäyttäminen on Pitkän päivän illan ydinmehua. Ihmettelen, kuinka Ishiguro on saanut upotettua päältäpäin viileään, suorastaan luotaantyöntävän lakoniseen päähenkilöönsä näin paljon mielen myrskyä. Stevensiä revitään ja riepotellaan oikeastaan kolmeen suuntaan: yhtäällä on miehen ammatillinen kunnia, joka vaatii häntä sulkemaan silmänsä, mielensä ja sydämensä tapahtuipa ympärillä mitä hyvänsä, toisaalla on hänen sisäinen oikeudentuntonsa ja tunne-elämä, jotka pilkahtavat kertomuksen kuluessa esiin hyvin harvoin, mutta kuitenkin niin, että lukija tietää niiden olevan siellä jossain. Ja kolmantena voimana näen luokkayhteiskunnan muutoksen, sen, joka hitaasti mutta varmasti alkaa rapauttaa myös Stevensin oman ammattikunnan arvostusta ja sitä kautta hänen itsekunnioitustaan.
On miltei piinallista seurata, kuinka tyynenä ja viileänä mies koettaa pysytellä tuon kaiken riepotuksen keskellä. Tuntuu, että mikään tai kukaan ei voi osua häneen, vaikka eihän se niin koskaan mene: tyyni ulkokuori pettää, pinnan alla tapahtuu asioita, jotka lopulta yllättävät hovimestarin itsensäkin.

  Olen lukenut japanilaissyntyiseltä, lapsena vanhempiensa kanssa Englantiin muuttaneelta Kazuo Ishigurolta tätä ennen vain toisen maailmansodan jälkeiseen Nagasakiin sijoittuvan Silmissä siintävät vuoret, joka ei pintavilkaisulla voisi enempää erota englantilaista luokkayhteiskuntaa kuvaavasta Pitkän päivän illasta. Tarinoissa on kuitenkin jotakin samaa: niistä kummastakin löytyy muuttuvan yhteiskunnan ja menneeseen nojaavan yksilön välinen konflikti, aihe on siis mitä suurimmassa määrin yleismaailmallinen.

 Bookerin kirjallisuuspalkinnon voittanut  Pitkän päivän ilta ihastuttaa  tietenkin myös Anthony Hopkinsin ja Emma Thompsonin tähdittämänä elokuvaversiona. Vaikka olen nähnyt leffan ihan äskettäin (olisikohan viimeisin televisioesitys ollut viime keväänä), haluan nähdä sen nyt kirjan luettuani mahdollisimman pian uudelleen. Muistaakseni elokuvan musiikkikin hurmasi minut hienostuneella tyylikyyydellään...

 Pitkän päivän ilta oli kirjana elokuvaakin vaikuttavampi (vaikka leffan käsikirjoitus muistaakseni olikin hyvin uskollinen Ishigurolle). Romaani viehätti minua paitsi tarkalla psykologisella näkemyksellään, myös erittäin hienolla ajankuvallaan. Ishiguro kertoo tarinansa vain ja ainoastaan Stevensin näkökulmasta, mikä on minusta kertakaikkisen upea juttu. Kirja on  kirjoitettu ennen nykyistä 'näkökulmatekniikkabuumia', johon ainakin minä alan jo olla pikkuisen kyllästynyt. Tämän kirjan hienoviritteisen tunnelman tuollainen turha näkökulmien vaihtelu olisi pilannut tyystin.
Seuraavaksi tartun Ishigurolta romaaniin Ole luonani aina. Mikäli 'vanhat merkit' pitävät paikkansa, tuo kirja vie minut johonkin aivan uuteen, mutta tarjoaa samalla hänen aiemmista teoksistaan tuttuja teemoja.

René Magritte: The Pilgrim, 1966

Muualla esimerkiksi näissä blogeissa: Amman lukuhetki Eniten minua kiinnostaa tie, Hurja Hassu lukija Järjellä ja tunteella, Kirjapolkuni, KujerruksiaLumiomena - kirjoja ja haaveilua,  Nenä kirjassa, Sinisen linnan kirjasto,  Systomykoosi, Tarukirja ja Täällä toisen tähden alla.


Kazuo Ishiguro: Pitkän päivän ilta (The Remains of the Day, 1989)
Tammi 1990, 1 p., 283 s.
Suomentanut Helene Bützow
Kannen maalaus: René Magritte
Antikvariaatista

7.12.2014

Lukuhaasteista - menneestä ja tulevista

  Osallistuin tänä vuonna yhteen lukuhaasteeseen - 'blogiurani' ensimmäiseen. Ensi vuonna ajattelin uskaltautua jo kahteen (juu, nälkä kasvaa syödessä!)  ja niistä toisen olen jo valinnut. Jossakin utuisessa tulevaisuudessa sintää omankin lukuhaasteen järjestäminen, mutta sen aika ei ole ihan vielä...


  
















Se ihka ensimmäiseni oli Eniten minua kiinnostaa tie -blogin Suketuksen järjestämä Ihmisiä sodassa -haaste. Kurkatkaapas tuosta seuraavasta linkistä, miten huiman homman hän on tehnyt järjestäessään kaikki haasteen yhteydessä luetut kirjat omiin, käteviin kategorioihinsa! Tätä listaa sopii käyttää jatkossakin hyvän luettavan etsimiseen ja löytämiseen

  Sitten uusiin haasteisiin: Anna minun lukea enemmän -blogin Annami polkaisi tämän kuun alussa käyntiin kiinnostavan Kirjallisen retken pohjoismaissa. Annamin innostamana aion tutustua erityisesti islantilaiseen, norjalaiseen ja tanskalaiseen kirjallisuuteen. Ensi alkuun minulla on tulossa lukuun kaksi islantilaista kirjailijaa, Thórarinn Eldjárn ja Sjón, joiden teoksiin minun on tarkoitus perehtyä heti joulun jälkeen. Haasteen minimitavoitteena on lukea ainakin kaksi pohjoismaista kirjaa (kotimaiset poislukien), joten ainakaan stressi ei tässä haasteessa pääse yllättämään.

  On hyvin mielenkiintoista seurata, minkälaisiin seikkailuihin pohjoismainen retki meidät lukijat vuoden aikana johdattaa. Itseäni kiinnostavat romaanien lisäksi pohjoismaiset saagat ja maista erityisesti Islanti ja Norja. Vielä ehtii mukaan *wink*!
Kuvan lähde: Anna minun lukea enemmän


Se vuoden toinen lukuhaaste on vielä hakusessa. Saa vinkata! 

                     

6.12.2014

Ajatus eräänä sateisena itsenäisyyspäivänä...


Nämä korkeat puut 
niin äänettömiä 
että herättävät puheen
toisen puheen ja toisen muistin
kaukaiselta ajalta
ennen tämän ihmisen aikaa
jolloin yhteinen kieli oli olemassa
kaiken elävän välillä.

                                                               Sirkka Selja: Puut herättävät muistini
                                                                          Päivistä parhaimmat 2002 Otava, toim: Hannu Mäkelä

Sirkka Seljan kauniin runon myötä toivotan kaikille hyvää, rauhallista itsenäisyyspäivää!
Itsenäisyys merkitsee minulle mitä suurimmassa määrin myös tätä: kaikille yhteisen kielen etsimistä, geopoliittisista rajoista, sosiaalisesta asemasta, etnisistä taustoista, uskonnosta, mielipiteistä tai mistään muistakaan erottavista tekijöistä riippumatta.



1.12.2014

Michael Cunningham: Lumikuningatar

"Onnellista uutta vuotta", Beth sanoo hellästi. Hän astuu lähemmäs, kietoo ohuet käsivartensa Barrettin ympärille ja antaa tälle kunnon suukon.Tyler astuu heidän luokseen ja ottaa syleilyynsä molemmat, niin että Beth jää keskelle, likistyksiin hänen ja Barrettin väliin. --  Barrett voisi vaikka vannoa tuntevansa Bethin värisevän niin kuin kämmenelle otettu hiiri värisisi - hän tuntee tuon äärimmäisen pienen, herkeämättömän vapinan joka on hiiren fysiikalle ominainen - sen saa aikaan jatkuva varuillaanolo ja pelokkuus (loppujen lopuksihan hiiri on saaliseläin) - mutta joka aivan yksinkertaisesti on myös osoitus pienuudesta, tiuhaan lyövästä mustikan kokoisesta sydämestä. Barrett sanoo Tylerille: "Jos nyt sanot 'ryhmähali', saat köniisi."

  Harvoin julkaiseva yhdysvaltalainen Michael Cunningham on jo vuosien ajan kuulunut lempikirjailijoihini. Tunnit, Koti maailman laidalla, Säkenöivät päivät, Samaa sukua... Nuo kaikki romaanit ovat jättäneet sieluuni oman timanttina sädehtivän jälkensä. Vain 'kirjattoman kauteni' aikana (2011) suomennettu  Illan tullen on minulla yhä lukematta.

  Uudessa romaanissaan Lumikuningatar Cunningham kuvaa tavallisen ihmisen hapuilevaa pyrkimystä kohti elämän tarkoitusta ja pyhitystä. Tarinan kehyskertomus on yksinkertainen ja osin tuttukin, mutta sen juju, sen uniikkina sykkivä sydän löytyykin syvältä pinnan alta - tai oikeammin yläilmoista: Cunningham nostaa päähenkilönsä miltei huomaamattomasti kohti taivaita, yhdistää ihmisen äänen kaukaisten galaksien huminaan ja säveltää aineksista, ei suurta sinfoniaa, vaan ihmisen kokoisen, sydämeen mahtuvan laulun. Ja jossain taustalla soi In excelsis deo -  Ja tuon utuisena humisevan enkelilaulun taustallakin kuuluu jotain... se on naurua, joka pulppuilee sydämen syvyyksistä, läpi arjen, läpi kaiken sen mustan, nokisen lian, jota me jokainen kannamme mukanamme syntymästämme aina kuolemaan asti. Mikä pehmeän ironian taju Cunninghamilla onkaan. Michael (saanhan sinutella), jos olisit tässä, saisit kunnon halauksen (ja pusun myös). Kiitos! 

  Tarinassa on kolme päähenkilöä: veljekset Tyler ja Barrett sekä Tylerin rakastettu ja tuleva vaimo Beth, joka tuntuu jollakin hassulla ja viattomalla tavalla kuin veljesten yhteiseltä vaimolta (vaikka vain Tyler tykkää naisista 'silleen'). Pieni perhe asuu Brooklynin puolella, Bushwickin köyhtyvässä kaupunginosassa, paikassa, jossa ei hevin puhjeta ylistyksiin. Paikassa, jonka maisemaa voi pysähtyä katsomaan vain sinä lyhyenä hetkenä, jona ylipursuavat roska-astiat, ruosteiset varastorakennukset ja pysäköintialueet peittyvät  pettävän valkoisen lumivaipan alle. Täällä he elävät, rakastavat, riitelevät, jakavat surunsa, ilonsa ja innostuksensa. Heidän  pesänsä on täällä, liian vanhassa, huojuvassa talossa, joka romahtaa minä päivänä hyvänsä ja jonka makuuhuoneessa nukkuu nyt heidän sydämensä valtiatar Beth, hengittää hiljaisesti hiiren lailla, mustikkasydän pamppaillen. Kunpa he voisivat suojella häntä tulevalta...

  Tyler, veljeksistä vanhempi, on kokaiiniriippuvainen elämäntaiteilija ja muusikko, joka yhä, neljänkymmenen paremmalla puolellaankin, jaksaa uskoa suureen musiikilliseen läpimurtoonsa (vain se yksi hittibiisi puuttuu hei!) Barrett, Tylerin älykäs pikkuveli, haahuilee sitten ihan muuten vain, kuin nuoruuden haaveisiin vangiksi jääneenä, osaamatta kiinnittyä sen paremmin jatkuvasti vaihtuviin työpaikkoihin kuin poikaystäviinsäkään. Yksi asia, johon Barrett näyttää todella, koko sydämestään kiinnittyneen, on tämä heidän pieni perheensä, Tyler ja Beth. Ihmeellinen veljesrakkaus, ääneen lausumaton mutta kaiken aikaa läsnä oleva, muuttaa elämän siedettävämmäksi ja aika ajoin jopa kauniiksi, siitäkin huolimatta että Beth sairastaa pitkälle edennyttä syöpää ja on tarinan alussa tilassa, jossa on enää vaikea toivoa parasta.  

  Kunnes Barrett eräänä talvisena, lumisateisena yönä näkee Central Parkin taivaalla ylimaallisen kauniin, akvamariinina hohtelevan valon, joka tuntuu aistivan hänen läsnäolonsa ja tarkastelevan häntä samalla kun tuo itsensä tiettäväksi juuri hänelle. Näky vertautui minun mielessäni jouluyön paimenien ilmestykseen. Barret, joka vielä hetki sitten suri taas yhden rakkaussuhteensa päättymistä, onkin yhtäkkiä uuden tilanteen edessä: taivas sananmukaisesti avautuu hänen edessään. Mikä on valon viesti? Ilmestyksen täytyy merkitä jotakin, juuri hänelle, heille, tässä ja nyt! Barrettin taivaallinen ilmestys on itse asiassa koko tarinan alku, sysäys, joka väistämättä johtaa  johonkin uuteen

  Lumikuningatar on oudolla tavalla yhtä aikaa hyvin häilyväinen ja hyvin täysi romaani. Se on kirja, jota voi lukea ja tulkita monin eri tavoin: Gunningham ei milloinkaan alennu alleviivaamaan kirjoittamaansa, vaan antaa lukijan itsensä löytää kirjasta ne tasot, jotka tätä eniten puhuttelevat. Kuuntelin jokin aika sitten kirjailijan haastattelun, jossa hän totesi jokseenkin näin: 'Kirja kirjoitetaan aina kahteen kertaan: ensimmäisen kerran kirjailijan toimesta ja tämän jälkeen lukijan.' Ehkäpä tässä on yksi syy siihen, miksi koen Cunninhamin kirjat niin rakkaiksi: kirjailija uskaltaa jättää ne tulkinnoille avoimiksi.  

  Näen Tylerissä, Barrettissa ja Bethissä jotakin pelkistettyä, tulessa kirkastettua. Näen heissä läpikuultavaa, paljasta ihmisyyttä, jota on vaikea sanoin selittää, mutta jonka joskus tunnistan syvän kriisin keskellä elävissä ihmisissä. Heissä, jotka kaikesta huolimatta, kuin jonkinlaisen pyhän pysähtyneisyyden suojaamana, pystyvät tarttumaan elämään uskomattomalla intensiteetillä. Maailma näyttäytyy kirkkaimpana silloin, kun se koetaan tässä ja nyt. Silloin jokainen ihminen, jokainen päivä, jokainen hetki on oikea ihme.

  Siinä missä Haruki Murakamin Värittömän miehen vaellusvuodet oli marraskuuni taikalyhty, on Cunninghamin Lumikuningatar joulukauteni avaus; kuin pieni liekki, joka luo joulukuuni alun pimeisiin päiviin rauhallista, kultaista valoaan.

  Toivotan tämän kirjan myötä teille kaikille ihanaa adventin aikaa! 



Michael Cunninham: Lumikuningatar (The Snow Queen, 2014) 291 s.
Gummerus 2014
Suomentanut  Raimo Salminen
Antikvariaatista

25.11.2014

Virpi Hämeen-Anttila: Yön sydän on jäätä

- Missä minä olen? hän kysyi. Huulet olivat kuivat kuin paperi ja tarttuivat kiinni toisiinsa. - Minun luona, sanoi Rossi. - Tänne oli lyhin matka. - Mistä? Mistä oli lyhin matka?- Lahdelta, sanoi Martti.  Söörnäisten satamasta. Sinut tuupattiin sähkölaitoksen vieressä sulasta kohdasta mereen. Ilmankos häntä paleli niin hirvittävästi että oli täristä ulos nahastaan. Mutta ei hän yksin sen vuoksi ollut tässä kunnossa. Oli muutakin.Oli häpeä ja häpeän takana ylpeys, taivaisiin kohoava ylpeys, Lusiferin uhma ja hurma ja salaisuus. Se toisilta kätketty kaupunki, jonka yöt hehkuivat jäistä valoa.
  Laajasta ja uskollisesta lukijakunnasta nauttiva Virpi Hämeen-Anttila teki tänä vuonna uuden aluevaltauksen kirjoittamalla  1920-luvun alun Helsinkiin sijoittuvan, perinteisen salapoliisiromaanin. Ulkoasua ja kielikuvia myöten kaksikymmentälukua mukaileva rikostarina huokuu vanhoista mustavalkoelokuvista tuttua tunnelmaa. Kirjaa lukiessani aistin sen olevan alku suuremmalle kokonaisuudelle: tietämäni mukaan kirjailijattaren suunnitelmissa siintääkin kokonainen historiallisten salapoliisiromaanien sarja. Tässä ensimmäisessä osassa Hämeen-Anttila tuntuu vielä vähän säästelevän: hän esittelee sarjan keskeiset hahmot, avaa jo pikkuruisen heidän karaktaarejään, menneisyyttään ja salaisuuksiaan, mutta jättää paljon myös piiloon, niin kuin tällaisissa tapauksissa tietysti pitää tehdäkin.

  Tarinan päähenkilö, Karl Axel (Kalle) Björk toimii päivisin sisäasiainministeriön virkamiehenä ja muuttuu vapaa-ajallaan innokkaaksi harrastelijasalapoliisiksi. Björkin taustalta löytyy sekä suomen- ja ruotsinkielinen sukuhaara, hän itse on kasvanut Helsingin työläiskortteleissa, eikä yrityksistään huolimatta kykene unohtamaan lapsuutensa kurjia oloja. Björk on noussut yhteiskunnan portailla sitkeän työnsä ja ehkäpä myös taustansa ansiosta ja nauttii nykyään laajaa arvostusta Helsingin virkapiireissä. Björk on monipuolisesti sivistynyt mies ja tämän lisäksi hänessä on keikarin vikaa: hän rakastaa pukeutumista, kauniita esineitä, tuoksuja ja ulkomailta hankkimiaan kasvovoiteita, piilottelee asunnossaan suurta, koristeellista kokovartalopeiliä, joka sopisi pikemminkin kuninkaallisiin kartanoihin kuin hänen pieneen, keittonurkalla varustettuun poikamiesboksiinsa. Itse hän taitaa vähän hävetä näitä miehelle sopimattomia luonteenpiirteitä ja pyrkii niitä peittelemäänkin, mutta naiset osaavat arvostaa hyvältä näyttävää, tuoksuvaa ja käytökseltäänkin perin miellyttävää miestä. Naiskauneutta rakastava ja helposti ihastuva Björk liikkuu Helsingin seurapiireissä ja ravintoloissa komeana ja haluttuna, mutta sittenkin niin saavuttamattomana. Yhtä mutkattomasti kuin kristallikruunujen alla, hän liikkuu kaupungin mustimmilla ja syrjäisemmillä kujilla; tästäkin luonteensa puolesta hän mieluiten vaikenee...

  Kun Helsingin Vesilinnan juomavesisäiliöstä löytyy eräänä maaliskuisena aamuna surmattu mies, Björk saa rikospoliisiystävältään luvan aloittaa tapauksen tiimoilta omat tutkimuksensa. Tarinan taustalla häälyvät ensimmäisen maailmansodan jälkeinen turbulenssi Euroopassa ja Neuvosto-Venäjällä.  Rajojen ulkopuoliset tapahtumat heijastuvat Suomeenkin, joka itsekin hakee vielä poliittista tasapainoa kansaa kahtia repineen veljesodan jälkeen. Eletään vaaran vuosia, sisäministeriössäkin varaudutaan pahimpaan. Poliittisen myrskyn lisäksi huolta aiheuttaa kaupungin yleinen alennustila: Helsingin laitakaupungin yöt ovat pitkiä ja pimeitä ja salakuljetetun pirtun kyllästämiä, Punavuoressa kukkii silkka synti, eikä Pitkääsiltaakaan parane ylittää ilman painavaa syytä. 1920-luvun alun Helsingistä ei vielä löydy sitä fitzgeraldmaisen riehakasta jatsitunnelmaa, joka tuohon aikaan on monissa yhteyksissä totuttu liittämään, sillä kaupungin ilmapiiri, kulttuuri ja tavat ovat vielä selkeästi 1800-lukulaisia. Automobiileja liikkuu vähän, jatsi on harvain herkkua ja ajatus naisesta lyhyessä, niskan paljastavassa kampauksessa saa useimmat takajaloilleen: Kaikkea kanssa!  - ja silti: kaupungin sydän tuntuu sykkivän jo jossakin uudessa, riettaassa rytmissä.

  Niin hienosti rakennetut kuin romaanin puitteet ovatkin, kaipasin itse rikostarinaan vielä hieman jengausta ja terävyyttä, se jäi tässä romaanisarjan ensimmäisessä osassa vielä taka-alalle ja arvoituksen ratkaisukin löytyi minun makuuni vähän liian helposti. Tunnelmaa kumminkin riittää, pari kunnon takaa-ajokohtaustakin koetaan, kaksikymmentäluvun Helsinki alamaailmoineen  ja seurapiireineen tulee käsinkosketeltavan eläväksi. Hämeen-Anttila tutustuttaa lukijansa myös kauniiseen ja salaperäiseen venäläiseen ruhtinattareen, josta kuultaneen jatkossa vielä lisää. Tarinan päähenkilön Kalle Björkin hahmossa on kosolti aitoa Sherlock Holmesia. On hienoa, että kirjailijatar on muovannut sankaristaan hahmon, joka tuntee henkilökohtaisesti elämän nurjaa puolta. Sitä särmää, joka luo Kalleen sielua ja syvyyttä, odotan sarjan seuraavissa osissa näkeväni vielä paljon, paljon enemmän!

 Yön sydän on jäätä -romaani jätti minulle hyvän muiston. Hämeen-Anttila tuntee Suomen ja Helsingin historian ja taivuttaa tietonsa hienolla tavalla osaksi romaaniaan, pikkuisia detaljeja myöten. Täytyy tosin myöntää, että näitä pieniä tiedonmurusia oli paikoin jo vähän liikaakin. Kokonaisuutena kirja on kuitenkin mukavan viihdyttävä, sellainen, jonka ottaa mielihyvin mukaansa sohvannurkkaan tällaisina kylminä, marraskuisina iltoina (kera suuren suklaarasian)...
- Ehkä sinulla ei olekaan salaisuuksia, sanoi Ida vähän myöhemmin. - Tahdot vain antaa itsestäsi salaperäisen ja kiinnostavan mielikuvan. Pukeutua valepukuun. Se olisi niin - niin sinun tapaistasi. - Aivan totta, se on minun tapaistani, sanoi Björk. - Teet kiltisti, jos et paljasta valepukuani muille.

  Muualla: Hemulin kirjahyllyKirjainten virrassa, Kirjakaapin avain,  Kirjakaapin kummitusKirjavuori ja Kirsin kirjanurkka.

Virpi Hämeen-Anttila: Yön sydän on jäätä (2014), 349 s.
Kustantaja: Otava
Antikvariaatista.

23.11.2014

Sinä inspiroit minua! - Kolme inspiroivaa blogia

Leena Lumi, blogimaailman ihana kuningatar yllätti minut tällä viikolla täysin: hän oli nimennyt blogini yhdeksi niistä kolmesta blogista, jotka ovat häntä viime aikoina inspiroineet. Pääsy kahden upean blogin -  Marjatan kirjaelämyksiä ja Reader why did I marry him - rinnalle oli koko sisikuntaa lämmittävä kunnia. Sydämellinen kiitos, Leena!
  Leenan blogi on minulle henkilökohtaisella tasolla hyvin tärkeä: Vaikka kirjallisuus on kuulunut elämääni aina, elin muutama vuosi sitten vaihetta, jonka aikana tein kaikkea muuta paitsi luin.  Tuntui, että olin lukenut kaiken lukemisen arvoisen, eikä kirjallisuudella tuntunut olevan minulle enää mitään uutta annettavaa. Niin uskomattomalta kuin se kuulostaakin, minä kyllästyin  - ei vaan pikemminkin väsyin -sanoihin! Keskittyessäni käsillä tekemiseen etsiydyin varmastikin alitajuntani ohjaamana muutaman kirjablogin lukijaksi (yhdestä tärkeimmästä niistä juttua vähän edempänä tässä postauksessa). Leenan blogiin pyrähdin muistaakseni jonkin lukijakilpailun kautta, tykästyin ja jäin seuraamaan häntä. Ihastuin Leenan tapaan rakastaa kirjoja tulisesti, hänen tapaansa kirjoittaa niistä tunteella, niin, että lukijaankin tarttuu hitunen tarinoiden yllä leijailevasta tähtipölystä. Leena Lumi on osa sitä prosessia, joka toi minut takaisin kirjojen maailmaan - kuin kotiin jälleen. Kiitos Leena, sinä inspiroit minua  !
*
On aika jakaa kiitoksia eteenpäin. Voi, monet bloggaajat inspiroivat minua jatkuvasti, mutta nyt täytyi valita heistä vain kolme. Kaikki he ovat tällä kertaa aihetta sivuten kirjabloggaajia:  Kirjojen kamarin KatjaLumiomenan Katja, ja Opuscolon Valkoinen Kirahvi.

*
Kirjojen kamarin Katjan romanttisin, herkin viuluin soiva blogi on minulle suhteellisen uusi tuttavuus. Minusta on ihana tietää, että voin astua Kirjojen kamariin aina kun haluan kääriytyä lämpimään, ajattomaan tunnelmaan ja helliä sydäntäni suomen kielen puhtaalla, koristeellisellakin kauneudella. Katjan ajatuksissa ja teksteissä on rauhoittavaa runollisuutta, hänessä itsessään virtaa aitoa södergranilaista runoverta! Katja on onnistunut herättelemään myös pitkään uinuneen runotyttöyteni: hänen ansiostaan käännyn taas kohti runoja, pikku hiljaa, askel kerrallaan, sillä niiltäkin minä itseni vuosiksi piilotin  (tosin japanilaiselta runoudelta en silloinkaan pakoon päässyt). Niin lempeän voimallista on hänen antamansa inspiraatio ollut, että ensi vuonna aion viettää runovuotta!

Katja on tottunut kirjoittaja, hänen sulkakynänsä suorastaan lentää! Sillä niin minä  hänet sieluni silmin näen, istumassa  vanhan klaffipöydän äärellä kynttilänvalossa tai aamuauringon valaistessa huoneen, kastamassa sulkaa musteeseen, pysähtymässä hetkeksi miettimään maailmaa ja sen kauneutta... Hänen ajaton kiireettömyytensä on ihana vastakohta sosiaalisessa mediassa muutoin vallitsevalle hektisyydelle. Tuo rauha huokuu ihmeellisellä, taianomaisella tavalla hänen blogistaan! Hänen kirjavalintansakin ovat ajattomia - Katja keskittyy klassikkoihin, löytää unohtuneet helmet ja tuo lukijoilleen yhä uusia ilahtumisen aiheita, tuoreesti ja aina yhtä elegantisti! Kiitos Katja, sinä inspiroit minua!

*
  Lumiomenan Katjan blogiin löysin kohta viisi vuotta sitten, ellen jo aiemmin, juuri niinä vuosina, joina tunsi tarvetta ottaa etäisyyttä kirjoihin. Ihastuin Katjan blogiin heti, kävin kurkkimassa uskaltamatta kuitenkaan kommentoida, mutta luin ahkerasti hänen kirja-arvioitaan ja pysyin kartalla siitä, mitä kirjamaailmassa tapahtuu. Rakastin jo silloin Katjan selkeää ja kirkasta kieltä, hänen kaunista kuvamaailmaansa ja sitä, kuinka laaja-alaisesti hän kirjallisuutta käsittelee. Katjan blogi oli yksi tärkeä syy siihen, että  intohimoinen rakkauteni kirjoihin ja lukemiseen  pysyi  elossa läpi tuon kirjattoman ajankin.

  Nyttemmin Katja on inspiroinut minua monissa kirjavalinnoissani. Hänen ansiostaan tartuin Haruki Murakamin teoksiin ja yhteen uusimmista tuttavuuksistani  Kazuo Ishiguroon. Englantilainen kirjallisuus on lähellä Katjan sydäntä ja blogissaan hän tuokin sitä hienosti ja monipuolisesti esille. Katjalta ovatkin peräisin monet kirjailijalistalleni sujahtaneet iso-britannialaiset nimet. Asiantuntemusta, kauneutta, kirjallista näkemystä, lämpöä ja kokemusta, sitä löytyy Katjan blogista. Asiantuntevuus ja ammattitaito ilmenee blogistanian ulkopuolellakin: Katja on osallistunut kahden kirja-aiheisen teoksen  (Rivien välissä - Kirjablogikirja ja Linnasta Humisevalle harjulle -50 parasta kirjaa) kirjoittamiseen.  Kiitos Katja, sinä olet inspiroinut minua monen vuoden ajan ja sama tahti varmasti jatkuu tulevaisuudessakin!

*
  Opuscolon Valkoinen Kirahvi tuo lukijoilleen  uusia mielenkiintoisia kirjauutisia, haasteita ja inspiraatiota väsymättä, aina yhtä innostuneesti ja innostavasti! Opuscolo-blogissa käydään eläviä, joskus kiivaitakin kirjallisia keskusteluja (joita minä olen seurannut vielä vähän sivusta, koen itseni tässä hommassa vielä sen verran untuvikoksi). Valkoinen Kirahvi järjestää  blogissaan yllättäviä ja arkea piristäviä tempauksia, tältä vuodelta muistuu mieleen ainakin Vuosi Toven matkassa -Tove janssonin 100-vuotisbileet- ja Keltainen kesä -haasteet, hänen innoittaminaan olemme lisäksi päässeet vääntämään omia Limerikki-runoja ja valitsemaan suosikkejamme Kirsi Kunnaksen runotuotannosta.

  Valkoinen Kirahvi tuntuu purjehtivan aivan kirjallisuuden aallonharjalla, sillä hän on se, joka tietää, mitä ja missä tapahtuu! Keltanokkana on ilo kuulua näin asiansa tuntevan kirjabloggarin lukijakuntaan.  Kirja- arvioissaan hän jatkaa samaa asiallista, luotettavaa mutta kuitenkin hyvin innostavaa linjaansa: tekstit ovat mietittyjä, monelta taholta punnittuja ja uusia näkökulmia avaavia. Kiitos Valkoinen Kirahvi, sinä inspiroit minua!

*

Vielä kerran: kiitos, ihanat innoittajani!
p.s.:tämä tuntui niin mukavalta, että  aion tehdä tästä tradition: kerron minulle inspiraatiota ja iloa tuottavista blogeista tästä lähtien tasaisin väliajoin!


20.11.2014

Ihminen sodassa -lukuhaasteen koontipostaus

  Eniten minua kiinnostaa tie -blogin Suketus järjesti viime vuoden joulukuussa alkaneen lukuhaasteen, jossa hän innosti lukijoitaan tutustumaan sotakirjallisuuteen. Tartuin heti täkyyn: tässäpä oli aihe, jossa olisi minulle ihan oikeasti haastetta, sillä  tähän saakka olen kiertänyt sotagenren kaukaa. Suunnitelmissa oli tarttua härkää sarvista ja perehtyä aiheeseen kunnolla, lukea muutama miehinen sotaromaanikin, mutta toisin kävi. Maailman kiristyneestä tilanteesta johtuen käänsin alitajuisesti selkäni sodalle ja kurotin tämän vuoden lukuhetkissäni kohti jotakin muuta. 
Ehkäpä haaste kuitenkin pisti alulle jotakin, joka odottaa vielä avautumistaan. Jatkan haastetta ensi vuonna, lähestyn aihetta tavoilleni uskollisena, hitaasti mutta varmasti...

Nyt vuoden lopussa, kun haaste on päättymäisillään, haastekoristani löytyy ainoastaan nämä viisi kirjaa:


Etelärannikolla asustavan Kummelin perheen tarina talvi- ja jatkosodan pyörteissä.  
Tykästyin kovasti Lundbergin tapaan kirjoittaa sodasta, näen siinä syvää inhimillisyyttä, myötätuntoa, mutta myös huumorinpilkahduksia, valoa vakavuuden keskellä. Lundbergin Finlandiapalkittu Jää jatkaa kummelien tarinaa. Bloggasin kirjasta 17.1., mutta jostakin syystä juuri tämä postaus sai niin suunnattomat määrät robottivierailuja ja roskapostia, että minun oli pakko palauttaa alkuperäinen postaus luonnoskansioon ja julkaista teksti nyt uudestaan, tällä kertaa 'sivuna'.




Vuoden kohuesikoinen, joka hurmaa vahvalla henkilökuvauksellaan, käsinkosketeltavalla ajankuvauksellaan ja syvällä humaanisuudellaan. 




Albanian vuoristoseudulla elävän suvun vaiheita toisen maailmansodan melskeistä tähän päivään. Hersyvä, sydämellinen kertomus, johon rakastuin syvästi.  




 Löytävätkö saksalaisten pommituksissa erilleen joutuneet rakastavaiset toisiaan enää koskaan? Sveitsiläis-ranskalainen Capus kertoo isoisänsä tarinan.



Muinaisten kiinalaisten filosofien ja sotataktikkojen ajatuksia, joista riittää ammennettavaa
meidänkin ajallemme. 





Kiitoksia haasteesta, Suketus!  



17.11.2014

Haruki Murakami - Värittömän miehen vaellusvuodet

   Le mal du pays. Tuo hiljainen, melankolinen kappale piirsi hänen mielessään potemalle muodottomalle surulle vähän kerrassaan ääriviivat. Kuin ilmassa piileskelevä läpinäkyvä olento, jonka olemus nousee hiljaa kokonaisuudessaan näkyviin sen pinnalle takertuvien lukemattomien, hienojen siitepölyhiukkasten avulla...

  Sinä keväänä Tsukuru Tazaki luopui elämästään. Ei hän kokonaan kuollut, sillä hän hengitti, tunsi, kuuli, näki yhä, kykenipä kommunikointiinkin; hän yksinkertaisesti luopui määräysvallastaan, ajautui elämän sivuraiteelle ja pysähtyi, muuttui muutamassa kuukaudessa elämäänsä tyytyväisestä, uteliaasta kaksikymmenvuotiaasta kaiken nähneeksi ihmisraunioksi. Tapahtuma, joka tähän hänen pieneen kuolemaansa johti (sillä sellaiseksi tätä muutosta voi hyvällä syyllä kutsua), tuli Tsukurulle täytenä yllätyksenä: hänet karkoitettiin väkivalloin ja selittämättä kiinteästä ystäväpiiristä, joka oli ollut hänen siihen astisen elämänsä tärkein turvaverkko ja samalla myös linkki alati liikkeessä olevan  nuoren mielen ja maailman välillä.

  Viattoman rakkauden ja hyväksynnän ilmapiiristä huolimatta Tsukuru oli alusta saakka tuntenut itsensä ulkopuoliseksi. Hänen neljä ystäväänsä - kaksi tyttöä ja kaksi poikaa - tuntuivat lahjakkaammilta kuin hän, heidän persoonansa ja värinsä (nimiä myöten) olivat kirkkaasti erottuvia ja toisiaan täydentäviä, kun taas Tsukuru itse oli väritön, vailla persoonallisia erityispiirteitä. Hän oli kuin tyhjä astia, jolla ei näyttänyt olevan ystävilleen mitään annettavaa. Tästä huolimatta hän koki tulevansa rakastetuksi ja oli tästä syystä tilanteeseensa täysin tyytyväinen. Tsukuru  uskoi ja toivoi tämän harvinaislaatuisen ystävyyden taikapiirin kantavan heitä kaikkia läpi elämän.

  Kun Tsukurua kannatellut ystävyys särkyy, muuttuu hänen viaton nuoruusaikansa yksin tein makaaberiksi, vatsaa kääntäväksi kaaokseksi: tarkasti peitellyt seksuaaliset patoutumat avautuvat Tsukurun unissa, hän kokee intohimoa, kateutta, mustasukkaisuutta ja vihaa tavalla, jollaisesta hänellä ei ole tätä ennen ollut tietoakaan. Tuntemus on uusi ja kauhistuttava. Samalla Tsukuru tuntee kummallisella tavalla puhdistavansa, muuttuvansa kuumuudessa karkaistuvan teräksen tavoin joksikin uudeksi, mutta kadottaa prosessin aikana todellisen yhteyden itseensä:
Tuulen tuiverrus iholla, virtaavan veden äänet, pilvien välistä pilkistävä valo... kaikki ne tuntuivat erilaisilta kuin ennen - tai kuin olisi siirrytty kokonaan uuteen järjestykseen. Ensi vilkaisulla peilistä näytti heijastuvan Tsukuru Tazaki, mutta todellisuudessa niin ei ollut ---

  Vuosia myöhemmin Tsukuru rakastuu - ensi kertaa elämässään hän kokee puhdasta, syvää rakkautta, mutta menneisyys tuntuu estävän häntä antautumasta tunteelleen täysin. Uudenlainen rakkaudenkokemus nostaa vanhat, sielun syvyyksiin upotetut muistot pintaan ja pakottaa Tsukurun tarkastelemaan niitä ensi kertaa aikuisen miehen näkökulmasta. Hän on valmis vaatimaan selitystä  siihen, miksi hänen rakkaimmat ystävänsä vuosia sitten sysäsivät hänet seurauksista piittaamatta kuoleman ja hulluuden kynnykselle. Matka menneisyyden arvoituksiin alkaa ja johdattaa Tsukurun aina Suomeen saakka.

  Haruki Murakamin uusin, tänä syksynä suomennettu teos Värittömän miehen vaellusvuodet palaa 1Q84:n kahden kuun maailmasta kohti realistisempaa kerrontaa.  Kirjan pääteemat - ihmissuhteiden ja yhteisöjen dynamiikka, vierauden ja toiseuden kokeminen, muutosten aiheuttama kipu, kasvaminen, anteeksianto - ovat aiheina ikuisia, moneen kertaan pohdittuja, mutta eivät tyhjiin ammennettuja: Murakami puhaltaa tuttuihin aiheisiin juuri senkaltaista tuoreutta, jota minä häneltä jo osaan odottaa.

  Herra M:n uusin on tietenkin jollakin tasolla realistisempi kokonaisuus kuin esimerkiksi tuo äsken mainitsemani 1Q84 - sen käsityksen sain, kun luin romaanin ensimmäistä kertaa. Toisella lukukerralla en ollutkaan asiasta enää niin varma: olin löytävinäni tarinasta ohuen ohuita, kultaisina säihkyviä säikeitä, jotka häivähtivät näkyville vain hetkeksi kohta taas piiloutuen, mutta jotka tuon pienen häivähdyksensä aikana ehtivät osoittaa yllättäviä yhteyksiä tapahtumien välillä, sellaisiakin, jotka (Murakamille tyypillisesti) ylittävät arkirealismin rajat. Tämä kirja tuntuu olevan täynnä salaisuuksia, joita vielä toisen lukukerrankin jälkeen jäin pohtimaan. Murakami kulkee sujuvasti loogisuuden ja epäloogisuuden rajamaastossa, etsii niiden kohtauspisteitä ja yllyttää lukijansakin tekemään pikkuruisia henkisiä loikkia, unohtamaan loogisuuden tiukat  rajoitukset ja siirtymään ajattelussaan hetkiseksi uusille alueille - sumean logiikan valtakuntaan...

  Värittömän miehen vaellusvuodet on marraskuuni taikalyhty, minun laterna magicani. Jälleen kerran rakastuin Murakamin näennäisen pelkistettyyn tyyliin, jälleen kerran ihailen hänen kykyään rakentaa tarina nerokkaasti kerroksittain, piilokuvamaisesti: on kuin kirjailija tällä tavoin innostaisi lukijaansakin osallistumaan kirjan luomisprosessiin: saan luvan vaellella tarinan sisällä vapaasti, tehdä havaintoja, löytää yhteyksiä ja tulkita lukemaani haluni mukaan.

***
   Murakami on optimisti. Hän uskoo harmoniaan, rauhaan, anteeksiantoon. Tie sisäiseen rauhaan ja eheyteen ei kuitenkaan aina ole kaunis, vaan  helvetillinen, tuskan ja surun läpäisemä kivikkoinen kinttupolku:

  Tsukuru pystyi viimeinkin hyväksymään kaiken, ymmärtämään sen sielunsa pohjimmaisessakin sopukassa. Kahden ihmisen sielut eivät ole yhteydessä toisiinsa vain harmonian kautta, vaan pikemminkin ne ovat syvästi sidotut toisiinsa haavojensa kautta. Hauraus ja kipu yhdistävät niitä. 
Ei ole olemassa tyyneyttä johon ei sisältyisi tuskan huutoa, ei anteeksiantoa ilman maahan valuvaa verta, ei hyväksyntää, joka ei olsi käynyt läpi tuskallista menetystä. Se tosiasia piili monen harmonian pohjalla. 


  Haruki Murakami on kirjavuoteni 2014 kirkkain tähti *****


  Mainitsemisen arvoista on, että Värittömän miehen vaellusvuodet on suomennettu suoraan sen alkukielestä japanista. Tähän saakka Murakami-suomennokset on tehty teosten englanninkielisistä versioista. Kiitos siis Raisa Porrasmaalle ja kaikille käännöstyötä tukeneille tahoille! On ihanaa, että lukijaa hemmotellaan näin...

  Muualla: 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä, Kannesta kanteen, Kulttuuri kukoistaaLa petite lectrice,  Leena Lumi,
Lumiomena -Kirjoja ja haaveilua, Rakkaudesta kirjoihin, Reader, why did I marry him? ja Sinisen linnan kirjasto.


Haruki Murakami: Värittömän miehen vaellusvuodet (Shikisai o motanai Tazaki Tsukuru to, kare no junrei no toshi, 2013) 1 p. 330 s.
Kustantaja: Tammi, 2014
Suomentanut Raisa Porrasmaa