maanantai 30. kesäkuuta 2014

Marcel Proust: Swannin rakkaus

Kadonnutta aikaa etsimässä 

 Törmäsin keväällä Alain de Bottonin kirjoittamaan veikeään kirjaan Kuinka Proust voi muuttaa elämäsiSiinä Botton kirjoittaa ranskalaisesta klassikkokirjailijasta, hänen ajatuksistaan ja teoksistaan niin mukaansatempaavasti, että päätin kesän mittaan tutustua ainakin yhteen Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -romaanisarjan osaan. Swannin rakkaus kuuluu sarjan toiseen niteeseen, mutta koska sen voi lukea myös itsenäisenä teoksenaan, ajattelin, että tässä se on, minun 'kesä-Proustini'! 

  Vaikka tiesin Proustin rönsyileväksi sanataituriksi, joka rakastaa pitkiä virkkeitä ja kielioppisäännöillä leikittelyä, ensituntuma hänen tekstiinsä herätti minussa kuitenkin suurta hämmennystä, jonka syynä saattoi  ennemminkin olla oma väsymystilani kuin Proust itse. Aloitin Swannin rakkauden pitkän päivän päätteeksi myöhään illalla, Nukkumatin jo huudellessa houkuttelevasti jossakin unen tuolla puolen. Jumiuduin jo romaanin enimmäisiin virkkeisiin, toistelin niitä ja yritin saada Proustin ajatuksista kiinni. Ensimmäinen iltani kirjailijan seurassa antoikin tärkeän opetuksen: en enää koskaan yritä lukea Proustia väsyneenä!

  Päästyäni jotenkuten sisälle Proustin kieleen (jonka erikoisluonteen aistii suomennoksestakin, kiitos Inkeri Tuomikosken) aloin vastoin odotuksiani paikoin jopa nauttia lukemastani. Näin hienoin ja yksityiskohtiin paneutunein, paikoin jaarittelevinkin sanakääntein kirjoitettua romaania en muista koskaan aikaisemmin lukeneeni. Tässä yhteydessä mainitsen, että sopivien lukunäytteiden poimiminen tuotti tällä kertaa todellista tuskaa: kontekstistään irrotetut tekstinpätkät eivät Proustin kohdalla yksinkertaisesti toimi. Tämän romaanin teksti herää eloon vasta laajempina kokonaisuuksina ja sittenkin vasta pienen lukulämmittelyn jälkeen. Tästäkin syystä Proustin lukeminen vaatii jatkuvaa valppautta.Valehtelisin, jos suitsuttaisin Swannin rakkauden olleen alusta loppuun saakka ihana lukukokemus - sitä se ei todellakaan ollut, mutta ehkäpä erikoisin pitkään aikaan! Sitä paitsi  romaani sisäksi niin monta loistavaa 'timanttiosumaa',  että ajoittaisesta takkuamisestaan huolimatta se kannatti ehdottomasti lukea.

  Charles Swann, ranskalaiseen älymystöön ja yläluokkaan kuuluva salonkileijona rakastaa taiteita, musiikkia - ja naisia. Hänen naisseikkailunsa eivät suinkaan jää oman säädyn sisälle vaan hän hankkii rakkauskokemuksia kaikista yhteiskuntaluokista ja - asemansa turvin - pyytää milloin ketäkin toimimaan viestinviejänään hakeutuessaan aina uusien ihastustensa lähettyville:
'Kuinka usein olikaan käynyt niin, että hän oli menettänyt yhdellä iskulla jonkun kreivittären suosion, joka perustui tämän vuosikausia  turhaan hellimään toiveeseen saada tehdä Swannille palvelus, pyytämällä tätä epähienolla pikaviestillä sähköttämään suosituksen, joka auttaisi häntä maaseutumatkalla ottamaan yhteyttä johonkin kreivittären pehtooriin jonka tytär oli tehnyt häneen vaikutuksen, aivan kuin nälkäinen raukka, joka vaihtaa timantin leivänpalaan! Hän jopa naureskeli sitä jälkeen päin, sillä hänessä oli - onneksi aivan harvinaislaatuisen hienotunteisuuden ohella - tiettyä moukkamaisuutta.'

  Ei siis ihme, että Swannin on helppo tutustua kevytmieliseen, seurapiireissä viihtyvään Odette de Crécyyn. Odette ei täytä lainkaan Swannin kauneusihanteita eikä ole älykkyydelläkään pilattu, mutta jostakin syystä nainen herättää miehen huomion ja saa vähä vähältä hänen päänsä pyörälle. Odette tutustuttaa Swannin omaan pieneen piiriinsä, jonka keskeisinä hahmoina häärii yhteiskunnalliselta statukseltaan Swannia huomattavasti alemmalla tasolla oleva Verdurinien pariskunta:
"Pikku sisärenkaalla" ei tietenkään ollut mitään yhteistä niitten piirien kanssa, missä Swann liikkui, ja joku nirso salonkileijona olisi voinut ihmetellä, kannattiko kuulua kermaan, jos sitten alentui esiteltäväksi Verdurineille.' Pian Verdurinien pieni seurapiiri hyväksyy Swannin yhdeksi 'vakituisista uskollisista', mutta äkkiä, Swannin rikottua tuskin huomattavasti seurapiirin kirjoittamattomia sääntöjä,  tuuli kääntyy ja Verdurinit alkavat kammeta Swannia pois Odetten elämästä. Ja tietenkin juuri tässä vaiheessa,  kun Odetten syvä ihastuminen Swanniin alkaa kääntyä välinpitämättömyydeksi, Swann rakastuu: mitä tulisemmin mies rakkautensa osoittaa, sen etäämmäs rakkauden kohde tuntuu hänestä lipuvan. Edes kalliit lahjat ja kuukausittainen rahallinen avustus eivät saa naista pysymään hänen luonaan.

  Seuraa tuskaisen mustasukkaisuuden ja epäilysten aika, jona Odette tuntuu viihtyvän kaikkien muiden  paitsi Swannin seurassa. Huhut liikkuvat, Odette on nähty liikkuvan hämärillä kujilla ja ilotaloissa, seurustelevan huomiota herättävän läheisesti sekä miesten että naistenkin kanssa. Swannin omistushaluinen rakkaus palaa entistä kiivampana, lähennellen pakkomiellettä. Hän ei näe tosiasioita vaan alkaa mystifioida naista. Hän alkaa verrata Odettea suuresti ihailemiensa taiteilijoiden luomuksiin, näkyihin, jotka kohottavat hänen rakkautensa kohteen kaiken maallisen yläpuolelle.

Läpi koko romaanin Proust keskittää lukijan huomion miltei yksinomaan Swannin omiin mielenliikkeisiin, hänen tunteisiinsa mutta jättää Odetten ajatukset ja halut hämärän peittoon: Mutta vaikka nainen on tässä romaanissa kuvattu objektina, hän elää samalla omaa vahvaa, salaista elämäänsä: elämää, johon sen paremmin Swannin kuin lukijan katseet eivät ylety. Tämä valtasuhteilla leikittely tuo romaaniin aivan oman, mielenkiintoisen tasonsa.

  Swannin rakkautta voi hyvin kuvata rakkauden tapauskertomukseksi tai sairaskertomukseksi. Proust tutkii lemmensairaan Charles Swannin mieltä veitsenterävästi, kuin kirurgi leikkauspöydällä makaavaa potilastaan. Kirjailija ei jätä yhtäkään rakkaudesta ja mustasukkaisuudesta kärsivän ihmisen mielenliikettä huomiotta. Juuri tämä viileän tarkasteleva, jopa kliininen ote ja toisaalta huomioiden pedanttisuutta lähenteleva pikkutarkkuus ja terävyys tekee Swannin rakkaudesta (ja eittämättä koko Kadonnutta aikaa etsimässä -kirjasarjasta) niin ainutlaatuisen lukukokemuksen ja selittää myös sen, miksi kirja on ajoittain raskasta luettavaa.

  Samalla tarmolla ja terävyydellä, jolla Proust kuvaa Swannin rakkauden kalvamaa mieltä, hän paneutuu myös 1800-1900-lukujen vaihteen ranskalaiseen seurapiirielämään ja sen monimutkaisiin, kirjoittamattomiin sääntöihin. Proustin huomiot ihmismielen ja sosiaalisten suhteiden kiemuroista eivät ole vanhentuneet juuri lainkaan: ne pätevät yhä tänäkin päivänä, vain hieman muuntuneina.


 Proustin romaanikirjallisuutta uudistanut, veitsenterävä tyyli kertoo tietenkin paitsi hänen suurista kirjailijanlahjoistaan, myös -eittämättä - hänen omista, erikoisista luonteenpiirteistään. Jos Proust eläisi nykyään, häntä kutsuttaisiin varmastikin 'erityisherkäksi persoonaksi'. Tämän lisäksi Proustin fyysinen terveys oli lapsesta saakka heikko, hän kärsi muun muassa erittäin hankalasta astmasta ja monista (myös hermostollisista) yliherkkyyksistä.Viimeiset kaksikymmentä vuottaan hän vietti pääasiallisesti sängyssään, jossa kirjoitti koko Kadonnutta aikaa etsimässä -romaanisarjansa. Ranskan yläluokkaan kuulunut Proust osallistui nuoruudessaan tiiviisti seurapiirielämään, piti yllä omaakin 'seurapiiriään', liehitteli nimekkäitä edustusnaisia, ihastui nuoriin miehiin ja kärsi rakkaushuolia siinä missä romaanihenkilönsäkin. Nuo vuodet ovat olleet kirjailijalle varmaankin kullanarvoisia aikoja, sellaisia joista riitti ammennattavaksi asti aineksia ja ideoita hänen tuleviin romaaneihinsa. Omassa elämässään, varsinkin seurapiireissään liikkuessaan Proust oli varmaankin äärimmäisen herkkä tarkkailija, joka kykeni havaitsemaan sosiaalisten tilanteiden hienoimpiakin nyansseja kaikuluotaimen tarkkuudella. Yhdessä huiman luomisvoiman kera nuo havainnot jalostuivat sitten ainutlaatuiseksi kirjalliseksi kokonaistaideteokseksi, josta minäkin nautin tällä kertaa Swannin rakkauden verran.

 Saattaa olla, että palajan Proustiin. Swannin ja Odetten tarina jatkuu, tahtoisin seurata heidän matkaansa vielä ainakin toisen romaanin verran, mutta vasta pikkuisen hengähdystauon jälkeen.

 ¤ Proustin tuotantoa on luettu myös täällä:  Kirjanurkkaus, Luetut, lukemattomat ja P.S. Rakastan kirjoja

Marcel Proust: Swannin rakkaus (Un amour de Swann) sisältyy romaanisarjan A la recherce de la temps perdu toiseen osaan Du côté de chez Swann, 1919
Kustantaja: Otava, 2001, 314 s.
Teos ilmestyi 1. kerran suomeksi 1977 romaanisarjan Kadonnutta aikaa etsimässä toisessa niteessä.
Suomentanut Inkeri Tuomikoski
Alkuperäinen kieli: ranska

16 kommenttia:

  1. Hyvä postaus.
    Proustia pitäisi lukea, mutta en ole saanut vielä toimeksi hankkia yhtään häneltä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jokke, kannattaa tutustua Proustin tuotantoon, pääset uniikkiin kirjalliseen seikkailuun!

      Kiitos kommentistasi :)

      Poista
  2. Kiinnostavaa! Tuo "Kuinka Proust voi muuttaa elämäsi" oli taannoin tyrkyllä käsiini, mutta peräännyin ennakkoluuloisesti... Olisi siis pitänyt ;-) Kiitos jälleen Kaisa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mags, voi, kipaise ihmeessä de Bottonin kirja, jos vielä olisi tyrkyllä! Se on vallan mainio Proustia ja hänen tuotantoaan esittelevä kirja, joka toimi ainakin minulla einomaisena pehmeänä laskuna aiheeseen!

      Kiitos kommentistasi :)

      Poista
  3. Ei ole tullut luettua Proustia...siis tämäkin lainattavien listalle..:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Irmastiina, toivottelen mielenkiintoisia lukuhetkiä Proustin parissa! :)

      Kiitos kommentistasi :)

      Poista
  4. Minulla ei ole tuota kirjaa. Minulla on vain ja ainoastaan Päivällisvieras. OHUT kirja. Olen ajatellut usein, että yksi pitäisi lukea, mutta ennakkoluulot jyllää. Upea juttu. Lukemisen jälkeen onnistumisesta voi iloita. Uskon, että tuo ei sovi iltaan. Minä jouduin lukemaan Woolfit työpöydän ääressä, en väsymyksen takia, vaan alleviivauksen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ulla, löysin tämän ihanuuden antikasta ja vielä suhteellisen edullisesti! Ennakkoluulot jylläsivät minullakin ja osittain ne pitivät sitten paikkansakin: Proust ei ole maailman helpointa luettavaa. Täytyy myöntää, että huokaisin helpotuksesta kahdesti: ensimmäisen kerran saatuani kirjan loppuun ja vielä toistamiseen, kun sain pakerrettua tämän jutun...

      Oi Woolf... hänen tekstinsä on kuin hunajaa sielulle! <3

      Kiitos kommentistasi :)

      Poista
  5. Hieno kirjoitus! Herättelitpä hieman uneliasta mielenkiintoani Proustia kohtaan - Kadonnutta aikaa etsimässä on niitä klassikoita, jotka aina toisinaan tupsahtelevat mieleeni, mutta unohtuvat kaiken muun keskellä taas. Ehkäpä vielä jonakin päivänä voimistuu Proust-tuuli, niin että on aloitettava tämäkin urakka :) Oli antoisaa lukea kirjoituksesi!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Katja, Proust kuuluun minulla niihin kirjailijoihin, joiden tuotantoon olen vähän pelännyt tarttua. Toinen oli Virginia Woolf, jonka Mrs. Dallowayn luin tässä muutama hetki sitten. Uskon, että Proust-tuuli nousee vielä! Mielenkiinnolla jään odottamaan sinun tunnelmiasi Proustista!

      Kiitos kommentistasi :)

      Poista
  6. Kaisa, luin tämän aivan henkeä pidätellen: Upea teksti! Mikä on sen kiinnostavampi aihe kuin hullu rakkaus. Kautta aikain tuo teema nousee esiin milloin vähemmin milloin runsaimmin lahjoin esiteltynä.

    Eritysiherkkä persoona ei ole psyykkinen sairaus, ei edes osa sitä, vaan se on usein kesivertoa suurempaa lahjakkuutta, luovuutta ja kykyä nähdä epätoden läpi. Aronin kirja aiheesta kertoo,että viidesosa väestöstä edustaa tätä, kuten myös hän itse.



    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Leena, kirjoittelin tätä juttua yötä myöten ja huomasin nyt itsekin, että tekstistäni voi saada väärän käsityksen... Ei ollut missään nimessä tarkoitus verrata erityisherkkyyttä psyykkiseen sairauteen. Menen heti korjaamaan tekstini! Ymmärrykseni mukaan olen itse erityisherkkä persoona ja koen oman psyykkeni jokseenkin terveeksi, joten... :)

      Hullu rakkaus! Siitä Proust tässä todellakin kirjoittaa, sananmukaisesti sukeltaa sen syvyyksiin... Minusta olisi ihanaa kuulla, mitä sinä pitäisit Proustin tekstistä! :)

      Kiitos kommentistasi :)

      Poista
    2. Kaisa reetta, ole hyvä, Minullekin sattuu vaikka mitä: Kun postasin Pelon kirjasta kirjoitin otsikkoon Jokapäiävinen LEIPÄMME. Jos olisin alttanut nukkua yön yli eli levätä kaikki olisi mennyt toisin. Sen voi nopeasti sitten korjata itselle, mutta vie aikaa ennen kuin se korjaantuu maailmalla.

      Minä sain pisteitä 17, saman sai tyttäreni. Mieheni ja paras ystäväni ovat myös erityisherkkiä ja toinen on tehnyt uraa liike-elämässä 47 vuotta ja toinen eli Bessu on koulukuraattori eli siinä sitä herkkyyttä ja intuitiota tarvitaan.

      Tämä olisi minun tekstini, sillä hullun rakkauden teema on ikiaikainen: Siitä kirjoittaminen ei lopu, niin kauan kuin on ihmisiä. Olen keskustellut paljon tästä erään kirja-alan ihmisen kanssa syystä, että sekä hän että minä olemme tavoillamme tämän kokeneet. Minä niin, että olin objekti. Olin, Se on oltava imperfektissä!

      Ole hyvä.

      Poista
    3. Leena, kinka minä en edes huomannut lipsahdustasi Pelon kirjan nimessä. Luin sen automaattisesti Jokapäiväinen elämämme! Muistaisin kyllä, jos olisin moisen huomannut, minulla on norsun muisti :)
      Onneksi olemme ihmisiä, erehtyväisiä ja siksikin niin täydellisiä! Joku itämainen ajattelija (haha, en muista kuka, vaikka just kehuin norsunmuistiani!) on sanonut, että täydellisyys saavutetaan vasta virheiden kautta :)

      Minä en ole laskenut erityisherkkyyspisteitäni, ainakaan vielä... Saisin varmaan aika monta. Nuorempana olin vielä herkempi kuin nyt, jonkinlaista 'paatumista' on tapahtunut mitä en laske pelkästään kielteiseksi asiaksi. Mutta edelleen - skannailen tahtomattani ihmisten fiiliksiä ja intuoin niitä ilman, että ko. henkikön tarvitsee olla edes katseyhteydessä minuun - saati puhua mitään. Imen energioita ympäristöstäni -sekä hyvä että huonoja - ja tietyissä sosiaalisissa tilanteissa tunnen energioideni vain häviävän jonnekin, ehkä sille toiselle... tällaisten tapaamisten jälkeen tunnen valtavaa tarvetta olla itsekseni ja saada akut taas täyteen...

      Hullu rakkaus on kummallinen juttu. Vaikka tietää, että on vaarassa satuttaa itsensä, se vetää puoleensa, kuin kuuma liekki yöperhosia...

      Kiitos kommentistasi, Leena :)


      Poista
  7. Minä olen lukenut Kadonneesta ajasta kolme ensimmäistä kirjaa, ja sen perusteella suosittelen lämpimästi ihan ensimmäistä osaa, Combrayta. Minusta Proustin tajunnanvirta on siinä kaikkein viehättävimmillään, ja muutenkin kirja on tähänastisista ehdottomasti suosikkini.

    Oli mukava lukea ajatuksiasi Proustista. Tuli ihan sellainen olo, että taidanpa kipaista kirjastoon hakemaan sarjan seuraavan osan luettavaksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Liisa, kiitos vinkistä! Combray oli listallani ensimmäisenä vaihtoehtona, mutta sitten löysin tämän rakkauden... Tiedän, että mikäli vain jatkan sarjan seuraamista,kokonaislukukokemuksesta tulee upea: yksi kirjahan ei vielä kesää tee.

      Kiitokset kommentistasi :)

      Poista

Viestisi ilahduttaa!