24.12.2013

Jouluiloa!


Joulu hiipi portista sisään, ravisti sadepisarat hartioiltaan ja asettui taloksi. 
Toi se lintusenkin
 pihapuuhun laulamaan
 Oi jouluyötä.
lauloi yön ja toisenkin 
- tuo ihme taivahasta!

Hyvää joulunaikaa!



21.12.2013

Kevättä kohti

Toivottelen hyvää talvipäivän seisausta ja Tuomaan päivää!
Tästä alkaa kevätkausi (ajatellaan positiivisesti ;)) ja Tuomaan tuoma joulu


Viime päivinä en ole käväissytkään blogimaailmassa, sillä olen kokenut tärkeäksi viettää mahdollisimman paljon aikaa läheisten kanssa. Kirjajuttujakaan ei ole siis syntynyt. Lukenut toki olen, tällä hetkellä on meneillään Ulla-Lena Lundbergin Marsipaanisotilas. Pelon Jokapäiväinen elämämme on sekin tänne kirjaamatta, mutta toivon, että saisin kirjoitettua siitä jotakin vielä ennen joulua...


Vein jouluruusun tänään ulkoilemaan. Kaunokainen on muutaman päivän takainen hankinta 'kyläkaupasta'. Ihmeellistä vain, että tuottaja on istuttanut kasvin vähän hullusti reiättömään sinkkiastiaan, joten sopivan kastelutahdin löytyminen on nyt vähän hankalaa... Kukinnan loputtua ruusu  siis täytynee laittaa uuteen ruukkuun.  Keväällä kaunokainen istutetaan puutarhaan ja toivotaan, että hän suvaitsisi kotiutua tänne metsän siimekseen. 


Toivottelen hyvää, kiireetöntä jouluun valmistautumista kaikille, jotka blogissa ehtivät pistäytyä
ja malttia liikenteeseen niille, jotka lähtevät tien päälle!

13.12.2013

Lucian päivän tulenkantajat

 Viime yö meni myrskyä kuunnellessa. Myräkkä yllätti kovuudellaan, mutta pihapiiristä kaatui tällä kertaa vain yksi keloittunut puu.


Myrsky vei pilvet mukanaan, uusi päivä sarasti aurinkoisena.
 Auringonnousu oli pitkän pimeän ajan jälkeen kuin lupaus keväästä! 


Metsän valot syttyivät...


Toivotan valoa ja iloa Lucian päivän iltaasi!




12.12.2013

Vuosi kuvina -haasteen joulukuu ja ensimmäinen lukuhaasteeni

Meinasin jo vallan unohtaa postata nämä joulukuun kuvat Vartiovuorelta. 
Otin kuvat 3. 12. vähän ennen kun Turkuunkin satoi lunta, joka sittemmin suli pois.


Maisema ei ole kuukaudessa juurikaan muuttunut. Mutta jotain sentään: nurmikko on hivenen verran harmaampi kuin marraskuussa, tuulet ovat riipineet viimeisetkin lehdet puista. Tammikuun kuviin toivoisin jo lunta...


Tartuin ensimmäiseen lukuhaasteeseeni: Suketus järjestää Eniten minua kiinnostaa tie -blogissaan Ihminen sodassa -lukuhaasteen, johon kannattaa käyda tutustumassa! Aikaa on kokonainen vuosi. Sotakirjat ovatkin olleet minulle todellinen haaste, tällä tavoin saan tutustua minulle uuteen aihealueeseen. Toki sotaa ja sen vaikutuksia käsitellään myös muissa kuin 'puhtaissa sotakirjoissa' ja sellaiset hyväksytään myös haasteen piiriin kuuluviksi, mutta aion tutustua myös ainakin pariin kolmeen 'kunnon sotagenreä' edustavaan kirjaan... Tartun haasteeseen vuodenvaihteen jälkeen, ensimmäinen kirjakin on jo päätettynä...


6.12.2013

Itsenäisyyspäivän autiot rannat...

Etelärannikolle odoteltiin lumimyräkkää mutta saatiinkin vettä ja räntää...
Kävin ottamassa nämä kuvat puol kolmen aikoihin iltapäivällä, kylmää on, mutta maa on lumeton.  






Muistelemme itsenäisyytemme taanneita sotaveteraaneja, joista suurin osa on jo joukosta poissa. 
Kiitokset heille! <3

Toivotan kaikille blogissa pistäytyjille hyvää itsenäisyyspäivää!

3.12.2013

Onnea uudelle Finlandia-voittajalle!

 Riikka Pelon romaani Jokapäiväinen elämämme on suurta kirjallisuutta.
 Sydämelliset onnittelut voitosta ja kiitokset upeasta lukuelämyksestä, 
Riikka Pelo!
                                                                
                                                                -toivottaa yksi kirjalle sydämensä menettänyt lukija <3


Kirja on minulla vieläkin luvun alla. Romaani on niin vahvaa kirjallisuutta, että sen ääreen on pysähdyttävä hetkeksi - ja toiseksikin. Tuon sen tänne blogiin sitten pienen sulattelun jälkeen, ajatuksen kanssa.



30.11.2013

Shikibu Murasaki: Genjin Tarina 1

Kirsikankukkajuhla


Shikibu Murasaki: Genjin tarina 1 Kirsikankukkajuhla, 303 s.
Japaninkielinen alkuteos: 源氏物語, Genji monogatari
Kustantaja: Kustannusosakeyhtiö Otava, 1980
Suomentanut Martti Turunen (Marutei Tsurunen)
Runot suomentanut Kai Nieminen

  ' 'Sinisen  meren laineet ' oli koko ohjelman kohokohta; syksyn väriloistoon verhoutuneiden vaahterain alla tanssiessaan Genji sai kaikkien varauksettoman ihailun osakseen, katselijat joutuivat suorastaan pelonsekaisen kunnioituksen valtaan. Tanssin aikana oli Genjin tukkaan sidottu vaahteranlehvä karistanut värikkäät lehtensä maahan ja koska se ei enää sellaisenaan sopinut yhteen hänen kasvojensa kauneuden kanssa, taittoi eräs palatsin vasemman sivustan hovikaartin kenraali keisarillisen aition edestä useita krysanteemin kukkia ja työnsi ne Genjin tukkaan...--  Auringonlaskun aikoihin ripotti pieni sadepilvi vettä juuri sen verran että saattoi kuvitella taivaidenkin ratkenneen kyyneliin. -- ... ja kaikki olivat jo vakuuttuneita että hän kuului johonkin täydellisempään maailmaan. Jopa sivistymättömät alemman asteen palvelijat, etäältä puiden ja kivien lomitse tanssia kurkistelevat rahvaan miehet, ja ylipäätään kaikki, jotka vähänkin käsittivät tällaisia asioita, joutuivat Genjin nähdessään kyynelten valtaan'.

  Tämä pitkähkö lainaus Kirsikankukkajuhlasta kertoo hyvin, minkälaiseen sankariin törmäsin tutustuessani tuhat vuotta sitten kirjoitettuun Genjin tarinaan. Heian-kauden Kiotossa, keisarillisessa hovissa elävä Genji on ylimaallisen kaunis, sivistynyt, upea, sulavakäytöksinen,  sanalla sanoen täydellinen nuori mies. Hänellä on kuitenkin yksi puute, jota mikään hänen taivaallisesta olemuksestaan ei voi korvata: poika on syntynyt keisarin ja hänen epävirallisen jalkavaimonsa suhteesta, eikä näin ollen koskaan voi nousta kruununperilliseksi. Pojan äidin kuoltua keisari ottaa Genjin erityissuojelukseensa ja pitää tätä rakkaampana lapsenaan, yli kruununperijänkin. Keisari rakastuu pojan äitiä muistuttavaan prinsessa Fujitsuboon, josta ajanoloon tulee pienen Genjin läheinen ystävä.

  Genjin varttuessa hänen kiintymyksensä Fujitsuboon kasvaa rakkaudeksi. Tietäen suhteen mahdottomuuden, Genji alkaa etsiä itselleen täydellistä naista, ohjenuoranaan hovissa itseään kokeneempien miesten kanssa käydyt keskustelut, joissa eri naistyyppien edustajia arvioidaan yksityiskohtia kaihtamatta, aiheeseen sopivien, omakohtaisten ja tietenkin hyvin, hyvin opettavaisten tarinoiden kera.


  Koska Genji on olemukseltaan niin kaunis ja muutoinkin erinomainen, hänen ei ole vaikea tutustua vastakkaiseen sukupuoleen: hän uppoutuu naisseikkailuihin koko nuoruutensa tarmolla, rikkoo tiukkoja ettikettisääntöjä mennen tullen ja tapailee samaan aikaan niin monia naisia, että lopulta hänen pasmansa sekoavat ja hänen inhimillinen puolensa heikkouksineen tulee ensi kertaa esiin. Aina rakkausseikkailut eivät pääty hyvin ja usea hänen rakastajattaristaan kokee traagisen kohtalon. Kirsikankukkajuhlan kansitekstissä naisseikkailujen kerrotaan kumpuavan pääasiassa lohduttomasta rakkaudesta prinsessa Fujitsuboa kohtaan. Minä ajattelin kirjaa lukiessani kuitenkin niin, että tuskinpa nuorukainen erityisen traagista lähtökohtaa seikkailuilleen  tarvitsee: onhan hän häikäisevän komea, miehuutensa kynnyksellä oleva keisarin suojatti, jonka yrtintuoksuisen viitan liepeisiin  melkeinpä nainen kuin nainen lankeaa, iästä ja yhteiskunnallisesta asemasta riippumatta. Kukapa nuori mies kieltäytyisi seikkailuista?




   Kirsikankukkajuhla koostuu pitkälti näistä Genjin enemmän ja vähemmän onnistuneista rakkausseikkailuista, mutta niiden ohella romaani avaa ikkunoita muinaisen Japanin monimutkaiseen tapakulttuuriin. Naisten ja miesten seurustelu oli tuolloin ankarasti säänneltyä, kahdenkeskiset keskustelut käytiin usein runomuodossa ja niin, että nainen oli useimmiten vetäytynyt verhojen tai kaihtimen suojaan. Runokeskustelua käytiin myös kirjeitse: paperin laatu, väri, musteen paksuus, kirjoitusasu ja runon soljuvuus kertoivat paitsi kirjeen lähettäjän sivistystasosta, myös hänen tunteistaan runon saajaa kohtaan.
Runokeskustelut saattoivat sujua esimerkiksi tähän tapaan:

 'Nykyaikainen viisisävelinen musiikki ei ollut hullumpaa kuultavaa kirkkaassa kuutamossa. Innoissaan mies vetäytyi kaihtimien viereen ja kuiskasi: ‘Syyslehtien peittämä puutarha vaikuttaa koskemattomalta, nähtävästi kukaan ei ole ehtinyt ennen minua.’ Toteamus kuulosti kyyniseltä. Mies taittoi krysanteemin oksan ja ojensi sen verhojen taakse.
‘Kotonsoitto, kuu - mykistävän kaunista
Maja sellainen, joka houkuttelee poikkeamaan asiattakin.

Saanhan uskoa, että tuhlasit sulosäveliä juuri minulle?’ Miehellä tuntui olevan varaa kujeiluunkin. Naisen vastaus oli yhtä lailla kiusoitteleva: 

'Syysmyrskyn pauhuun sekoittuu huilun ääni. Ei asetu myrsky lehtiin, ei huilu kotoni ääreen, vaikka pyytäisin.’




    Genjin tarina on yksi maailman ensimmäisistä romaaneista. Sen kirjoittaja Shikibu Murasaki, sivistynyt kiotolainen hovinainen, toimi muun muassa keisarinnan kamarirouvana ja opetteli jo varhain kirjoittamaan runoja ja soittamaan kotoa, mutta teki myös jotakin sellaista, mitä tuona aikana pidettiin naisille sopimattomana, melkein kiellettynä: hän opetteli lukemaan kiinalaisia klassikoita. 
Murasaki  kirjoitti tarinansa alun perin omaksi ja muiden hovinaisten iloksi, mutta kuten kaikille hyville tarinoille käy, tekstit levisivät aikaa myöten kaukana maakunnissa asuvien vallasnaisten lukemistoksi ja myös itsensä keisarin käsiin. 

  Genjin tarinan alkuperäiset käsikirjoitukset ovat kadonneet, romaanin ensimmäiset luotettavat kopiot ovat peräisin 1200-luvulta. Tarina koostuu yhteensä 54 luvusta, joista on suomennettu vain noin kolmannes yhteensä neljänä niteenä. 
Tarinalle on vuosisatojen kuluessa annettu hyvin monenlaisia tulkintoja. Minä itse näen Murasakin teksteissä kätkettyä ironiaa Heian-aikakaudella eläneitä ylhäisömiehiä ja heidän hiukan sovinistisia elkeitään kohtaan. Saattaa toki olla, että katson asiaa oman aikani näkökulmasta, mutta kovasti minua kiinnostaa, miten Genjin hahmo kehittyy tarinan edetessä; kasvaako keisarin kultapojasta koskaan kunnon miestä ;)
 
  Ensimmäisessä kuvassa kirjan takaa kurkistava nainen on yksityiskohta kiotolaisesta fajanssiveistoksesta (kirjasta W.B.Forman: Kaukomaiden taidetta, 1959).

26.11.2013

Kattojen yllä


Aurinko on näyttäytynyt monena peräkkäisenä päivänä, mutta sää enteilee jo talvea: Turussakin saatiin pari iltaa sitten nauttia lumisateesta. Pieniä lumilaikkuja on vieläkin näkyvissä siellä täällä.


Itse asiassa tulin kertomaan kirjasta, jota olen vasta aloittelemassa: 
Sain vihdoin käsiini Riikka Pelon Jokapäiväinen elämämme -romaanin. Olen parhaani mukaan yrittänyt sulkea silmäni ja korvani liioilta ennakkotiedoilta, mutta sen tiesin, että jotakin loistavaa olisi luvassa. Vajaat sata sivua luettuani voin huokaista, että kyllä, Riikka Pelo on uskomaton kirjailijalahjakkuus!  Hänen omaperäinen ja runollinen proosatyylinsä vaati minulta parinkymmenen sivun verran totuttelemista, mutta pian solahdin 1900-luvun alkuvuosikymmeninä vaikuttaneen venäläisrunoilija Marina Tsvetajevan ja hänen tyttärensä ihmeelliseen, loistavasti kirjoitettuun tarinaan. En ihmettelisi ollenkaan, jos Pelo pokkaisi tästä kirjasta Finlandia-palkinnon, joten jos haluaa kirjan luettavakseen kirjastosta, kannattaa laittaa varaus vetämään heti, sillä 3. 12. jälkeen kirjan varausjonot saattavat venyä ennätyspitkiksi!
Katselin tuossa äsken 'oman kotikylän' kirjastojen tilannetta ja siellä tällä kirjalla on kuuden varauksen jono.


Jokapäiväisestä elämästämme lisää sitten myöhemmin.
Sitä ennen tuon blogiin 1000 vuotta vanhan romaanin muinaisesta Japanista. 

Kuvassa iltasen ainekset, pistän kohta parsakaalisopan tulelle! :)

~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Toivottelen piipahtajille mukavaa tiistai-iltaa!


23.11.2013

Sisäkuvia

Eksyin eilen illalla netissä surffaillessani vanhoja asetelmamaalauksia esitteleville sivustoille ja innostuin kokeilemaan itsekin, - en kuitenkaan siveltimien - vaan kameran kanssa...


Otin nämä kokeilukuvat tänään, iltapäivän viimeisinä valoisina hetkinä. Ihanaa oli se, että lisävaloa ei tarvinnut. Hain kuviin hieman sellaista vanhaa tunnelmaa... 



Asetelmakuvaus on kivaa varsinkin tähän vuodenaikaan, kun ulkosalla alkaa olla pulaa väreistä...


Toivottelen oikein mukavaa viikonloppua!

21.11.2013

Carol Shields: Pikkuseikkoja


Carol Shields: Pikkuseikkoja (Small Ceremonies, 1976) 235 s.
Kustantaja: Kustannusyhtiö Otava, 2012
Kirjan ensimmäinen suomenkielinen laitos ilmestyi 2011
Suomentanut Hanna Tarkka

   Alan Hollinghurstin tiiliskivimäisen Vieraan lapsi -romaanin jälkeen halusin lukea jouhevasti  eteneviä, mutkattomia tarinoita. Kirjahyllystä pistivät silmään Colin Dexterin Komisario Morse-sarjaan kuuluva dekkari (josta tulee juttua ehkä vähän myöhemmin) ja tämä Carol Shieldsin Pikkuseikkoja, joka Vieraan lapsen jälkimainingeissa tuntui melkein kuin pienoisromaanilta ja vieläpä hyvin pippuriselta sellaiselta!

  Sattuman oikusta päädyin jälleen kirjoista ja kirjoittamisesta kertovan teoksen pariin:  Pikkuseikkoja-romaanin minäkertoja Judith Gill kirjoittaa elämäkertoja ja hänen miehensä toimii Milton-tutkimuksensa ohella englannin kielen apulaisprofessorina. Judithilla näyttää menevän ainakin päällisin puolin hyvin: hänellä on suhteellisen toimiva avioliitto, kiva perhe, ystäviä, mukavalla alueella sijaitseva talo, haasteita tarjoava työ ja turvattu toimeentulo. Elämä sujuu niin mallikkaasti kuin nelikyppisen naisen elämän parhaimmassa tapauksessa voisi olettaa sujuvan. Mutta jo kirjan ensimmäisellä sivulla kesken idyllistä teeateriaa Judith huomaa miettivänsä, 'että hänen pitäisi olla onnellisempi kuin on'. Jotain tuntuu puuttuvan vai ovatko asiat jo liiankin hyvin?

   Judith tekee töitä kotona, makuuhuoneen nurkassa olevan pelipöydän äärellä ja työstää kolmatta elämäkertateostaan. Judithin kaksi ensimmäistä kirjaa ovat saaneet hyvän vastaanoton ja nyt hän haluaisi kokeilla siipiään myös romaanikirjailijana, mutta jostakin syystä haave ei ota toteutuakseen. Judith päättää osallistua ystävänsä, kirjailijana jo jonkinlaista mainetta saavuttaneen Furlong Eberhardtin kirjoittajakurssille, mutta huomaa pian joutuvansa itseään paljon nuorempien ja innokkaampien kurssitovereidensa varjoon.  Romaaniharjoitelma ei edisty ja turhautuneena Judith päätyy ratkaisuun, joka sotii hänen periaatteitaan ja omaatuntoaan vastaan. Kirjoittajakurssin päätyttyä hän haluaa unohtaa kurjan temppunsa ja palaa kirjalliselta harharetkeltään takaisin elämäkertojen pariin.

  Elämä solahtaa normaaleihin uomiinsa, arkea rytmittävät juhlat ja pienet perhepiirin sattumukset, joita minäkertoja Judith kuvaa päiväkirjamaisen intiimisti. Koska Judith on luonteeltaan utelias, hän huomioi ympäristöään äärimmäisen yksityiskohtaisesti ja tekee ihmisistä pelottavan tarkkoja havintoja. Tästä kaikenkattavasta uteliaisuudestaan (jossa en kuitenkaan nähnyt pisaraakaan pahanilkisyyttä) nainen joutuu lopulta myös kärsimään, kun hänen kirjoittajakurssilla tekemänsä hairahdus kasvaa yllättäen uusiin mittasuhteisiin...

   Shieldsin hienoviritteinen kerrontatyyli, joka on ihastuttanut minua hänen myöhemmissä romaaneissaan, on näkyvissä jo tässä hänen esikoisteoksessaan. Kerronta on arkista, mutta juuri tuon hämäävän vaatimattomuuden suojissa Shields pääsee kuin varkain käsittelemään niin ihmisyyden kuin kirjoittamisen ja kirjailijana olemisenkin peruskysymyksiä: vastuuta, motiiveja, kunniahimoa, moraalia, tasapainoilua oikeudentunnon ja valheiden välimaastossa. Tarinan keskellä häivähtää myös lempeää mutta osuvaa ironiaa. Sitä samaa, johon törmäsin  kahdessa jo aiemmin lukemassani Shieldsin romaanissa Ruohonvihreää ja Kaiken keskellä Mary Swann. Pikkuseikkojen lailla myös näiden romaanien keskustarinat kiertyvät kirjoittamisen ja kirjailijana olemisen kysymyksiin.

  Yhdysvalloissa vuonna 1935 syntynyt  ja 10 vuotta sitten kuollut Kanadalaiskirjailija Carol Shields sai urallaan useita kirjallisuuspalkintoja. Shieldsiltä on suomennettu 10 teosta. Häntä arvostetaan etenkin naisten elämän ja arkipäivän tarkkana kuvaajana. Shieldsiä verrataan usein toiseen ihmisluonteen terävään tarkkailijaan, Jane Austeniin, josta Shields itse on kirjoittanut elämäkerran (C. Shields: Jane Austen - a Life, 2001, suomennettu 2006).


  Kirjaa on luettu useissa kirjablogeissa, muun muassa: Ilselä, KirjanainenLeena Lumi, Luetut,lukemattomat,  Lumiomena, Sinisen linnan kirjasto ja  Täällä toisen tähden alla.

12.11.2013

Alan Hollinghurst: Vieraan lapsi


Alan Hollinghurst: Vieraan lapsi (The Stranger's Child, 2011) 535 s.
Kustantaja: Kustannusosakeyhtiö Otava, 2013.
Kirjan ensimmäinen suomenkielinen laitos ilmestyi 2012
Suomentanut Markku Päkkilä 

  ‘Hän oli maannut jo yli tunnin riippumatossa ja lukenut runoja. Se ei ollut helppoa: hän mietti koko ajan, että George tulisi pian Cecilin kanssa, ja valui mietteissään alaspäin puolittain tahallisina pieninä luiskahduksina kunnes lojui sykkyrässä riippumaton pohjalla ja piteli kirjaa kasvojensa yllä väsynein käsin. Valokin alkoi hiipua ja sanat sivuilla sulautuivat toisiinsa. Hän halusi nähdä Cecilin ja nauttia näkemästään tovin ennen kuin Cecil huomaisi hänet, ennen kuin heidät esiteltäisiin.’

  Alan Hollinghurstin Vieraan lapsi alkaa kauniilla kohtauksella nuoresta Daphnesta, joka tuossa riippumatossa odottelee jo vähän malttamattomana ensitapaamistaan veljensä ystäväpiiriin kuuluvan nuoren runoilijalupauksen kanssa. Cecilin kohdattuaan hän alkaa pian tuntea lämpimiä tunteita tätä kohtaan. Daphne on tähän saakka elänyt iloista ja huoletonta nuoren tytön elämää englantilaiseen yläluokkaan kuuluvan perheensä suojissa, eikä oikeastaan vielä koskaan ole tuntenut tällä tavoin. Runoilijassa on aistittavissa suuren maailman vetovoimaa, joka tuntuu houkuttavan niin monia muitakin kohdalleen osuvia.

  Hollinghurst tarkastelee viehättävässä, todentuntuisessa romaanissaan englantilaisen yläluokan elämää sadan vuoden aikajänteellä, aina 1900-luvun alusta nykypäiviin. Tarinan alkaessa luokkarajat ovat vielä selvät ja valtaeliitti saa voimansa tiukasti kontrolloidusta yhteisöllisyydestä. Oxfordin maineikkaassa ilmapiirissä kasvanut Cecil Valance elää ystävineen ja opiskelijatovereineen maailmassa, jonka sääntöjä ja moraalikäsityksiä ei voi kyseenalaistaa, ei ainakaan julkisesti. Mutta Cecil ei ole syntynyt elämään hänelle asetettujen normien mukaisesti. Lukija seuraa, kuinka runoilija viivähtää hetken Daphnen kotitalossa, viettää sisarusten kanssa aurinkoisia lomapäiviä, kirjoittaa tunnetuimmaksi jääneen runonsa 'Two Acres'  ja häviää välillä teille tietämättömille Daphnen veljen kanssa, joka myös tuntee vetoa Ceciliin. Mutta huoleton aika päättyy pian, ensimmäisen maailmansota syttyy ja Cecil lähtee rintamalle. Ajan myötä Daphnen muistokirjaan sutaistu pieni runo alkaa elää omaa elämäänsä ja saa ympärilleen taianomaisen hohteen…

  Kirjan alkupuolella Hollinghurst kuvaa yläluokkaista yhteisöä hyvin yksityiskohtaisesti ja ajan henkeen uppoutuen. Hän marssittaa lukijansa eteen niin laajan joukon tarkentumattomaksi jääviä henkilöhahmoja, että lopulta en oikein tiennyt, kenestä kulloinkin puhuttiin. Tässä vaiheessa tunsin lukemisen takkuilevan niin, että olin heittää kirjan vastoin tapojani kesken. Sitten tein oivalluksen: voisiko olla niin, että vain tämän hienoisen pitkästymisen kautta saatoin nähdä ja jopa kokea häivähdyksen siitä todellisuudesta, jossa yläluokka tuohon maailmanaikaan eli:  Elämä koostui sosiaalisten verkostojen pakonomaisesta ylläpitämisestä, sisäänpäinkääntyneistä päivällisistä, hienostuneella aksentilla käydyistä, tylsistä ja liian pitkiksi venyneistä illalliskeskusteluista, yleisten mielipiteiden myötäilemisestä ja sopimattomiksi koettujen keskusteluaiheiden välttelystä. Elettiin Ilmapiirissä, jossa pienikin poikkeama yhteisön normeista saattoi aiheuttaa skandaalin.
Ihmisen minuus näytti rakentuvan pitkälti yhteisön kautta, yksilökeskeinen maailmankatsomus oli tuntematon käsite, sellaisen ideakin olisi saattanut kuulostaa aikalaisten korvissa absurdilta.

   Ja sitten, melkein kuin salaa, Hollinghurstin kerronta muuttuu yksilökeskeisemmäksi. Vuodet ovat  kuluneet, aristokratian valta alkanut hiipua ja yläluokka on menettämässä tiukkaa  yhteisöllisyyttään. Tämä aiheuttaa yllättäviä henkilökohtaisia tragedioita, joihin törmätään myös Vieraan lapsessa

Mutta yksi asia pysyy: jo eläessään jonkinlaista mainetta saavuttaneen nuoren runoilijan tarinaa ei ole unohdeta. Jälkipolvien kiinnostus Ceciliä kohtaan on melkein hämmentävää. Runoilijan muiston ympärille kehittyy maagista loistetta, joka saa ihmiset kiinnostumaan hänen mystisestä, salaisuuksia tihkuvasta runoudestaan vuosikymmeniä hänen kuolemansa jälkeenkin. Jokainen sukupolvi luo hänestä omanlaisensa kuvan, tutkimuksia ja elämänkertoja julkaistaan ja juuri tämä tarkastelukulmien kerroksellisuus tuo runoilijan tarinaan hienoa moniulotteisuutta. Se, miten Cecil nähdään tai oikeammin, mitä hänestä halutaan nähdä ja tuoda esiin, heijastelee kunkin sukupolven omia arvoja ja moraalikäsityksiä ja toisaalta elämänkertureiden henkilökohtaisia intressejä ja kokemuksia. Hollinghurst kuvaa Cecilin arvoituksen parissa puurtavien kirjallisuustutkijoiden työtä niin mielenkiintoisesti, että lukiessani olin unohtaa, että seurasin fiktiivistä kertomusta. 
 Mitä ristiriitaiset muistot, runonpätkä tai haalistuneet kirjeet rintamalta voivat  kertoa jo kauan sitten poismenneestä ihmisestä? Minkälaisia asioita jätämme jälkeemme ja minkälaisia muistoja haluaisimme säilyttää? Onko todellisuus aina tarua ihmeellisempi vai ihan päinvastoin?
  
  Brittiläinen, vuonna 1954 syntynyt Alan Hollinghurst on Suomessa vielä suhteellisen tuntematon kirjailija. Vuonna 2004 hän voitti Booker-palkinnon vielä suomentamattomasta kirjastaan The Line of Beauty. Vieraan lapsi on hänen ensimmäinen suomennettu romaaninsa. Aiheeltaan ja tunnelmaltaan kohtalaisen vaativa kirja tarjosi minulle kosolti haastetta mutta myös upeita kirjallisia oivalluksia. Vieraan lapsi on hieno kertomus maailmasta, joka muuttui. Jään mielenkiinnolla odottamaan Hollinghurstilta mahdollisesti ilmestyviä muita suomennoksia.
  

  Vieraan lapsi on saanut kirjablogeissa ristiriitaisen vastaanoton. Voit lukea kirjasta lisää muun muassa täältä: Amman lukuhetki, Ilselä,  Kirjanurkkaus, Kirjojen parissa,  Leena Lumi, Luettua, Luetut, lukemattomat Lumiomena, Poplaari, P.S. Rakastan kirjoja.

 

6.11.2013

Vuosi kuvina-haaste

P.S. Rakastan kirjoja-blogin Sara haastoi minut kertakaikkisen valloittavaan 'vuosi kuvina -haasteeseen, jonka ideana on kuvata vuoden kiertoa: sama maisema kuvataan samasta paikasta kuukausittain ja lopuksi kuvat kerätään yhteen kokoelmaksi' (suora lainaus Saralta).

Kiitos Sara ihanasta haasteesta! Pari päivää mietiskelin sopivaa kuvauspaikkaa ja odottelin taukoa syyssateeseen. Kohteeksi valikoitui Turun Vartiovuori, jossa käyskentelen usein. Paikka on yksi Turun seitsemästä kukkulasta, joten kaupungin katolla ollaan :)



 Otin kohteeksi kaksi näkymää ja laitan molemmista mukaan myös mustavalkoiset versiot.

Kyllä näistä kuvistakin jo huomaa, että ollaan pitkällä syksyssä. Maan peitoksi varissut lehtimattokin on jo aikaa sitten korjattu pois, maisema niin paljas kuin marraskuussa vain voi.
Valaistusolosuhteet olivat nyt jotenkin tosi hankalat: Sade väistyi, aurinko tuli esiin ja kirkkaat pumpulipilvet pyrkivät ylivalottumaan...




Jaan tämän haasteen eteenpäin muutamalle luonto- ja maisemavalokuvausta harrastavalle... Rohkenen pyytää seuraavat  blogit mukaan haasteeseen:

  ~~~~~~~~~~~~~~~~

Kirjarintamaltakin jotain: tällä viikolla tuon blogiin Alan Hollinghurstin hämmentävän Vieraan lapsi-romaanin, joka osoittautui haastavaksi lukukokemuksiani. Kirja avautui minulle vasta pikku hiljaa sitä lukiessani...

* Syksyn lehdet poistuivat myös blogin sivuelementeistä - Jätän ulkoasun pelkistyneen vaaleaksi siihen saakka kunnes kameraan tallentuu jotakin blogin taustaksi soveltuvaa.


31.10.2013

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Sielut kulkevat sateessa



Pasi Ilmari Jääskeläinen: Sielut kulkevat sateessa
Atena Kustannus Oy, 2013


Olen viime kuukausien aikana törmännyt niin mielenkiintoisiin arvioihin koskien Pasi Ilmari Jääskeläisen ‘Harjukaupungin salakäytävät’-romaania, että kun mieheltä ilmestyi tänä syksynä uusi teos, etsin uutuuden heti käsiini. Kirjan myötä sukelsin pää edellä minulle tuntemattoman kirjallisuusgenren hyökyihin ja pulpahdin takaisin pinnalle oudolla tavalla virkistyneenä.

  Uutuudessaan Jääskeläinen pohtii meitä kaikkia hämmentäviä kysymyksiä. Missä ihmisen todellinen minuus sijaitsee? Onko meillä sielu? Onko Jumala olemassa ja jos on, millainen Hän/se on? Onko henki aina materiaa arvokkaampaa? Kuinka pitkälle olisimme valmiit menemään henkistymisen tiellä, etsiessämme arvojemme peruskiviä ja olemassaolomme tarkoitusta? Ja miksi emme aina näe tässä elämässä kokemiemme hetkien ainutkertaisuutta ja arvokkuutta?

  Jääskeläinen on haastatteluissaan ja omissa teksteissään kertonut kirjoittavansa reaalifantasiaa. Se on genre, jossa arkielämän kuvaukseen sekoittuu fantasiakirjallisuudesta tuttuja aineksia ja toisin päin. Koska en tunne fantasiagenreä muutamaa lukemaani klassikkoa lukuun ottamatta juuri lainkaan, mietin, olenko oikea ihminen kirjoittamaan tästä kirjasta: enhän voisi peilata lukemaani siihen kirjallisuussuuntaukseen, jota vasten romaani ansaitsisi tulla tarkastelluksi. Mutta rohkea rokan syö, ajattelin ja istahdin kirjoittamaan…

  Kirja alkaa realistisella kuvauksella sairaanhoitajana työskentelevästä Juditista, naisesta, joka yhtäkkiä saa tarpeekseen kaikesta: Judit väsyy ihan kivaan, mutta oikeasti väljähtyneeseen avioliittoonsa, pieneen kotikaupunkiinsa ja työpaikkaansa homeisessa terveyskeskuksessa. Hän ottaa hatkat, muuttaa Helsinkiin ja saa uuden työpaikan trendikkäitä kotisairaanhoitopalveluja tarjoavassa uskonnollisviritteisessä firmassa. Judit opastetaan huolehtimaan asiakkaidensa ruumiillisen terveyden lisäksi myös heidän sielujensa hyvinvoinnista. Kummallista kyllä, firman asiakkaaksi on ilmoittautunut myös maailmankuulu ateismin sanansaattaja Leo Moreau. Pian Judit huomaa joutuneensa keskelle uskonnollisen fundamentalismin ja uskonnottoman maailmankatsomuksen välistä taistelua, jonka aikana  myös hänen henkilökohtaiset arvonsa joutuvat koetukselle.

  Tarina etenee alun realistisesta kerronnasta kohti fantasiaa ja goottihenkistä kauhuromantiikkaa, äityen lopulta raadolliseksi tanssiksi elämän ja kuoleman, uskon ja epäuskon kanssa. Jääskeläinen kuitenkin keventää tunnelmaa tarinan sisään taikomallaan groteskilla huumorilla, jonka ansiosta romaani ei jättänyt jälkeensä tunkkaista jälkimakua, vaikka sitä etukäteen vähän pelkäsin. Hienoisen huumorin ja Juditin roisin asenteen ansiosta tunnelma ei kokonaisuudessaan muutu liian painostavaksi, sellaiseksi, joka yleensä saa minut ohittamaan tähän genreen kuuluvat kirjat. Nyt koin jopa päinvastoin, romaani olikin virkistävä lukukokemus, siitäkin huolimatta että tarina on paikoin todella karmiva: muutama kohtaus sai niskavillani oikeasti pystyyn...

  Tarinassa kuljetaan Helsingissä, Pariisissa ja Budapestissa, Pariisin Montmartren kapeilla kujilla ja Père-Lachaisen hautausmaalla, luetaan klassikkoromaaneja, pohditaan ystävyyden rajoja, kuunnellaan ranskalaisia sävelmiä ja kuljetaan sateessa, joka ei koskaan tunnu lakkaavan. Sateen jatkuessa Judit joutuu vastakkain elämää suurempien voimien kanssa ja lopulta hän on pakkovalinnan edessä...

  Ajoittain selkäpiitä kutittavien vilunväreiden lisäksi koin kirjan seurassa monia todella kauniita, koskettavia hetkiä, jotka toivat lukukokemukseen lisää syvyyttä. Myös kauhuelementtejä sisältävät kohtaukset on rakennettu ajatuksella, siten, että ne eivät jää pelkiksi pastisseiksi. Materiaalia on paljon, mutta luullakseni runsaus on yksi tämän kirjallisuuslajin tunnuspiirteistä. Kirjan henkilögalleria on laaja ja mielenkiintoinen. Erityisellä lämmöllä muistelen  herkkää ‘Lukijaa’, jonka olemuksessa näin viittauksia joihinkin maailmankirjallisuudessa esiintyviin hahmoihin.
Kun vihdoin laskin kirjan käsistäni, tunsin sieraimissani vielä häivähdyksen jo tutuksi tulleesta tuoksukimarasta, johon oli sekoittunut vanhojen kirjojen, musteen, sumuisten iltojen, Pariisin katujen ja homeen hajua. Se oli tuoksumuisto, jonka kotikatuani piiskaava sade ja myrskyä enteilevä tuuli veivät lopulta mennessään…

  Ennestään tuntemattomille kirjallisille teille kannattaa näköjään poiketa useamminkin, tämä kokemus oli siitä hyvä esimerkki. Kiitokset hienolle kirjailijalle! 

Kirjaa on luettu myös muun muassa näissä blogeissa: Illuusioita, Järjellä ja tunteella,  Leena Lumi, Lukuneuvoja, Lukutoukan kulttuuriblogi, Morren maailma, Rakkaudesta kirjoihin.

23.10.2013

Kjell Westö: Kangastus 38


  ‘Nykyhetkessä tuntui ikiaikainen lemu, Thune epäili, että se oli tulevien uhrauksien hajua.
Kun hän oli nuori lakitieteen opiskelija, versoi usko, että ihmiset eivät enää jäisi pelkiksi alamaisiksi, vaan heistä tulisi täysivaltaisia kansalaisia. Vihdoinkin, sanottiin, ja tämä tunne oli vallinnut melkein koko Euroopassa, se oli uusasiallisuutta, suuren ihmisteurastuksen jälkeistä uupumusta.
Sotaa ei enää pidetty ratkaisuna. Sen sijaan päätettiin, että ihminen voi muuttua.
Mutta nyt vaadittiin taas hehkuvaa vihaa sekä todellisia että kuviteltuja vihollisia kohtaan.’


  1930-luvun lopulla, vain parikymmentä vuotta maailmaa pyyhkäisseen kaaoksen ja sitä seuranneen lyhyen hengähdystauon jälkeen Euroopassa alkoi jälleen kuohua. Kansalaissodan arpiaan yhä poteva Suomi joutui tahtomattaan Euroopan suurvaltapolitiikan pelinappulaksi ja uusi, pelottava ja väistämätön sota oli ovella. Pidättikö maailma hengitystään ennen uutta leimahdusta? Miltä tuntui elää kahden maailmanpalon välissä, kasvattaa uutta sukupolvea ilmapiirissä, jota leimasi pelko ja epävarmuus?  En koskaan ehtinyt kysyä omilta isovanhemmiltani tai muilta tuolloin jo aikuisiällä olleilta sukulaisiltani heidän muistojaan ja tuntemuksiaan noilta vuosilta, eivätkä he koskaan itse ottaneet kokemuksiaan puheeksi. Ehkäpä heidän sukupolvellaan oli syynsä ja tosiasiallinen oikeuskin vaikenemiseensa, he saivat unohtaa mitä unohdettavissa oli, muistelun ja vanhojen haavojen avaamisen aika lankesi kuin itsestään myöhemmille sukupolville.

  Ja tänä syksynä tuota aikaa kuvataan taas kerran: Kjell Westön uusin romaani johdattaa lukijan Helsingin kevääseen ja kesään -38, hetkeen ennen talvisodan syttymistä. Westö kertoi tarinansa tavalla, joka sai ainakin minut viipymään kirjan tunnelmissa monia päiviä senkin jälkeen kun jo olin päästänyt kirjan kädestäni. Opettaako historia meille koskaan mitään?
Lukukokemuksen jälkipyörteissä löysin itseni tutkimasta maailmansotien välistä aikaa, ensimmäistä kertaa sitten lukiovuosien.

  Kirjan tapahtumia ja sen erikoista tunnelmaa muistellessani kuulen yhä asianajaja Claes Thunen rauhalliset askeleet Helsingin kaduilla ja hänen sihteerinsä, rouva Wiikin vikkelien korkojen kopinan hänen kiiruhtaessaan toimistolta kauppahalliin ja takaisin. Puhelin pirisee ja eväspaperit rapisevat, jossain soi Harmony Sisters ja Dallape, huolitellut, punaiset kynnet juoksevat kirjoituskoneen näppäimillä kuin kissaa pakenevat hiiret kunnes hiukan hassunnäköinen, Stan Laurelia muistuttava Thune vilahtaa ovenraossa: hänellä olisi rouva Wiikille vähän saneltavaa…

  Arjen äänien takaa kuuluu uhkaavia kumuja tulevasta. Tukholman ja Moskovan lähetystöissä palvellut ja sittemmin Suomeen palannut Thune kuulee keväällä Tukholmassa käväistessään itseltään Paasikiveltä ajatuksia herättävän uutisen, joka tuo uuden konfliktin mahdollisuuden entistäkin lähemmäksi ja konkreettisemmaksi. Thune itse haluaisi mieluiten unohtaa Euroopan suurvaltapolitiikan ja keskittyä  perustamansa pienen asianajotoimiston hoitamiseen. Se on vaikeaa, sillä hänen kaikenkarvaisen ystäväpiirinsä ylläpitämä 'keskiviikkokerhokin' on muuttunut viime aikoina ideologisten erimielisyyksien näyttämöksi, jossa peistä (tosin kovin peitellysti) taittavat erityisesti saksalaismieliset. He, joita natsien laajentumispyrkimykset suorastaan pelottavat, yrittävät pysyttää keskiviikkokerhon tunnelman siedettävän kevytmielisenä, mutta kerhon henki on jo turmeltu. Ystävysten kiistat leimahtavat kunnolla liekkiin vasta siinä vaiheessa, kun vastavalmistuneella Olympiastadionilla käydyn juoksukilpailun nopein, nuori juutalainen julistetaan kilpailussa neljänneksi...

 Suurvaltapolitiikan lisäksi Thune haluaisi unohtaa myös vastikään päättyneen avioliittonsa. Helsingissä kaikki, jopa vastapuhjenneiden syreenien tuoksu saa miehensä hylänneen Gabin nousemaan Thunen ajatuksiin. Henkisesti rasittunut Thune tahtoisi päästä hetkiseksi jonnekin, minne huonot uutiset saati huolet eivät yllä, paikkaan missä makoilla rantakallioilla, kuunnella lokkien kirkunaa ja seurata kaukaa Pellingiltä saapuvan kiikkerän puisen soutuveneen hidasta matkaa auringonkilossa. Ja niin käy, että tässäkin maailmanajassa on lyhyitä hetkiä, jotka ovat täynnä taikaa.

  Mutta maailmaa ei voi paeta loputtomiin, sen Thune tietää. Sitä paitsi hänellä on toimistonsa lisäksi vastuullaan myös sihteerikseen pestaamansa rouva Wiik, jonka viileän, tehokkaan ulkokuoren alla tuntuu piilevän jotakin salaperäistä. Työhaastattelussa nainen kieltäytyy puhumasta miltei kaikesta muusta paitsi tulevasta työstään Thunen palveluksessa, ei suostu kertomaan edes syytä siihen, miksi on lähtenyt pois edellisestä työpaikastaan arvostetussa, suuressa lakiasiaintoimistossa.

  Rouva Wiik, Matilda, rakastaa uutta paikkaansa kiltin ja hiljaisen asianajaja Thunen palkollisena. Kun Thune ja Rouva Wiik silloin tällöin antautuvat syvällisempään keskusteluun, aivan kuin vahingossa, Matilda tuntee heidän välillään kummallista yhteenkuuluvuutta. Onko niin, että he molemmat pakenevat elämää ja sen epäoikeudenmukaisuutta? Thune näyttää pakenevan työhönsä, Matilda itse suosii romanttisia, mieluiten amerikkalaisia elokuvanäytäntöjä, jotka suovat hänelle hetkellisen helpotuksen todellisuudesta ja muistoista.

  Ja kyllä, Matildalla on menneisyys, liian piinaava ymmärrettäväksi. Yksinäisinä, pimeinä iltoina tuo musta hiertymä sielussa herää eloon. Kuin ilkkuen se näyttää hänelle unia, jotka saavat hänet palaamaan kauhistuttaviin muistoihin yhä uudelleen ja uudelleen aina hulluuteen asti, kunnes tulee aamu ja hänen täytyy - tai paremminkin hän saa - jälleen olla tehokas ja hillitty rouva Wiik.

  Lopulta käy niinkuin hyvissä tarinoissa aina: Matilda kohtaa menneisyytensä, ei unena, vaan lihana ja verenä, ihmisenä, joka edustaa hänelle pahuuden ruumiillistumaa. Kuin sattuman oikusta kohtaaminen tapahtuu siellä, missä Matilda luuli olevansa turvassa. Vieläkö hän ehtii paeta?

  Kangastus 38 herätti kolmekymmentäluvun eloon tavalla, jota oikeastaan osasin Westön aiempia teoksia lukeneena jo odottaa. Paitsi että Westö on mestarillinen ajankuvaaja, hänellä on myös taito tuoda romaanihenkilönsä niin liki lukijaa, että lopulta tuntuu siltä kuin hengittäisi heidän kanssaan samaa ilmaa.
Juonikuvioiltaan romaani  on rikas ja monitasoinen ja sen henkilögalleria laaja. On kiehtovaa seurata, kuinka Westö puhaltaa hengen kaikkiin kirjassa esiintyviin henkilöihin, vieläkin minusta tuntuu kuin he eläisivät vieläkin tuolla jossakin omaa elämäänsä, kirjasta ylös hypähtäneitä.  Kosketin juonenkäänteitä ja kirjan henkilögalleriaa tässä vain kevyesti, niin etten vahingossakaan olisi tullut paljastaneeksi jotakin juonen kannalta oleellista käännettä.

Ja kuin pisteenä iin päälle: kirjan loppu tarjoaa yllätyksen, joka suorastaan huikaisi: viimeisen sivun käännyttyä tarina - ja minun mieleni siinä mukana - heittivät täydellisen kuperkeikan.

Kiitos upeasta lukukokemuksesta, Kjell Westö!

Kirjaa on luettu myös muun muassa näissä blogeissa: Eniten minua kiinnostaa tieKannesta kanteen, Kirjan pauloissaKirsin kirjanurkka, Leena Lumi, Mari A:n kirjablogiP.S. Rakastan kirjoja  



Kjell Westö: Kangastus 38 (Hägring 38, 2013)
Kustannusosakeyhtiö Otava, 2013
Käsikirjoituksesta suomentanut Liisa Ryömä

17.10.2013

Tervetuloa, talvi



Innolla odottelen pakkasvalkeuden saapumista sillä
puiden ilotulitus on ohi.
Todellinen, alaston syksy on alkamassa. 
 
~~~~~~~~

Seuraavaksi tuon blogiin kirjan, jota todella rakastin: Kjell Westön Kangastus 38 vei sydämeni. 
Huomenissa yritän päivittää toista blogiani ja lauantaina saan vieraita, joten Westö-juttu tulee sen jälkeen...
Kaikkien lukulistalla olleiden kirjojen ohi kirmasi Pasi Ilmari Jääskeläisen Sielut kulkevat sateessa, jonka hankin eilen. Se jo odottelee tuolla viikonlopun lukuhetkiä.

Toivottelen leppoisaa loppuviikkoa!





14.10.2013

Leena Lehtolainen: Paholaisen pennut



Leena Lehtolainen: Paholaisen pennut
Kustannusosakeyhtiö Tammi, 2012

  Leena Lehtolaisen Paholaisen pennut on Henkivartija Hilja Ilveskeron seikkailuista kertovan sarjan kolmas ja näillä näkymin myös viimeinen osa.

  Lehtolaisen Maria Kallio-dekkareista olen lukaissut vain yhden. Ilveskero-sarjastakin kiinnostuin varsin erikoisesta syystä: kirjoissa liikutaan itselleni hyvin tutuissa maisemissa, syntymäpitäjässäni Kaavilla sekä Kirkkonummella, joka on oikeastaan kuin toinen kotini.
Nappasin sarjan 2012 ilmestyneen päätösosan mukaani kirjakaupan alekorista juuri ilmestynyttä pokkariversiota halvemmalla.

  Kirjan alkuasetelma on tämä: Ilveskeron rakastettu, entinen Eupol-agentti David Stahl on tutkimuksissaan sekaantunut kansainvälisen alamaailman pyörittämään likaiseen bisnekseen, johon on vedetty mukaan myös suomalaisia eturivin poliitikkoja. Valkovenäjältä peräisin olevaa radioaktiivista materiaalia kuljettava alus on räjähtänyt ja vaarallinen materiaali on teillä tietymättömillä. Näyttää siltä, että Stahl on vastuussa sekä räjähdyksestä että pimeän lastin katoamisesta. Voiko Ilveskero luottaa rakastettuunsa, vai onko tämä vain januskasvoinen roisto? Kohtaavatko rakastavaiset enää koskaan? Mies on jossain vaiheessa ennen räjähdystä toimittanut Hiljalle rubiinisormuksen, joka muistuttaa kovasti Hiljan edesmenneen äidin sormusta. Mikä salaisuus sormukseen kätkeytyy? 

  Ilveskero itse on pestautunut ydinmateriaalibisnekseen ehkä tahattomastikin sekaantuneen yrittäjäpoliitikon uuden morsiamen henkivartijaksi. Käy ilmi, että morsiamen valkovenäläinen isä on likaisen pelin pääsuunnittelija. Hän tahtoo löytää kadoksissa olevan materiaalin ja Stahlin hinnalla millä hyvänsä. Mitä tapahtuu, jos roisto saa tietää tyttärensä henkivartijan yhteyksistä etsimäänsä mieheen?  Onko myös Hiljan oma henki vaarassa? Kenen käsiin myrkkylasti on joutunut?

  Ilveskeron yksityiselämässäkin kuohuu: hänen vankimielisairaalaan tuomittu isänsä on pääsemässä koevapauteen. Hilja pelkää eniten pienen sisarensa puolesta. Miten Hilja voi suojella sisartaan pian vapautuvalta paholaiselta? Ja mitä tapahtuu, kun Ilveskero melkein vastentahtoisesti tuntee lämpimiä värähtelyitä työnantajansa palkkalistoilla olevaa venäläistä pikkunilkkiä kohtaan. Sarjan edellisessä osassa mies pelasti hänen henkensä. Ja nyt heillä on varjeltavanaan yhteinen salaisuus...

 Jostain syystä Lehtolainen ei päässyt kirjansa kanssa alkua pidemmälle. Melkein 400 sivun verran odottelin jotakin tapahtuvaksi, mutta kirjailija tyytyi latelemaan joutavanpäiväisyyksiä. Tekstin reilu karsiminen (vähintään puolet sivumäärästä pois) olisi tehnyt kirjalle hyvää. Juonikuluissa kirjailija katkoi tarinaltaan siivet: ratkaisut olivat ennalta-arvattavia ja jopa niin latteita, että melkein kiukustuin. Tuntui kuin Lehtolainen olisi kirjaa kirjoittaessaan ollut perin juurin tympääntynyt tarinaansa ja halunnut sen mahdollisimman nopeasti ja vaivattomasti pois käsistään.

  Saattaa olla, että tarkemmalla syynillä olisin saattanut löytää tarinasta joitakin mielenkiintoisia juonteita ja huomioita esimerkiksi Hiljan luonteesta ja hänen ihmissuhteistaan. En kuitenkaan jaksanut ruveta niitä haravoimaan: jos dekkarin pääjuonenkäänteet ovat näin mielenkiinnottomasti viitoitettuja, eivät sen sivupolutkaan jaksa kiinnostaa.

Kirjaa on luettu myös muun muassa näissä blogeissa: Amman lukuhetkiKirsin kirjanurkka, Lukutoukan kulttuuriblogi,  Lukutuulia ja Tarukirja.

10.10.2013

Kirjallisuuden ja Aleksin päivää...

Toivottelen hyvää suomalaisen kirjallisuuden ja Aleksis Kiven päivää!



Kirjallisuutta juhlitaan tänään muutoinkin.. Ihan kohta julkaistaan tämän vuoden kirjallisuuden Nobel-palkinnon voittaja... Arvailtujen voittajanimien joukosta suosikeikseni nousi tänä vuonna Haruki Murakami ja Philip Roth. Katsotaan, miten kohta käy (voittaja julkistetaan klo 14.00 suomen aikaa).


 Lukupinossa on tällä hetkellä taas monen monta kirjaa... Ehdin jo aloittaa Kjell Westön Kangastus 38 -romaanin, mutta juuri sitä ennen lukemani Makine vaikutti lukukokemukseen liikaa ja vaihdoin lennosta genreä... Käteen tarttui Leena Lehtolaisen Paholaisen pennut. En haluaisi puhua mistään kirjasta 'välikirjana', mutta...


 Kirjapinosta löytyy muutakin, muun muassa Ulla Lena Lundbergin 'Jään edeltäjä' Marsipaanisotilas, Haruki Murakamin IQ84 I ja II, Alan Hollinghurstin Vieraan Lapsi,  Karl Ove Knausgårdin Taisteluni I...


 Toivottelen mukavaa torstaita!

3.10.2013

Andreï Makine: Ranskalainen testamentti



  Ranskalaistunut venäläiskirjailija Andreï Makine on kuulunut mielikirjailijoihini aina siitä saakka, kun  Ranskalainen testamentti ilmestyi suomeksi vuonna 1996. Hänen tuotantonsa on kaikkinensa niin hieno, että aion tuoda sen kokonaisuudessaan blogiini. Uskon, että Makinesta riittää juttua vielä pitkälle ensi syksyyn.
Huomasin juuri, että pari hänen teostaan on kadonnut kirjahyllystäni, luultavasti olen antanut niitä eteenpäin luettavaksi, mutta onneksi antikat auttavat. Syy siihen, miksi haluan säilyttää nämä teokset omassa pienessä kirjakokoelmassani on se, että palaan Makineen aina, kun mieleni tekee lukea pieni pätkä jotakin loistavaa, huippuunsa hiottua kerrontaa. Makinen kirjat soveltuvat tällaiseen 'kirjalliseen naposteluun' erityisen hyvin siitäkin syystä, että hänen tekstinsä tuntuu jokaisella lukukerralla kuin uudelta.

  Ranskalainen testamentti on Makinen suomennetuista romaaneista ensimmäinen. Kirja on rakenteeltaan mielenkiintoinen: lukija saa tutustua kahteen, milteipä tasaveroiseen keskushenkilöön: Venäjän lumisille aroille kuin sattuman oikusta lennähtäneeseen, ranskalaissyntyiseen Charlotte Lemonnieriin, sekä hänen tyttärenpoikaansa, jonka nimeä Makine ei kirjassaan koskaan paljasta. Tarinan kertojanäkökulmat ja aikatasot vaihtuvat taajaan, mutta niin luontevasti, ettei tarinan sisäinen jatkumo katkea kertaakaan. Makinen taito johdatella lukijaa läpi monikerroksisten aika- ja mielentasojen on huimaavaa seurattavaa: kun kirjoittamisen tekniikka on näin hyvin hallussa, tie lukijan sydämeen on auki.

  1900-luvun alussa syntynyt Charlotte muuttaa Venäjälle perheensä mukana ollessaan vielä hyvin pieni ja liikkuu lapsuudessaan luontevasti kahden maan, kahden eri kulttuurin välillä. Sitten tapahtuu käänne: Charlotten henkisesti epävakaa äiti palaa Venäjälle vielä kerran saattaakseen lopullisesti päätökseen elämänsä siperialaisen vaiheen ja jättää Charlotten siksi aikaa sukulaistensa hoiviin Ranskaan. Venäjällä puhkeaa vallankumous ja sisällissota: äidin ja tyttären erosta tulee pitkä ja piinaava. Vuosia myöhemmin jo aikuistunut Charlotte pestautuu sairaanhoitajaksi punaisen ristin avustusjoukkoihin ja saapuu Venäjälle vuonna 1921, keskelle hävitystä ja kuolemaa, salaisena aikomuksenaan hakea venäjälle jäänyt äiti takaisin Ranskaan. Mutta entiseen kotimaahan ei ole enää paluuta, sillä äidin ja tyttären lähtö estetään uuden hallinnon toimesta. Charlotte jää suuren venäjänmaan vangiksi, mutta elämän on jatkuttava...

  Kaksi sotaa ja monia elämänvaiheita myöhemmin Charlotte istuu kukkien täyttämällä parvekkeellaan keskellä siperialaista aroa ja avaa tyttärensä lasten kanssa sotien myllerryksistä kuin sattumien oikuista säilyneen matka-arkkunsa, täynnään vanhoja lehtiä, kuvia ja muita muistoja ihmeellisestä, kaukaisesta kotimaasta. Pienet ja suuret tapahtumat ja vuosikymmenten takainen ranskalainen arki heräävät kuin taikaiskusta eloon Siperian aavan iltataivaan alla. Isoäidin kotimaa nousee taivaanrannan sumusta kuin tarunhohteinen Atlantis:

  ‘Charlotten kapea parveke leijui tasangon tuoksuvassa tuulessa nukkuvan kaupungin laidalla; sen ja arojen välissä lepäsi arojen ikuinen hiljaisuus. Jokainen ilta muistutti alkemistin taikapulloa, jossa menneisyys muuttui hämmästyttävällä tavalla. --- Charlotte avasi sanomalehden, vei sen lähemmäksi lampun turkoosinväristä varjostinta ja ilmoitti meille ruokalistan, joka tarjottiin Venäjän hallitsijaparille heidän saavuttuaan Cherbourgiin…’



  Isoäidin luona lapset tempautuvat tarinoiden vietteleminä ihmeelliseen, vieraaseen  maailmaan, jossa  seikkailevat suvereenisti niin Venäjän hallitsijapari kuin rakastajattarensa käsivarsille Elysee-palatsissa kuoleva ranskalainen presidenttikin. Oopperatalon painavat kristallikruunut tippuvat katsojien niskaan ja hajoavat kristallisateeksi, Seine alkaa tulvia, kauniisti puetut naiset käyskentelevät hymyillen pariisilaisten puistojen lehtevillä käytävillä ja ravintoloissa nautitaan satumaisia ruokalajeja. Tarinoiden luomat mielikuvat tuntuvat avaavan Charlotten tyttärenpojalle tien ulos siperialaisesta todellisuudesta: historian syvyyksistä nousevat näyt pyyhkivät hetkessä pois venäläisen raskasmielisyyden, aron kylmyyden, ruokakupongit, kauppojen edustoille päivisin kerääntyvät hitaat, väsyneet jonot…  Yhtäkkiä pojalle tuntuu kirkastuvan,  mikä maailmassa on olennaista, hän kokee löytäneensä todelliset, ranskalaiset juurensa ja samalla elämän hurmaavan, helpottavan keveyden, jota kohti hän kurkottaa koko nuoren elämänsä tarmolla. Jopa hänen varhaisin muistonsa tuntuu kumpuavan isoäidin kotimaasta, ajalta ennen hänen syntymäänsä:

  ‘Vain voimakas valoaistimus, heinäkasvien kirpeä tuoksu ja hopeiset viivat halkomassa täyteläistä sinistä ilmaa - vuosia myöhemmin minä tulkitsin ne lukinseiteiksi. Sen muiston käsittämätön, sekava kajo oli minulle kuitenkin rakas, sillä onnistuin uskottelemaan itselleni, että se oli alitajuinen muistuma syntymääni edeltäneiltä ajoilta. Niin, viesti ranskalaisilta esivanhemmiltani. Minä näet löysin kaikki tuon viestin ainekset eräästä isoäitini kertomuksesta: hänen Provencen -matkansa syksyisen auringon, laventelipeltojen lemun ja jopa tuoksuvassa ilmassa aaltoilevat lukinseitit.’ Varhaisen muiston merkitys selviää pojalle vasta aikuisiällä…

  Isoäidin valokuva-albumista löytyy myös jotakin hyvin hämmentävää: kuka onkaan tuo albumin takakannen taakse sujahtanut nainen, yllään miesten likainen toppatakki, päässään silmille asti vedetty karvahattu ja sylissään villahuiviin kiedottu lapsi. Kuva poikkeaa realistisuudellaan ja rujoudellaan niin paljon muista albumin kuvista, että jo yksin se seikka herättää pojan mielenkiinnon. Mutta juuri tästä kuvasta isoäiti haluaa vaieta…

   Charlotten seurassa vietettyjen hetkien innoittamana poika tahtoo sukeltaa yhä syvemmälle ranskalaiseen historiaansa. Aikuistuttuaan hän matkustaa Eurooppaan vain huomatakseen, että sitä Ranskaa, jota hän oli lapsuudessaan oppinut rakastamaan isoäidin tarinoiden välityksellä, ei ole olemassa. Ristiriita pojan sisäisen maailman ja todellisuuden välillä syvenee. Ja yhtäkkiä, ilman varoitusta, hän saa kuulla vaietussa valokuvassa näkemänsä naisen tarinan…

  Makinen järjestyksessä toisesta suomennetusta teoksesta ‘Venäläisiä unelmia’ olenkin jo tarinoinut ja juttu löytyy täältä: Klik. Kirjailija käsittelee siinä osittain samoja kysymyksiä kuin sitä ennen julkaisemassaan Ranskalaisessa testamentissa: kummankin tarinan kantaviksi teemoiksi nousevat unelmien ja mielikuvituksen voima, rakkaus kieleen ja se, miten tavattoman pienistä ja yllättävistä  asioista rajoitetussa ympäristössä elävän yksilön unelmat voivat saada kasvuvoimansa.

  Löysin googlaamalla useita blogeja, joissa Ranskalaista testamenttia on luettu. Tässä niistä muutama: Kasoittain kirjoja, Kirjanurkkaus, Lukemattomia unelmia, Lumiomena ja Satun luetut.


Andreï Makine:  Ranskalainen testamentti (Le testament français, 1995)                                                         
Ensimmäinen suomenkielinen painos ilmestyi Werner Söderströmin
kustantamana 1996
Suomentanut Annikki Suni

21.9.2013

Kari Hotakainen: Luonnon laki



Kari Hotakainen: Luonnon laki, 2013
Kustannusosakeyhtiö Siltala

“Rautala istui teräksen keskellä ja vapisi kuin lapsi, joka on ollut pitkään vedessä eikä löydä heti pyyhettään. Ei voinut täristä liikaa, muuten murskaantuneet jalat olisivat lähteneet kokonaan irti vartalosta. -- Ja hetken päästä kirskahtivat auton katto, ovet ja palkit levälleen, ja hänet nostettiin varovasti paareille: kipu oli tulikuumaa laavaa, joka kihisi avohaavoissa, sitten lähti taju, loppui kipu, alkoi lento.
-- Pelastushelikopteri nousi ja jätti verisen maan. Rautala heräsi geelivuoteella. Hän oli oppinut, nyt hän katsoi taivasta.”


 Kari Hotakainen julkaisi Luonnon laki -romaaninsa noin puolitoista vuotta rajun auto-onnettomuutensa jälkeen. Oli odotettua, että kirjailija käyttäisi onnettomuuskokemustaan jonkun tulevan kirjansa materiaalina. Se, että kokemus muuntui romaaniksi näin nopeasti, oli minulle yllätys. On kuin Hotakaisella olisi ollut tulenpalava kiire siirtää kokemuksensa mahdollisimman nopeasti lukijoilleen siten, ettei aika ehtisi muistojen ja kirjoitusprosessin väliin. Luultavasti tämä on ollut häneltä aivan oikea ratkaisu, sillä romaani huokuu autenttisuutta. Hotakaisen teksti muistuttaa tapahtumapaikoilta lähetettävää suoraa, suorastaan hengästyttävän hektistä uutisvirtaa - ja toisinaan mielessä häivähtää  tosi-tv-formaattikin.

 Vaikka Hotakainen on valinnut kirjansa päähenkilöksi fiktiivisen henkilön, minulla oli ajoittain vaikeuksia erottaa kirjailijaa ja hänen luomaansa henkilöä toisistaan. Useammin kuin kerran mielikuvitukseni lähti omille teilleen ja sairaalavuoteella makasikin yhtäkkiä aivan Hotakaisen näköinen ja oloinen mies. Saattaa olla, että tämä mahdollisuus faktan ja fiktion sekoittumisesta on ollut osin tarkoituksellista - tai sitten asialla ei ole kirjailijalle sen suurempaa merkitystä. 

 Kirjan päähenkilön, Rautalan hahmo on tavallisen suomalaisen yrittäjämiehen ikoni:  hän  - isä, poika, kohta ukki, leski, maalämpöyrittäjä - on tottunut itsenäiseen toimintaan ja kovaan työhön, oppinut huolehtimaan itse itsestään, eikä siksi juuri arvosta tyttärensä kannattamia aatteita vastuullisesta solidaarisuudesta tai globaalista oikeudenmukaisuudesta. Ansiokas yrittäjyys peittää Rautalan toisen puolen: hän harjoittaa kuittikauppaa ja pakoilee taloudellisia vastuitaan. Sitten sattuu vakava onnettomuus ja kaikki, mihin hän on uskonut ja mitä tavoitellut, tuntuu murentuvan tomuksi. Mies herää kylmään todellisuuteen ja alkaa kysellä: kuka hoitoni maksaa ellei juurikin se niin suuresti halveksimani yhteiskunta verovaroineen? Jätetäänkö minut lusmuilevana konnana kylmästi turvaverkon ulkopuolelle? Voinko palata työelämään, vaikka jäisin käytännöllisesti katsoen jalattomaksi? Miten minun käy?  Miten tyttäreni, hänen kohta syntyvän lapsensa, vanhempieni ja yritykseni käy?

 Rautalan ensimmäiset päivät sairaalassa kuluvat sumussa.  Todellisuus ja aistiharhat sekoittuvat, tarina poukkoilee harhaisen mielen lailla. Toipumisen edetessä tarinan kaari selkenee, mutta tietynasteinen hajanaisuus piinaa kirjaa sen loppuun asti, mikä on toisaalta ymmärrettävää: Rautalan elämä on mennyt uusiksi, asioiden selkeytyminen vie oman aikansa keneltä hyvänsä saman kokeneelta.

 Rautala makaa sairaalassa ja elämä hänen ympärillään jatkaa kulkuaan: hänen tyttärensä odottaa esikoistaan ja synnyttää pian, hänen ikääntyvät vanhempansa yrittävät selvitä arjestaan äidin aivohalvauksen jälkeen. Rautalan tummaihoinen kummipoika pakenee väkivaltaista kohtaloaan Suomeen. Jo aikuistuneen pojan ainoana toiveena on löytää ’kummisetä’ Rautala, joka on tykönään unohtanut hyväntekeväisyysjärjestön kanssa tekemänsä kummisopimuksen jo kauan aikaa sitten. Tämä pieni sivujuoni tuo kirjaan oman draamankaarensa.

 Nykyhetki tulee kirjassa pelottavan lähelle: Rautalan retkottaessa sairasvuoteellaan maan hallitus pelastaa Suomea tekemällä julkisiin menoihin historiallisen mittavia leikkauksia. Kuluja lasketaan nyt sitä tahtia, että kaiken kokeneita ministereitäkin heikottaa. Mediatapahtumaa seurataan television välityksellä niin sairaalassa kuin Rautalan vanhempien ja tyttären kotonakin, tunteet kuohahtavat, mehukeitot lentävät ruutuun. Ollaanko tässä viettämässä hyvinvointivaltion hautajaisia? Miten meidän käy, mihin joudumme, jos turvaverkkomme viimeisetkin säikeet pettävät?

 Yhdeksi Luonnon lain tärkeimmäksi henkilöhahmoksi nousee Laura, sairaanhoitaja, jonka tarinaa seurataan läpi romaanin. Hotakainen tekee Lauran työstä hienovireisiä, tarkkoja havaintoja ja kirjoittaa naisen muotokuvan herkästi ja kauniisti. Romaania voikin tältä osin pitää kunnianosoituksena jaksamisensa äärirajoilla työtään tekeville terveydenhoitoalan ammattilaisille. Hieno ele, josta  Hotakainen ansaitsee mielestäni erityiskiitokset!

 Luonnon laki on tietenkin - jälleen kerran- taattua Hotakaista. Uskon, että he, jotka hänen kirjaansa ovat odottaneet, eivät pety tälläkään kertaa. Vakavasta aiheestaan huolimatta Hotakainen käsittelee maailmaa ja henkilöitään jäätävän humoristisesti, ironian pilke silmissään, lämpöä ja ymmärrystä silti unohtamatta.

 Romaaniin on kasaantunut paljon aineksia ja sen rakenne on hieman hajanainen. Voi olla, että Hotakainen on jättänyt romaaninsa muodon harkitun irtonaiseksi - tai sitten ei. Mieleen nousee, miten kirjailija käsittelisi dramaattista, elämään mullistanutta kokemustaan ja sen esiin nostamia teemoja vaikkapa viiden vuoden kuluttua, kun hän saisi kokemuksiinsa ajan tuomaa perspektiiviä. Ehkäpä hän sen vielä joskus tekeekin?

Kirjasta löytyy arvioita muun muassa näistä blogeista: Eniten minua kiinnostaa tie ja  Marin kirjablogi.



~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Kulunut viikko on ollut niin kiireinen, että blogien päivitys on ollut tauolla. Blogikierrostakaan en ehtinyt tehdä. Tuon asian korjaan heti tänään, kun olen hoidellut päivän arkirutiiinit pois tieltä. Siihen asti toivottelen mukavaa lauantaipäivää! 

12.9.2013

Syysaamuja


Vaikka päivät hehkuvat vielä kesäisinä, aamut kietoutuvat syksyyn.
 
Toivottelen mukavaa, lämmintä torstai-iltaa!


7.9.2013

Kesä jatkuu...


/kuvaa on käsitelty/


Vuodet ympäriinsä vihreällä vuorella
hallussa taivas ja maa, päivä ja yö.
Metsän linnut livertävät, hiljaisuus syvenee,
kalliosta pulppuava lähde ei häiritse.
Vuorenhuippu toisensa jälkeen: taivaan maalaama kuva,
vierekkäiset puut: luonnon rakentama portti.
Kuka asuu kaiken tämän keskellä?
Kenkien jäljet katoavat vihreään sammaleeseen.

Ema Saikoo
Suomentanut Kai Nieminen

~~~~~~

Luvussa on tällä hetkellä useita kirjoja. Päätin lukea ihanan Andreï Makinen tuotannon uudestaan, joten yöpöydälläni on hänen ensimmäinen suomennettu romaaninsa Ranskalainen testamentti. Sen ohella luen Milan Kunderan romaania Kiireettömyys. 
Luettuani Hesarista Kari Hotakaisen uuden kirjan arvostelun ja hänestä tehdyn pitkähkön haastattelun, en voinut olla pikkuisen maistelematta Hotakaisen Luonnon laki -romaania, jonka olin ajatellut varata isälleni syntymäpäivälahjaksi. Sankari saa sen sitten melkein uutena ;)
Joku näistä kirjoista ilmestyy blogiin lähiaikoina. 

Toivottelen mukavaa lauantai-iltaa!