15.3.2015

Arnaldur Indridason: Räme

Kirjoitus ei sisällä dekkarin juonipaljastuksia.
  - Eikö tämä ole tyypillinen islantilainen murha?  Sigurður Óli oli tullut sisään Erlendurin huomaamatta ja seisoi nyt ruumiin vieressä. - Kuinka? Erlendur mutisi ajatuksiinsa vajonneena. -Suttuinen ja tarkoitukseton. Eikä sitä ole edes yritetty salata peittelemällä jälkiä tai piilottelemalla todistusaineistoa. - Aivan, Erlendur sanoi. - Suttuinen islantilainen murha. 
  Vuosia sitten suorastaan ahmin pohjoismaisia dekkareita. Kiinnostukseni kohdistui ruotsalaisiin ja norjalaisiin rikoskirjailijoihin: Anna Jansson, Åsa Larsson, Karin Fossum,  Liza Marklund, Camilla Läckberg, Henning Mankel... Sittemmin intoni hiipui, sillä kirjailijat ja heidän tarinansa alkoivat toistaa liiaksi itseään, muistuttaa lopulta toisiaankin. Kirjahyllyissäni on vieläkin melkoinen kokoelma pohjoismaista murhaa muistona tuolta hurjalta dekkarikaudeltani. Hassua kyllä, en tuona aikana törmännyt yhteenkään islantilaiseen dekkariin. Siksipä Arnaldur Indridasonin Räme on 'ensimmäinen islantilainen murhani' ikinä.

  En siis vielä tiedä, mihin kohtaan islantilaiset rikostarinat pohjoismaisessa rikosgenressä  asettuvat, tai voiko niissä ylipäätään nähdä jotakin sellaista, joka olisi ominaista vain Islannissa kirjoitetuille dekkareille, mutta olisi hyvin mielenkiintoista ottaa asiasta selvää.  Tässä vaiheessa voin sanoa vain sen, että Indridasonin Räme on tunnelmaltaan vuosia sitten lukemiani ruotsalaisia dekkareita tummempi,  resuisempi ja  elämänmakuisempi. Saattaa olla, että myös muualla Pohjoismaissa dekkarikerronta on viime aikoina siirtynyt kohti tummempia sävyjä. En tiedä, onko näin käynyt, koska en ole lukenut noita kirjoja vuosiin.
Mutta jotenkin minusta tuntuu nyt siltä, että olen pikkuhiljaa palailemassa takaisin 'hylkäämieni' PM-dekkareitten pariin, tahdon totisesti antaa niille vielä toisen mahdollisuuden. Pääsiäisen aikoihin aionkin tutkia varsinaisena dekkari- ja jännityshakkina tunnetun isäni kirjahyllyt ja 'keventää' niitä hiukan. Sieltä löytyy varmasti huhtikuun dekkarinimikin...

  Indridasonin dekkareiden päähenkilö, Reykjavikin poliisivoimissa työskentelevä Erlendur Sveinsson kuuluu antisankareiden elämänmakuiseen aatelistoon. Älykäs, hiukan antisosiaalinen ja systeemiä vastustava persoonallisuustyyppi on tietenkin kovin käytetty dekkaripersoona, mutta Erlendurin hahmossa on tavallistakin  enemmän tuohon sankarityyppiin liittyvää tummaa draamaa. Elämää nähnyt poliisimies on hylännyt aikoinaan perheensä ja katuu nyt tekemättömiä tekojaan, aikaa, jota hän ei enää koskaan takaisin. Hän kokee syylisyyttä aikuistuvien lastensa ongelmista, jotka Indridason on kirjottanut käsinkoskateltavan tosiksi: Alkoholi ja suonensisäiset huumeet ovat viemässä hänen lapsiaan kuolemaan. Tässä tarinassa tutustutaan erityisesti Erlendurin tyttäreen Eva Lindiin. Isän ja tyttären kohtaamisissa ei säästellä sanoja eikä tunteita. Se, että kirjailija avaa rikosta ratkovan poliisin yksityiselämää ja tunnemaailmaa näin syvältä, oli minulle uusi, hieno kokemus. Sen lisäksi, että Rämeessä ratkotaan aikaa ja energioita vievää rikosta rikosta, siinä yritetään ottaa yksityiselämän pienistä ja rikkinäisistä hetkistä kiinni: toivotaan, vaikka toivoa ei enää ole, rakastetaan, vaikka rakkaus näyttää pakenevan. Siinä otetaan hihasta kiinni, raivotaan ja karjutaan, koska ei muuta voida eikä haluta ihan vielä antaa kuolemalle periksi. Ja siinä painetaan pää isän olkaa vasten, huokaistaan ja luvataan yrittää vielä kerran: Tän kerran, joo!

  Indridasonin kerronnassa on jotakin hyvin lakonista. On syksy, raskaat pilvet roikkuvat Reykjavikin yllä, sade valuu ja ilmassa leijuu Reykjavikin Pohjoisrämeeltä nouseva märän hevosen haju. Hämärä saapuu kaupunkiin yhä varhemmin. Syksy tarttuu lahkeeseen eikä päästä irti. Ahdistaa, rintaa pistää, mutta on painettava töitä, töitä töitä, vaikka ajatus pysähtyy ja huoli tyttärestä painaa katseen alas.

  Itse rikostarinakin on tässä kirjassa yllätyksekäs. Reykjavikin Pohjoisrämeellä yksin asuva, hiljaista elämää viettänyt vanheneva mies saa kotonaan raskaasta tuhkakupista päähänsä ja kuolee. Kun Erlendur tutkijoineen ehättää paikalle, he löytävät kuolleen rinnalle asetellun pieni paperilapun, johon joku on kirjoittanut vimmoissaan, kuin muistutuksena: ''Minä olen hän''. Tutkinnan edistyessä kuolleen taustalta paljastuvat salaisuudet johdattavat Erlendurin vuosikymmenien takaisiin tapahtumiin, hetkiin, joiden hinta on suunnaton...

  Erlendurin aisaparina toimii hänen lähin työtoverinsa Sigurður Óli, joka on elämäntavoiltaan ja        -arvoiltaan Erlendurin vastakohta: Siinä missä Erlendur yrittää pärjätä hetkestä ja päivästä toiseen, taistella omien ja lastensa demonien kanssa (joskus sananmukaisesti veren maku suussa), Sigurðurin suurimmaksi yksityiselämän huoleksi nousevat hänen vaimonsa hänelle syntymäpäivälahjaksi antamat suomalaiset kumisaappaat. Kuinka huonosti ne sopivat 'jupiksi' itsensä mieltävän henkilön persoonaan,  kuinka huonosti vaimo hänet tunteekaan! Sigurður harkitsee tosissaan olisiko hänen varattava aika pariterapiaan - Kumisaappaat eivät saa tulla heidän suhteensa kynnyskiveksi, mies päättää.

  Tällainen elämänarvojen  ja -tilanteiden vastakkainasettelu, jota tarinassa esiintyy monella tasolla, on yksi niistä syistä jotka saivat minut kovasti tykästymään Indridasonin tyyliin. Pidän paljon hänen rouheasta kynänjäljestään ja tiiviin tarinan rakosista huokuvasta ajatuksesta: elämän ei tarvitse olla standardionnen mukainen ollakseen elämisen arvoinen. Pidin tavattomasti myös kirjan rikostarinasta, se oli koukuttava ja yllätyksellinen. Tässä kirjassa oli nyt jotakin sellaista, mitä dekkareista etsin. Tulen varmasti jatkamaan Indridasonin lukemista ja hänen kirjojaanhan riittää: Poliisimies Erlendudin tutkimuksia on suomennettu tähän mennessä yhdentoista dekkarin verran.

  ¤  Räme valittiin vuoden 2002 parhaaksi pohjoismaiseksi dekkariksi.
  
 ¤¤  Kirjaa  on luettu myös täällä:  Iltaluvut, Kirjan pauloissa ja  Satun luetut.

¤¤¤ Liitän kirjan osaksi Annamin järjestämää Kirjallinen retki Pohjoimaissa -haastetta.


Arnaldur Indridason (Indriðason): Räme (Mýrin, 2000)
Kustantaja: Blue Moon, 2003
Suomentanut Seija Holopainen
Pokkariversio 2012, 269 s.
Antikvariaatista


16 kommenttia:

  1. Luin kirjan joskus muinoin ja pidin siitä, vaikken juuri muuta muista kuin tuon rouheuden, jota kuvaat hienosti. Annamin haasteeseen haaveilen lukevani Indridasonilta jonkin uudemman dekkarin, sen verran hyvä lukumuisto tämä on.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Elina, minä tykästyin Indridasoniin nyt ihan tosissani. Ajattelin lueskella hänen tuotantoaan pikku hiljaa, suomennosten ilmestymisjärjjestyksessä. Uusin suomennos on kait ilmestynyt viime vuonna. Milloinhan siihen kirjaan pääsen :)

      Kiitos kommentistasi :)

      Poista
  2. Kiitos taas vinkistä, tämän saattaa mieskin lukea.

    Iloista ja aurinkoista viikon alkua.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sirpa, ole hyvä :)

      Ja kyllä, ehdottomasti myös miehen luettavaksi!

      Kiitos kommentistasi :)

      Poista
  3. Tunnen islantilaista kirjallisuutta huonosti, mutta tämähän sopisi mainiosti tuohon Annamin haasteeseen. Kuulostaa kiinnostavalta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jonna, minäkin olen vasta tutustumassa Islannin kirjallisuuteen, tämän vuoden ensimmäiseni oli Sjonin Poika nimeltä kuukivi. Haluan lukea Islannista vielä paljon lisää. Tuossa hyllynreunalla odottaisi taas jotain ihan toisenlaista: islantilainen saaga! :)

      Kiitos kommentistasi :)

      Poista
  4. Jos on tekijän kieli rouheaa, niin kiinnostavasti kutkuttavaa on sinun kielesi. Olen tekijältä yhden dekkarin lukenut,en muista sen nimeä, mutta se oli joku muu kuin tämä. Kyllä islantilaisuus tuo lisäarvoa ainakin jos on yhtään Islanti-friikki, kuten allekirjoittanut.

    Tämä kai on nyt jonkinlainen trendi, että poliisien ja etsivien yksityiselämää sekoitetaan tarinaan. Mikäs siinä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Omppu, Islanti ja islantilainen kulttuuri vetävät minuakin puoleensa... Ja nyt vielä löysin sen kirjalliisuuden kynnykselle! Mitähän aarteita sieltä vielä löytyykään.. Tuoossa yllä jo kerroin, että hyllyssä odottaa Saagaa (Gisli Surinpoika muistaaksein) ja sitten jossakin vaiheessa myös semmoinen kirjailija kuin Thorarinn Eldjärn (kirja: Sininen torni). Lieneekö Eldjärn tuttu sinulle?

      Kiitos kommentistasi :)

      Poista
    2. Ei ole Eldjärn tuttu. Suosikkejani ovat esim. Laxnessin iki-ihana Salka Valka, Grimsdottirin Nimeni on Isbjörg. Olen leijona sekä Einar Karasonin jotkut teokset ja Gudmunssonilla oli myös joku, josta pidin ja Sigurdardottiriakin taidan olla joskus lukenut. On varmaan muitakin, mutta ei nyt justiinsa tule mieleen.

      Poista
    3. Omppu, noista mainitsemistasi vain Laxnessin hieno Salka Valka on tuttu. Tästäkin nyt näkee, miten vähän tunnen Pohjoismaista kirjallisuutta. Pistän noita nimiä ylös...

      Kiitos vastauksestasi :)

      Poista
  5. Olen lukenut sarjan Talvikaupunki-nimisen dekkarin vuodelta 2005. Oikein viihdyttävä ja erilainen kuin tavalliset pohjoismaiset dekkarit, joihin olen kypsynyt (paitsi Nesbon ja Kallentoftin ja Larssonin ja Keplerin ja Ohlssonin). Luen varmaan kyseisen herran muitakin sarjan dekkareita.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mai, niin muistelinkin, että olit lukenut Indridasonia ja yritin etsiäkin postaustasi siitä lisättäkseni sen tuohon linkiksi, en vain muistanut, oliko se juuri tämä Räme. Ei siis ollut. Nesbohonkaan en ole tutustunut, voitko kuvitella! kaikkea on siis luvassa, häntäkin jossakin vaiheessa.

      Kiitoksia kommentistasi :)

      Poista
  6. Luulen, että pohjoismaiset dekkarit ovat nykyisin hyvinkin synkkiä. Tämä kiinnostaisi lukea nimenomaan Islannin vuoksi. Herättelen muutenkin uinuvaa dekkarinälkääni. Vuosi pari sitten luinkin joitakin dekkareita, mutta nyt ne ovat hieman unohtuneet.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Katja, aivan. Mieleeni muistuukin nyt esimerkiksi Erik Axl Sund-kaksikko. Heidän kirjojaan tulen tuskin lukemaan. Dekkarit ovat vallan mainioita kirjoja esimerkiksi silloin, kun tulee lukujumi. Ja tietenkin muulloinkin... Itsekin luen dekkareita vaihtelevasti, nyt viime aikoina ehkä yhden rikosromaanin kuussa. Laadukkaat dekkarit ovat ihana mauste kirjakeitokseen :)

      Kiitos kommentistasi :)

      Poista
  7. Hieno bloggaus Rämeestä! Minullekin se oli ensimmäinen islantilainen dekkarisen, luin sen viime keväänä ja tykästyin, mutta siitä huolimatta en ole vielä tarttunut seuraavaan. Ehkä tänä vuonna...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Paula, kiitos :)
      Islannissa taidetaankin tehdä loistavaa kirjallisuutta. Tämä ja tammikuussa lukemani Sjonin Poika nimeltä kuukivi lupaavat ainakin hyvää.

      Tuo on minullekin tuttua: löytää jonkun ihanan kirjailijan ja tahtoo lukea lisää, mutta... en ehkä unohda, vaan annostelen :) Minulla sellaisia kirjailijoita ovat esimerkiksi Munro, Haahtela, Ishiguro, Hustvedt... Voi, niitä on paljon!

      Kiitos kommentistasi :)

      Poista

Lämmin kiitos kommentistasi!